| Asiakirjat |

75 VUOTTA KOMMUNISTIEN TOIMINTAA SUOMESSA

Sisältö:

• MARXILAISUUS, KÄÄNNE YHTEISKUNNAN KEHITYKSESSÄ
  *Mikään ei voi korvata kommunistista puoluetta *Vanhan työväenpuolueen opetukset *SKP perustetaan *Kommunistien taistelu työväenluokan aseman puolesta 1920-30 -luvuilla *Sotaa kohti *Neuvostoliiton voitto takasi kommunisteille julkisen toiminnan oikeudet *Kylmä sota muutti tilanteen
• PUOLUEHAJAANNUS 60-LUVULLA
  *Puoluehajaannuksen syyt *Porvariston uusi taktiikka *Puolueen hajoaminen *Maankäsittävä neuvottelukunta *Muodollinen eheytyminen 15. ylimääräisessä edustajakokouksessa *Ylimääräisen edustajakokouksen tulokset ristiriitaisia *Kommunistien päälinja *Nuoriso nousee
• YHTENÄISYYSTAISTELUN MURROS 70-LUVUN PUOLIVÄLISSÄ
  *Kolmaslinjalaisuus ja sen vaikutus puolueen sisäiseen tilaan. *Tehtyjen virheiden arviointia *Vaatimukset kommunistien järjestäytymiseksi kasvoivat *SKP:n toiminta lopetettiin 22. edustajakokouksessa *"Perisynti" keskustalaisuus ja NKP puolueen kehityksen jarrumiehinä

75 VUOTTA KOMMUNISTIEN TOIMINTAA SUOMESSA

MARXILAISUUS, KÄÄNNE YHTEISKUNNAN KEHITYKSESSÄ

Samaan aikaan teollisuuskapitalismin syntymisen kanssa muodostui jo 1700-luvulla työväenluokka. Kapitalismin ja työväenluokan syntyessä työväestön asema oli hyvin vaikea. Tätä ennen monet filosofit ja kansantaloustieteilijät selvittivät yhteiskunnan rakennetta ja ilmiöitä yrittäen etsiä syitä yhteiskunnan epäkohtiin ja keinoja niiden korjaamiseksi. Lähestyttäessä 1800-lukua selvitettin monia yhteiskunnan taloudellisia lakeja ja muotoiltiin ajatuksia uudesta oikeudenmukaisesta yhteiskunnasta. Mutta vielä 1800 luvun alkuun tullessa ei oltu tehty läpimurtoa yhteiskunnan tieteellisessä ymmärtämisessä. Työväestön ja kapitalistien yhteiskunnallisia suhteita ei osattu selittää loppuun saakka tieteellisesti. Uudet yhteiskuntamallit ja -arviot olivat enemmän tai vähemmän utopistisia tai vajavaisia.

Tiedämme tänään, että jokainen uusi ideologia, ajattelutapa, voi muodostua ja vakiinnuttaa asemansa vasta sitten, kun sen yhteiskunnalliset ja tieteelliset edellytykset ovat muodostuneet ja kun sillä on vankka sosiaalinen kannattajajoukko. Teollisuusmaihin oli muodostunut 1800-luvun puoliväliin tultaessa valtaisa työväenluokka. Tässä vaiheessa työväenluokan lähtökohdasta käsin Marx ja Engels selvittivät tieteellisesti kapitalistisen yhteiskunnan ja historian liikelait. He tekivät tieteellisen yhteenvedon siihen asti eletystä kehityksestä ja oivalsivat työväestön kapitalisteja vastaan käytävän luokkataistelun syyt. Samalla he selvittivät yhteiskuntakehityksen yleiset lainomaisuudet. Tämä merkitsi käännettä ihmiskunnan tietoisuudessa ja historiassa.

Aiemmin yhteiskunnan kehitys oli merkinnyt sokeaa sopeutumista vallitsevaan yhteiskunnalliseen kehitykseen. Nyt eletty historia ja ajankohtaiset tapahtumat kyettiin ymmärtämään ja tämän perusteella saatettiin suunnitella ja järjestää omaa toimintaa. Työväestö kautta maailman otti toimintansa perustaksi Marxin ja Engelsin löytämät tieteelliset yhteiskuntakehityksen lait. Tähän perustuu myöskin Suomen kommunistisen liikkeen tänä vuonna 75-vuotta kestänyt taival.

Mikään ei voi korvata kommunistista puoluetta

Tieteellisen yhteiskuntakehityksen lainomaisuuden pohjalta Marx ja Engels perustelivat työväenluokan puolueen välttämättömyyden toteamalla, ettei edistyksellisinkään teoria aineellistu käytännön muutosvoimaksi ilman järjestäytymistä puolueeksi. He myös osallistuivat aktiivisesti puolueen rakentamiseen koko elämänsä ajan. He kirjoittivat kommunistien liitolle ohjelman, Kommunistisen Puolueen manifestin ja toimivat mukana tässä järjestössä. Poliittisessa toiminnassaan he osallistuivatt vuonna 1864 perustetun I:n internationaalin johtotyöhön. Merkittävää on nähdä, että he eivät taistelleet pelkästään porvaristoa vastaan, vaan alusta saakka joutuivat torjumaan käsityksiä, jotka halusivat rajoittaa työväenluokan järjestäytymisen esimerkiksi ahtaisiin ammatillisiin yhdistyksiin ja kieltää puolueen tarpeellisuuden. Merkittäviä tällaisia suuntauksia olivat anarkismi ja reformismi.

I internationaali joutui Pariisin kommuunin jälkeen 1871 porvariston ankaran vainon kohteeksi ja hajosi pari vuotta myöhemmin anarkistien ja Marxin välisiin erimielisyyksiin. II:n internationaali perustettiin Pariisissa 1889. Se merkitsi suurta edistysaskelta työväestön järjestäytymissä ja marxilaisuuden kehityksessä. Järjestäytyneisyyden kasvun ohella II:n internationaalin puolueille oli ominaista varsin suuri aatteellis-poliittinen kirjavuus ja järjestöllinen epäselvyys. Työväenliike voimistui kuitenkin koko ajan.

II:ssa internationaalissa vallitsevat erimielisyydet tulivat pian esiin Engelsin kuoleman jälkeen 1895. Internationaali jakaantui Bernsteinin johtamaan opportunistiseen siipeen ja Leninin johtamaan marxilaiseen suuntaukseen. II internationaali koki vararikon maailmansodan syttyessä 1914, kun sen silloinen johtajahahmo Karl Kautsky siirtyi tukemaan maansa sotapolitiikkaa. Hänen ja Bernsteinin johtama siipi muodosti alun nykyiselle sosialidemokraattiselle liikkeelle. Leninin johtama siipi puolestaan muodosti perustan kommunistiselle liikkeelle. Lenin palautti vuosisadan vaihteen Venäjällä kunniaan marxilaisen vallankumouspuolueen periaatteet ja määritteli uudentyyppisen puolueen, jossa yhditetään työväenliike ja tieteellinen sosialismi. Tällaiseksi puolueeksi Venäjällä syntyi bolshevikkipuolue. Lenin osallistui käytännön työhön Marxin ja Engelsin ohella. Lenin oli suuri marxismin teoreettinen kehittäjä, sekä käytännön poliitikko. Hänen teoreettisista ansioistaan voidaan mainita lisäksi imperialismiteoria, teoria valtiosta ja vallankumouksesta sekä dialektisen materialismin johdonmukainen puolustaminen uusien tieteellisten löytöjen edessä.

Leninin johtama puolue ohjasi työläisiä ja talonpoikia vuoden 1905 porvarillis- demokraattisessa vallankumouksessa. Vuonna 1917 Venäjän työläiset ja talonpojat suorittivat maailman ensimmäisen sosialistisen vallankumouksen puolueen johdolla. Venäjän Lokakuun vallankumous loi tilanteen, jossa saatettiin nähdä, että vallankumoustaistelun voittoon vieminen vaatii uudentyyppisen marxilais-leniniläisen työväenpuolueen, jonka päämääränä on luokattoman yhteiskunnan, kommunismin luominen. Jo Marx ja Engels olivat käyttäneet puolueesta nimeä kommunistinen puolue.

Vanhan työväenpuolueen opetukset

Suomen kapitalismi ja työväenluokka kehittyivät hyvin myöhään. Sen vuoksi myös työväenliike syntyi vasta 1890- luvulla. Alussa maamme työväenliike oli luonteeltaan porvarillis-liberaalista. Vuosisadan vaihteessa se alkoi omaksua itsenäistä luokkataistelulinjaa. Forssan kokouksessa 1903 työväenpuolue omaksui kansainvälisten esimerkkien mukaan nimekseen sosialidemokraattinen puolue. Se hyväksyi selkeään luokkataistelulinjaan perustuvan periaateohjelman. Vanha työväenpuolue teki suuren työn herättäessään maamme työväestön tajuamaan oman luokka-asemansa ja järjestäessään taistelua kansan perusoikeuksien puolesta.

Tämä työ oli kuitenkin rajoittunutta. Tieteellisen sosialismin perusteoksia kyettiin kääntämään hyvin rajoitetusti. Ohjelmallisia asiakirjoja laadittaessa tukeuduttiin paljolti Saksan ja Itävallan sosialidemokraattisten puolueiden ohjelmallisiin asiakirjoihin. Puolueen johto ei tuntenut Venäjän työväenliikkeessä käytyä suuntataistelua, eikä ollut tutustunut Leninin kirjoituksiin. Niinpä O.W. Kuusinen toteaa kirjoituksessaan Suomen työväenliikkeen opetuksia: "Suomen vanha sosialidemokraattinen puolue oli ideologisesti kehittymätön ja poliittisesti hapuileva. Se kävi parlamentillista taistelua verraten tarmokkaasti puoltaen tällä alalla rehellisesti työväen ja torpparin etuja. Mutta kun ensimmäisen maailmansodan puhjettua tilanne Suomessa muodostui sellaiseksi, että se vaati työväenpuoluetta tekemään päättäväisen käänteen parlamentillisen toiminnan tieltä vallankumouksellisen taistelun tielle, osoittautui, että puolueemme on aivan valmistautumaton tähän käänteeseen, eikä kyennyt sitä ajoissa suorittamaan.

Tuijottaen sokeasti 1916 saavuttamaansa vaalivoittoon puolue oli vielä 1917 niin pahasti parlamentillisten harhain vallassa, että sen oikeistosiipi sai hyväksytyksi opportunistisen ehdotuksensa kokoomushallituksen muodostamiseksi yhdessä porvaripuolueiden kanssa (ns. Tokoin senaatti), josta ei ollut työväenluokalle muuta kuin häpeää". Edelleen samassa artikkelissaan O.W. Kuusinen sanoo:"Siis vika ei suinkaan ollut siinä, että vanha sosialidemokraattinen puolueemme lähti vallankumoustaisteluun, vaan siinä, ettei se ajoissa valmistautunut vallankumoukseen, eikä valmistanut siihen työväenluokkaa. Puolue ja sen johto vältteli vallankumousta aina marraskuun puoluekokoukseen asti v. 1917. Sen sijaan, että se olisi pyrkinyt vallankumoukseen, se itse asiassa ajautui siihen".

SKP perustetaan

Elokuun 25. päivänä 1918 kokoontui Moskovassa Suomen vanhan työväenpuolueen ja työväenvallankumouksen johtajia ja aktivisteja neuvottelemaan vallitsevasta tilanteesta. Keskustelujen tuloksena neljä päivää myöhemmin perustettiin Suomen Kommunistinen puolue ohjaamaan työväenluokan taistelua Suomessa. Päätös puolueen perustamisesta syntyi työväen vallankumouksen ja sen tappion kokemusten erittelyn pohjalta. Vuoden 1918 vallankumouksen pääopetuksesta O.W. Kuusinen kirjoitti: "Työväenasian saattamiseksi voittoon täytyy työväenluokalla olla toisenlainen puolue kuin vanha, sosialidemokraattinen puolueemme oli, että sillä täytyy olla marxilais-leniniläinen puolue".

Kuusinen jatkaa: "Me otimme tämän historianopetuksen huomioon heti vallankumouksen tappion jälkeen siirtyessämme vasemmistososialidemokratian kannalta bolshevismin kannalle ja perustaessamme elokuussa 1918 Suomen kommunistisen puolueen". Puolueen syntyyn vaikuttivat siis keskeisesti Suomen työväenliikkeen siihenastiset taistelukokemukset ja vuoden 1918 vallankumouksen opetukset. Suomen työväenliike hajosi kahtia suhtautumisessaan kevään 1918 vallankumoustapahtumiin. Oikeistolaisen osuuskauppamiehen Väinö Tannerin johdolla kokoontuivat vanhan työväenpuolueen tehtävistä sivussa olleet oikeistolaiset valkoisten voittajien luvalla Helsinkiin ja perustivat Suomen sosialidemokraattisen puolueen. Perustamisestaan lähtien SDP on ollut reformistinen työväenpuolue.

Kommunistien taistelu työväenluokan aseman puolesta 1920-30 - luvuilla

Heti perustamisensa jälkeen Suomen kommunistisen puolueen toiminta suuntautui työväenliikkeen saamiseksi uudelleen jaloilleen. Keskeiseksi tehtäväksi muodostui Suomen ammattijärjestön (SAJ) luokkataistelulinjan turvaaminen ja siihen kohdistuvien hajoituspyrkimysten torjuminen. Kommunistien vaikutuksesta SAJ sai 1920 vasemmistolaisen johdon. 1920- luvun taitteessa kävi välttämättömäksi perustaa julkinen vasemmistopuolue taistelemaan porvariston diktatuuria vastaan sosialismin puolesta. Tätä tarkoitusta varten perustettiin kesällä 1920 Suomen Sosialistinen Työväenpuolue.

Useat sadat SDP:n perusosastot, useat piirijärjestöt, monet sanomalehdet ja yli 40000 henkeä liittyivät uuteen puolueeseen. Siihen kohdistuneista vainotoimenpiteistä huolimatta se sai ensimmäisissä eduskuntavaaleissa 27 kansanedustajaa. Suomen kommunistinen puolue sai jo 20-luvulla kasvatettua johtavaan luokkataistelutoimintaan uusia kaadereita nuorison keskuudesta. Sosialistisen työväenpuolueen lakkauttamisen jälkeen 1923 kommunistit lisäsivät maanalaisten työntekijöidensä lukumäärää, joilla sosialistisen työväenpuolueen riveissä oli vankka joukkotyökokemus. Olosuhteista johtuen he eivät voineet toimia julkisesti, mutta he auttoivat ja ohjasivat niitä tovereita, joilla oli mahdollisuus toimia julkisessa joukkoliikkeessä.

Kaikenlaisesta vainosta huolimatta SAJ:n jäsenmäärä kasvoi. Kun se vuonna 1924 oli 47000 niin vuonna 1928 se oli jo 90000. SAJ:ssa työväen yhteistoiminta oli hedelmällistä. SAJ:n toiminta johti tuloksiin huolimatta työnantajien mahtavista rikkurikaarteista ja sen kieltäydyttyä solmimasta valtakunnallisia työehtosopimuksia. Työläisten reaaliansiot kohosivat varsinkin 1920-luvun jälkipuoliskolla. Oikeistososialidemokraatit aloittivat kuitenkin SAJ:ta kohtaan avoimen hajotustoiminnan 1929. Keskeiseksi tehtäväksi ilmoitettiin taistelu kommunisteja vastaan. SAJ:n ja sen jäsenjärjestöjen toiminta estettiin valtiovallan toimin vuonna 1930. Samana vuonna oikeistososialidemokraatit perustivat Suomen ammattiyhdistysten keskusliiton, SAK:n.

Kommunistit alkoivat organisoida työläisiä puolustustaisteluun, mutta yritykset järjestää toimintaa maanalaisena SAJ:n puitteissa osoittautuivat vaikeaksi. Kun samaan aikaan fasistinen toiminta suuntautui entistä selvemmin koko työväenluokkaa vastaan kehotti SKP:n keskuskomitea kokouksessaan 1933 työläisiä liittymään SAK:n perusosastojen jäseniksi. SAK:n jäsenmäärä ja perusosastojen määrä alkoi välittömästi kasvaa. Näin työväen yhteisrintaman rakentaminen alkoi meillä SAK:n perusjärjestöjen kautta. Kun alettiin valmistella Kominternin 7. kongressia, mistä muodostui käänne työtätekevien demokraattisen kansanrintaman kehittämiseksi fasismia ja sodanuhkaa vastaan, kiinnitettiin erityistä huomiota Suomen kommunistien näihin kokemuksiin työväen yhteisrintaman rakentamisesta työpaikoilla ja ammattiyhdistysliikkeessä.

Sotaa kohti

Kommunistien työ oli varsin vaikeaa 30-luvulla. Saksaan nojaava fasistinen IKL-liike sai riehua rauhassa. Kommunisteja ja muita vasemmistolaisia vainottiin. Siitä huolimatta ylsivät kommunistit toiminnassaan mittaviin tuloksiin. Esimerkiksi vuoden 1936 valtiollisissa vaaleissa SKP yhdessä eräiden sosialidemokraattien kanssa organisoi SDP:n listoille fasisminvastaisen kansanrintaman kannalla olevia ehdokkaita. He saivat suuren kannatuksen. Fasismin- ja sodan vastustajien määrä eduskunnassa lisääntyi. Kun tilanne kärjistyi 1939, suunnattiin oikeistolaisten isku kaikkia niitä vastaan, jotka varoittivat Suomen hallituspiirien sotapolitiikasta. Puolueen järjestöorganisaatio heikkeni tällä kaudella. Monet kommunistit ja sodanvastustajat menettivät 30- luvulla ja ja sodan aikana fasistien vainoissa henkensä. Huomattava osa kommunisteista joutui viettämään vuosikausia vankiloissa. Sotavuosina SDP:n ja SAK:n oikeistolainen johto asettui avoimesti tukemaan maamme oikeistojohdon ja Saksan sotaretkeä sosialistista Neuvostoliittoa vastaan.

Neuvostoliiton voitto takasi kommunisteille julkisen toiminnan oikeudet

Suomen irroittautuminen sodasta ja solmittu rauhansopimus vapauttivat kommunistit vankiloista ja Suomen kommunistinen puolue sai ensimmäistä kertaa julkiset toimintaoikeudet. Alusta lähtien SKP suuntautui joukkopuolueeksi ja oli perustamassa Suomen Kansan Demokraattista liittoa (SKDL), josta muodostui merkittävä kansanvaltaisten voimien yhdistäjä. Kommunistit ja kansandemokraatit saivat välittömästi sodan jälkeen laajan joukkokannatuksen. Syntyi vasemmiston ja keskustan puolueiden yhteistyö. Kommunistit osallistuivat hallitukseen yhdessä SDP:n ja Maalaisliiton kanssa ns. kolmen suuren yhteistyösopimuksen pohjalta. Samassa hengessä solmivat kommunistit ja sosialidemokraatit yhteistyösopimuksen SAK:ssa. Tämä sopimus demokratisoi ammattiyhdistysliikettä ja merkitsi työehtosopimus- ja luottamusmiesjärjestelmän syntyä. SAK:n jäsenmäärä nousi 300000, suuremmaksi kuin koskaan aiemmin. Silloin Suomessa tapahtui kaikille elämänaloille ulottuva demokraattinen käänne.

Kylmä sota muutti tilanteen

Demokraattinen kehitys tyrehtyi kansainvälisen imperialismin aloittamaan kylmään sotaan. Vuodet 1948-1955 merkitsivät suurpääoman voittojen kasvattamista ja tehostettua työväestön riistoa. Vuosien 1948-50 aikana tilanne oli pahimmillaan, kun työläisiä vastaan suunnattiin poliisi- ja väkivaltatoimenpiteitä Fagerholmin sosialidemokraattisen vähemmistöhallituksen toimesta. Vuonna 1954 SKP antoi "Työväki yhteistoimintaan"-julistuksen. Siinä esitettiin sosialidemokraateille toimintayhtenäisyyttä puolueiden välisistä ideologisista eroista huolimatta yhteisten asioiden ajamiseksi. Sosialidemokraatit eivät vastanneet vetoomukseen. Yhteistoimintaan tähtäävän työn vaikutus tuntui kuitenkin mm. 1956 mahtavassa ja yhtenäisessä yleislakossa palkka- ja työehtojen parantamisen puolesta. Palkkatyöväestö koki uuden iskun, kun 1950-luvun puolivälin jälkeen SDP:n hajoamisen yhteydessä SAK:n rinnalle perustettiin Suomen ammattijärjestö SAJ, jolla oli kiinteät yhteydet läntisiin antikommunistisiin keskuksiin. Kommunistien taitavan politiikan ansiosta SAK:n voimia ei kyetty kokonaisuudessaan pirstomaan, vaan edellytykset liikkeen uuteen nousuun turvattiin.

alkuun

PUOLUEHAJAANNUS 60-LUVULLA

Kommunistien toimintaa työväenluokan aseman kehittämiseksi alkoivat 60- luvun alkuvuosista alkaen vaikeuttaa puolueen piirissä kehittyneet opportuniset ja revisionistiset näkemykset. Alettiin hyökkäillä SKP:n marxilais- leniniläistä linjaa vastaan. Tilanne-aikakauslehti, joka ilmestyi vuosina 1961-1963 alkoi käydä keskustelua puolueen linjaa vastaan julkaisten mm. silloin tunnettujen revisionistien kuten Garadyn ja Kolakowskin kirjoituksia. Syntyi pyrkimys SKDL:n muuttamiseksi laajana demokraattisena rintamana toimivasta yhteistyöjärjestöstä oman ideologian omaavaksi pikkuporvarillista sosialismia edustavaksi puolueeksi. Silloin näiden puolueen "uudistajien" tavoitteena oli marxismi-leninismin korvaaminen "kriittisellä marxismilla". Puolueen 14. edustajakokouksen yhteydessä alettiin puhua nykyaikaisesta marxismista. Vuosina 1965-68 toteutettiin laajamittainen hyökkäys marxismi- leninismin perusasettamuksia vastaan. Näinä vuosina vaadittiin useissa yhteyksissä puolueen luonteen muuttamista reformistiseen, yleissosialistiseen ja sosialidemokraattiseen suuntaan. Näitä vaatimuksia perusteltiin milloin milläkin verukkeella, puolueen uskottavuuden parantamisella tai uusien jäsenten mukaantulon helpottamisella. Tämä toiminta puolueen linjaa vastaan palveli kokonaisuudessaan yhtä päämäärää: saada puolue luopumaan suurpääoman vastaisesta taistelustaan. Opportunismin perustunnusmerkki on luopuminen ja syiden etsiminen tälle luopumiselle.

Puoluehajaannuksen syyt

Opportunismin ilmenemistä ei voi selittää satunnaisten seikkojen perusteella. Sen perussyyt ovat kapitalistisessa yhteiskuntajärjestelmässä, sen luokkavoimien ja työväenluokan kehityksen tilassa. Eräänä opportunismin kasvun syynä on itse työväenluokan kasvu. Sen sosiaalisen perustan muodostavat ne uudet kerrokset, jotka työväenluokkaan siirtyessään tuovat mukanaan omat ideologiset katsomuksensa. Sodan jälkeen taloudellinen kasvu meillä oli voimakasta ja esimerkiksi 60-luvulla elettiin Suomessa taloudellista nousukautta. Riiston muotoja korvattiin uusilla taitavammilla riistomuodoilla, ratkaistiin sosiaalisia kysymyksiä yms. Työväenluokan määrä lisääntyi ja kommunistien toimintaan tuli nopeasti uusia ihmisiä ja väestökerrostumia, kuten toimihenkilöitä, sivistyneistöä ja kulttuuripiirejä.

Puolueen aatteellinen kasvatustyö ei pysynyt tässä mukana. Tämä kaikki synnytti harhakuvitelmia siitä, että kapitalismi on muuttunut ja sosialismiin voidaan siirtyä ilman poliittista ja vallankumouksellista työtä, ilman todellista luokkataistelua. Harhakuvitelmia kapitalismin todellisuudesta synnyttivät 50-60 luvuilla kapitalismin reformit. Silloin sosialistisen maailmanjärjestelmän eteneminen ja kapitalismin takaiskut pakottivat kapitalisteja toteuttamaan yhteiskunnallisia reformeja. Yhteiskunnan uusissa kerroksissa ja myös puolueen piirissä tällainen reformipolitiikka synnytti vääriä johtopäätöksiä, joka ilmeni mm. puolueen merkityksen kieltämisenä, yrityksenä korvata marxismi- leninismi "kriittisellä marxismilla" ja SKDL:n puoluesuuntaisena kehityksenä.

Porvariston uusi taktiikka

SKP oli 60-luvulle tultaessa aatteellisesti ja poliittisesti vahva puolue ja sellaisenaan porvaristolle vaarallinen voima. Kommunistien sisäisen tilan heikkeneminen huomattiin suurpääoman johtokeskuksissa ja nähtiin aika otolliseksi käydä hyökkäykseen puoluetta vastaan. Kesäkuussa 1964 henkisen maanpuolustuksen neuvottelukunnan kansalaisajattelun seminaarissa laadittiin toimintaohjelma kommunistien rauhoittamiseksi ja yhdentämiseksi porvarilliseen järjestelmään. Myös oikeistososialidemokraattien taholta todettiin, että "meidän tulee osoittaa äärivasemmistolle luottamusta ja ottaa se mukaan yhteisten asioiden hoitoon, kuten vapaamielinen porvaristo 30-luvun lopulla teki meidän suhteemme tekemättä sitä tappiokseen". Nämä porvarien ja oikeistososialidemokraattien kaavailut toteutuivat. SDP sai 1966 eduskuntavaaleissa suuren vaalivoiton, jonka tuloksena myös kommunistit vedettiin mukaan työväenvastaiseen hallituspolitiikkaan, ei kuitenkaan joukkojen vaatimuksesta vaan toimimaan työväenvastaisen politiikan takuumiehenä ja joukkoliikkeen paineen hillitsijänä. Silloin muodostetun Paasion hallituksen politiikka merkitsi kulutuskysynnän tietoista rajoittamista. Huippuna tässä politiikassa ilmeni vuoden -68 alussa aloitettu tulopolitiikka, jota edusti Liinamaa 1-sopimus, joka merkitsi takaiskua työväestön joukkotaistelulle. Puolueen johdon enemmistö hyväksyi silloin tämän opportunistisen politiikan. Ytimen tässä opportunismissa muodosti periksiantaminen ideologiassa ja "kansallisen edun" nimissä tapahtuvan yhteistyön hyväksyminen porvariston kanssa, että ei olisi tarvinnut käydä tulopolitiikan vastaista taistelua.

Puolueen hajoaminen

Oikeistorevisionistisia näkemyksiä esiintyi lehtikirjoittelussa jo 13. edustajakokouksen aikana v. 1963. Silloin näillä "uudistajilla" ei ollut vielä organisaatiota tavoitteidensa läpiviemiseksi. Pinnan alla kytenyt oikeistorevisionismi, jota ruokki poliittinen opportunismi, nousi avoimesti esiin järjestäytyneenä voimana 14. edustajakokouksen aikana. Tämä kokous kykeni vielä torjumaan puolueen oikeistorevisionismin lopullisen esiinmarssin, mutta sen päätökset mahdollistivat hajotustyön keskitetyn johtamisen. "Uudistajien" organisaatio muodostui ay- liikkeen toimitsijoista ja puolueen lehdistön toimittajista. Hajaannusta lietsoi 14. ja 15. edustajakokousten välisenä aikana Kansan Uutisten koko organisaatio.

Puolueen 15. edustajakokous päätyi hajaannukseen. Kokouksen kuluessa puolueen Etelä- ja Itä-Suomen piirijärjestöt katsoivat, että revisionistiset voimat olivat ajaneet puolueen vaiheeseen, jossa syntyvät päätökset olisivat merkinneet marxilais-leniniläisen kommunistisen puolueen lopettamista Suomessa. Tämän vuoksi näiden piirijärjestöjen viralliset edustajat siirtyivät pois Kulttuuritalolta Koiton talolle, jossa he arvioivat syntynyttä tilannetta. Tässä kokouksessa päätettiin perustaa normaaleja puolue-elimiä vastaava kommunistien maankäsittävä neuvottelukunta sekä muut neuvottelukunnat ohjaamaan kommunistien toimintaa syntyneessä tilanteessa.

Revisionismin vastainen taistelu synnytti Tiedonantajan

SKP:n piirissä syntynyt oikeistorevisionistinen suuntaus kykeni ottamaan haltuunsa koko puolueen lehdistön ja käyttämään sitä tavoitteidensa läpiviemiseen. Osa kommunisteista antautui tukemaan työväestön etujen vastaisia tulopoliittisia kokonaisratkaisuja ja hallituspolitiikkaa. Tärkeimmälle sijalle asetettiin reformipolitiikka ja toiminnan sosialistinen perspektiivi, uskollisuus päälinjan mukaisille periaatteille hämärtyi. Puolueen marxilais- leniniläistä linjaa puolustavilla kommunisteilla ei ollut 15. edustajakokouksen valmistelujen yhteydessä käytössään minkäänlaista tiedotusvälinettä, jonka avulla olisi käyty kamppailua oikeistorevisionismia ja harjoitettua työväestön etujen vastaista politiikkaa vastaan. Tämän vuoksi SKP:n Uudenmaan piirijärjestö perusti Tiedonantajan. Sen välityksellä käytiin kamppailua puolueen ideologisen eheyden puolesta. Toiminta oli tuloksellista. Lehti keräsi ympärilleen runsaasti yli puolet puoleen järjestäytyneestä väestä. Samoin 1960-70 luvuilla opiskelevan nuorison ja kulttuuriväen imperialismin vastainen liikehdintä kanavoitui vahvistamaan kommunistien toimintaa Tiedonantajan ympärillä.

Maankäsittävä neuvottelukunta

Revisionistista hajotustyötä vastaan 15. edustajakokouksen aikana perustettu kommunistien maankäsittävä neuvottelukuntaorganisaatio oli luonteeltaan puoluesuuntainen. Sen tehtävänä oli puolueen perustason organisaation elvyttäminen ja lujittaminen. Toisena päätehtävänä pidettiin työtätekevän väestön taloudellisen ja etutaistelun kehittämistä. Tämä oli laiminlyöty, kun pidettiin tärkeämpänä osallistua työväenvastaiseen hallitukseen ja annettiin tuki harjoitetulle tulopolitiikalle. Neuvottelukunnan yhteisenä lehtenä ja puoluetyön organisaattorina toimi alunperin Uudenmaan piirijärjestön toimittama Tiedonantaja.

Muodollinen eheytyminen 15. ylimääräisessä edustajakokouksessa

Hajaannukseen päättyneen 15. edustajakokouksen jälkeen aloitettiin puolueen sisäiset neuvottelut yhtenäisyyden aikaansaamiseksi. Yhtenäisyysneuvotteluissa NKP:n myötävaikutus oli merkittävä. Maankäsittävä neuvottelukunta totesi kesällä -69, että yhtenäisyyttä koskevien neuvottelujen jatkamisessa peruskysymyksenä tulee olla puolueen talous-, vero- ja sosiaalipolitiikan tehostaminen, palkkasulkuun perustuvan vakauttamisen estäminen ja aatteellisten erimielisyyksien voittaminen, pitäytyen tiukasti marxismi-leninismin ja proletaarisen internationalismin perustalla. Tämä vaatimus, että yhtenäisyyden perustana voi olla aatteellinen yhtenäisyys, toistettiin useissa eri yhteyksissä. Käydyt neuvottelut johtivat siihen, että 1970 keväällä pidetyssä ylimääräisessä edustajakokouksessa puolue muodollisesti eheytettiin. Kokouksessa hyväksyttiin yhteinen poliittinen asiakirja, jossa suoritettiin mm. itsekritiikkiä kommunistien osallistumisesta hallitukseen. Kokouksen päätöksissä sovittiin, että puoluetyö tapahtuu vain puolueen sääntöjen mukaisten elimien kautta. Tämä merkitsi sitä, että kommunistien maatakäsittävä neuvottelukunta kaikkine elimineen lopetti toimintansa. Puolueen johtavat elimet valittiin tasapuolisesti eri osapuolten välillä.

Puolueen luokkakantaiset piirijärjestöt muodostivat edustajakokouksen jälkeen Tiedonantaja-lehdestä piirijärjestöjen yhteisen äänenkannattajan. Sen tueksi muodostettiin koko maata kattava levikkijärjestöorganisaatio.

Ylimääräisen edustajakokouksen tulokset ristiriitaisia

Ylimääräisen edustajakokouksen päätökset merkitsivät uutta tilannearviota ja sille pohjautuvaa toimintaa. Arvioitiin, että kehittämällä työväen eduista lähtevää oikeaa politiikkaa voidaan puolueen revisionistisesti suuntautuneiden voimien kanssa päästä yhteiseen toimintaan, joka luo maaperää yhteiselle ideologiselle keskustelulle. Näin luotaisiin aatteellis-poliittisen selvitystyön kautta maaperää todelliseen järjestölliseen yhtenäisyyteen. Tämä arvio ei varmastikaan ollut silloisessa tilanteessa väärä. Se merkitsi työtä puoluejärjestöjen sisäpuolella ja ulospäin suuntautuvaa joukkotyötä puoluejärjestöjen ulkopuolelle. Tämä merkitsi antautumista pitkäjännitteiseen ideologiseen ja poliittiseen työhön. Kuitenkin on todettava, että ylimääräisen edustajakokouksenkin jälkeen puolueessa revisionistisilla voimilla oli enemmistö, joka edelleen tuki tulopolitiikkaa ja harjoitettua hallituspolitiikkaa. Perustettu levikkiorganisaatio erosi luonteeltaan ratkaisevasti neuvottelukuntaorganisaatiosta, tehtävänä oli ollut puoluetyön ja joukkotyön järjestäminen. Levikkiorganisaation työssä painottuivat sisäisen työn kysymykset (sisäisen työn väline) ja puolueen normaalit ulospäin suuntautuvan poliittisen työn tehtävät jäivät taka-alalle.

Kommunistien päälinja

Vuonna 1970 pidetty SKP:n ylimääräinen edustajakokous muotoili SKP:n poliittisen päälinjan seuraavasti: "SKP:n päälinjana on demokraattisen rintaman rakentaminen taistelussa monopoleja ja poliittista taantumusta vastaan työtätekevien demokraattisten oikeuksien laajentamiseksi, rauhan lujittamiseksi ja sosialismin edellytysten luomiseksi". Leninin asettamuksen mukaan kommunistisessa liikkeessä yhdistyvät johdonmukainen uskollisuus periaatteille ja taktiikan joustavuus. Tämä periaatteiden pysyvyys ja taktiikan joustavuus ilmenee puolueen päälinjassa. SKP määritteli lopulliseksi päämääräkseen sosialismin ja luokattoman yhteiskunnan luomisen. Sosialismiin siirtyminen on kuitenkin prosessi, joka maailmanmitassa kattaa kokonaisen aikakauden. Tässä historiallisessa kehityksessä on useita jaksoja. Sen vuoksi kommunistiset puolueet asettavat strategian, välitavoitteen ja päälinjan. Se yhdistää toisiinsa nykyhetken, välitavoitteen ja lopullisen päämäärän.

Suomen kommunistisen liikkeen päälinja kehittyi kiinteässä yhteydessä historialliseen kehitykseen, kapitalismin yleisen kriisin etenemiseen sekä kansainvälisen kommunistisen liikkeen yleisiin arvioihin. Suomen kommunistisen liikkeen päälinjan kehityksessä voidaan nähdä seuraavia vaiheita. 1. Pyrkimys työväen yhteisrintamaan 20-luvulla. 2. Fasisminvastaisen kansanrintaman kehittyminen 30-luvulla. 3. Kolmen suuren yhteistyö 1940-luvun alussa. 4. Monopolien vastaisen demokraattisen yhteisrintaman luominen.

Näiden tapahtumien jälkeen Suomen kommunistinen liike on kokenut voimakkaan kriisikehityksen. SKP on lakannut olemasta. Kuitenkin voidaan nähdä, että se päälinja, joka muotoiltiin vuonna 1970 ylimääräisessä edustajakokouksessa pitää edelleen paikkansa. Huolimatta suurista muutoksista ei maailmassa ole tapahtunut mitään sellaista, joka muuttaisi tätä arviota. Tänään taistelemme maamme itsenäisyyden ja demokraattisten oikeuksien puolesta monopolien ylikansallisia EY-pyrkimyksiä vastaan. Nykyinen tilanne mitä konkreettisimmin testaa käytännössä kommunistien päälinjan kestävyyttä.

Nuoriso nousee

Monissa Länsi-Euroopan maissa nuorison liike radikalisoitui ja vasemmistolaistui 60-luvulla imperialisminvastaiselta pohjalta. Opiskelevan nuorison ja kulttuuriväen tietoisuus heräsi. Suomessa vasemmistolaisella työväenliikkeellä oli vahvoja perinteitä. Luokkakantaisella järjestöväellä oli paljon annettavaa tälle nuorisolle. Tiedonantajan selkeä linja vakuutti nuorison marxilais- leniniläisen maailmankatsomuksen oikeellisuudesta. Yhteistyö kehittyi voimakkaasti ja luokkakantaiseen liikkeeseen siirtyi paljon nuorisoa. Hyvin järjestetyn opintotyön ansiosta näistä nuorista kehittyi teoreettisesti lahjakkaita kykyjä. Nousi uusia järjestöjä ja vanhoja elvytettiin. Oli paljon muuta toimintaa, eikä aktiivisuuden puutteesta voinut syyttää ketään.

alkuun

YHTENÄISYYSTAISTELUN MURROS 70-LUVUN PUOLIVÄLISSÄ

Alkuun yhteinen toiminta samassa eheytyneessä puolueorganisaatiossa tuottikin tuloksia. Puolueen marxilais-leniniläisen linjan suosio ja kannatus kasvoi 70-luvun alkuvuosina. Tähän vaikutti mm. se, että puolueen marxilais-leniniläisillä voimilla oli nyt oma lehti joukkotyön ja tiedotuksen välineenä. Samaten työväestölle hedelmätön hallituskausi, jossa kommunistit olivat mukana, loppui ns. korppusotaan. Nämä loivat painetta puolueen eheyttämiseksi yhteisen ideologian perustalla. Revisionistisilla voimilla oli kuitenkin osapuolijaon perusteella enemmistö kaikissa puolue-elimissä. Saavutetut voitot puolueen kenttätyössä eivät järjestöpoliittisen keinottelun vuoksi koskaan päässeet realisoitumaan voimaksi, joka olisi pystynyt torjumaan revisionistiset näkemykset. Edistystä tapahtui muualla, mutta puolueen sisällä tilanne lukkiutui asemasodaksi.

Kehitystä huonompaan tapahtui vuonna 1975 kansandemokraattien mennessä uudelleen mukaan hallitusyhteistyöhön. Kyse oli ns. Miettusen hätätilahallituksesta, jonka Kekkonen yhdessä yössä "runnasi" kasaan, ja johon SKP:n keskuskomitea äänestyspäätöksen jälkeen päätti osallistua. Tämän jälkeen todellinen yhtenäisyyskehitys ei edennyt. Puolueen johto ei asettanut työväen eduista lähteviä taistelutunnuksia, joiden taakse olisi työtätekevää väestöä voitu koota. Luokkakantaisten voimien asemia alettiin puolueen johdossa hiljalleen äänestyspäätöksillä murentaa.

Vaikeuksia alkoi ilmetä myös muualla. 1970-luvun lopulta lähtien järjestötoiminnassa alkoi tapahtua laskua. Monet ennen aktiiviset nuoret toverit alkoivat siirtyä asenteissaan vahvasti oikealle ja alettiin tehdä työtä luokkakantaista liikettä vastaan. Alkoi syntyä kolmaslinjalainen virtaus, joka marxilais-leniniläisten ratkaisujen sijaan haki puolueen ja yhteiskunnan ongelmiin muita ratkaisuja.

Kolmaslinjalaisuus ja sen vaikutus puolueen sisäiseen tilaan.

Kolmaslinjalaisuus, jonka syyt löytyvät senhetkisistä yhteiskunnallisista olosuhteista, alkoi syntyä ensisijaisesti sivistyneistön ja kulttuuriväen keskuudessa. He eivät olleet valmiita kestämään sitä painetta, minkä porvarillinen yhteiskunta kohdistaa kommunisteihin. Voimakkaaksi tämä paine kävi silloin, kun opiskelijanuoriso 1970-luvun lopussa alkoi siirtyä työelämään. Tämä ja SKP:n sisäisen tilanteen ratkeamattomuus johtivat monen toverin kohdalla perääntymiseen liikkeen alkuperäisistä tavoitteista. Kehitys osoitti, että pelkkä teorian tuntemus ei riittänyt pitämään nuorisoa kiinni marxilais-leniniläisessä liikkeessä. Heidän asennoitumisensa yhteiskunnalliseen taisteluun ja toimintaan ei ehtinyt kehittyä tarkastelemaan maailmaa työväenluokan näkökulmasta. Ei ymmärretty täysin niitä vaikeita olosuhteita, joissa työväenluokka ja kommunistinen puolue joutuvat taistelemaan. Monet odottivat kommunistiselta liikkeeltä nopeampia ja suurempia vaatimuksia, kuin mitä olisi kohtuudella voitu toivoa. Toimintaa ylläpitävä mutta raskas ja hidas järjestötyö ei jaksanut kiinnostaa kaikkia. Tällaiseen tilanteeseen istuivat helposti teoriat, jotka hakivat oikotietä järjestölliseen nousuun. Ilmeni monia syitä, jotka vieroittivat suuren osan pois marxilais-leniniläisestä liikkeestä.

Yhteiskunnassa seurasi 70- ja 80- lukujen vaihteessa porvariston vastahyökkäys sosialismia vastaan. Syntyi tilanne, jossa kovallakaan työllä ei syntynyt näkyviä tuloksia. Tällöin monet nuoret masentuivat ja jättäytyivät pois toiminnasta. Tärkeä merkitys on sillä, että monien tovereiden sosiaalisessa asemassa tapahtui muutos. Tietty osa opiskelijoista valmistui ja monille toimiminen kommunistisessa liikkeessä olisi ollut urakehityksen kannalta varsin kohtalokasta. Tämä kaikki kuluttavan osapuolitaistelun kanssa oli omiaan synnyttämään vetäytymistä ja vääriä asenteita. Kolmaslinjalaisuuden yhteiseksi piirteeksi muodostui pyrkimys muodolliseen, järjestölliseen yhtenäisyyteen SKP:n sisällä laskemalla luokkakantaisen liikkeen poliittista profiilia. Yhtenäisyyden esteeksi alettiin nähdä poliittisten ja ideologisten erimielisyyksien sijaan henkilöristiriidat, jotka näiden käsitysten mukaan voitaisiin korjata vain henkilöitä vaihtamalla.

Tämän kehityksen vaikutus järjestöelämässä oli tuhoisa. "Helpon tien etsijät" löysivät puolueen piiristä nopeasti liittolaisia. Muodolliseen yhtenäisyyteen pyrkivät voimat olivat järjestäytyneet jo 18:een edustajakokoukseen vuoteen 1978 mennessä, missä suoritettiin "yhtenäisyysvoimien" kompromissi, jolloin päätettiin uhrata yhtenäistymisen nimissä ns. puolueen äärilaidat. Tämä edustajakokous muodostaa taitekohdan, jonka jälkeen luokkakantainen liike ei kyennyt suorittamaan yhteisiä oikeita tilannearvioita ja asettamaan niiden perustalta oikeita taistelutehtäviä. Voidaan kysyä, miksi varttuneenpi ja kokeneempi järjestöväki hyväksyi tällaisen kehityksen? Merkittävä osa järjestökoneistoa syntyi 60-luvulla mukaan tulleen uuden sukupolven ansiosta. Heidän merkityksensä järjestökoneiston päättävissä elimissä oli huomattava. Puoluekoneistossa marxismi- leninismille uskollinen järjestöväki ei kyennyt torjumaan tätä painetta.

Tehtyjen virheiden arviointia

Kolmaslinjalaisuus sai maaperää siitä hedelmättömästä tilanteesta mikä syntyi, kun 70-luvun puolivälissä puolueen sisäisessä kehityksessä ajoi ohi se vaihe, jolloin oli mahdollista saavuttaa kommunistiselle perustalle nojaava aatteellinen yhtenäisyys. Luokkakantaisen väen olisi pitänyt tässä vaiheessa kyetä tekemään arvio siitä, että on välttämätöntä irtautua hedelmättömästä kehityksestä. Kun tätä ei kyetty tekemään, söi tilanne koko ajan sitä järjestöllistä perustaa, joka oli hankittu.

Toisen suuren virheen luokkakantaiset kommunistit tekivät suhtautumisessaan kolmaslinjalaisiin. Heidän näkemyksensä ja tekemisensä saivat jo 1970- luvun lopulla siinä määrin kommunististen periaatteiden vastaisia muotoja, että niihin olisi pitänyt puuttua. Tiedonantajayhdistyksen johtoa varoitettiin kentältä käsin niistä vaaroista mitä kolmaslinjalaisuus ja siihen liittyvät väärät teoreettiset arviot aiheuttavat marxilais-leniniläiselle puoluetyölle ja -yhtenäisyyskehitykselle. Luokkakantaista linjaa olisi pitänyt selventää ja käydä ideologiseen taisteluun kolmaslinjalaisuutta ja syntyneitä vääriä teoreettisia näkemyksiä vastaan. Näin ei kuitenkaan tehty. Vaikeneminen poliittisista virheistä oli toimintakehotus kolmaslinjalaisuuden vahvistamiseksi. Jo varhaisessa vaiheessa näkyi myös Tiedonantajaliikkeen johdon linjassa horjuntaa. Esimerkkinä tästä oli päätös kansanedustajaryhmän äänestyskäyttäytymisestä eduskunnassa ns. "yhtenäisyyden nimissä" sosiaaliturvan verollepanemiseksi.

Kehitys SKP:ssä johti puolueen tuhoon

SKP:n julkinen hajoitus aloitettiin puolueen 14. edustajakokouksessa v. 1966 ja se oli käytännössä viety loppuun puolueen 20. edustajakokouksessa, kun edustajakokous antoi keskuskomitealle valtuudet erottaa marxismi-leninismin kannalla olevat piirijärjestöt puolueesta. Tätä hajoitusta eivät pystyneet estämään esitetyt muodolliset yhtenäisyystunnukset eivätkä myöskään ns. yhtenäisyysvoimat, jotka muodostuivat kolmaslinjalaisista ja osasta ns. enemmistöä. Hajoitus oli lainomainen seuraus myös marxilais- leniniläisten voimien horjuvuudesta suhteessa kolmaslinjalaisiin ja ns. yhtenäisyysrintaman kyvyttömyydestä määritellä toiminnalleen marxilais-leniniläistä aatteellista perustaa.

Puolueen 18. ja 19. edustajakokouksille ( v 1978 ja -81) oli leimallista ns. yhtenäisyysvoimien juonittelu ja kulissientakainen spekulointi. Esiin nostettiin voimakkaasti henkilökysymykset. 18. edustajakokouksessa vahvistettiin vielä 17. edustajakokouksen yhtenäisyyttä koskevat päätökset. Käytännössä näitä päätöksiä kuitenkin koko ajan rikottiin. 18. edustajakokoukselle oli valmisteltu SKP-60 vuotta- asiakirja, jota ei kuitenkaan koskaan kyetty hyväksymään. 19. edustajakokouksen alla spekuloitiin entistä enemmän henkilökysymyksillä. Valmistelutyössä vaadittiin mm. puolueen luokkakantaisia kansanedustajia "palaamaan ruotuun" ja äänestämään muun eduskuntaryhmän kanssa työnantajan sosiaaliturvamaksun alentamisen puolesta, johon he suostuivatkin. Minkäänlaista muutosta aatteellis-poliittiseen eheyteen ei tapahtunut vaan puolueen kehitys kulki vääjäämättömästi kohti hajoitusta. Tämä johti oikeistolaisen hajoituslinjan kannalla olevan "kirveslinjan" voimistumiseen. Tämän seurauksena 20. edustajakokouksessa tehtiin päätös, jolla keskuskomitealle annettiin valtuudet erottaa luokkakantaiset piirijärjestöt puolueesta.

Valittu keskuskomitea erotti piirijärjestöt ja perusti niiden tilalle hajoituspiirit. Samoin erotettiin suuri joukko puoluejärjestöjä. Kun hovioikeus eräiden jäsenten nostaman oikeuskanteen perusteella ennen 21. edustajakokousta totesi keskuskomitean erotuspäätökset sääntöjen vastaisiksi, erotti SKP:n 21. edustajakokous nämä järjestöt uudelleen puolueesta. Sanomattakin on selvää, että vain luokkavihollinen voi viedä puolueen hajotuksen näin perusteellisesti loppuun.

Vaatimukset kommunistien järjestäytymiseksi kasvoivat

Puolueen marxismi-leninismille uskollinen kenttäväki alkoi selväsanaisesti vaatia heti 20. edustajakokouksen jälkeen kommunistien toiminnan organisoimista maassamme. Voitiin arvioida, että vuosien 1984-85 jälkeen, jolloin pidettiin puolueen 20. ja 20. ylimääräinen edustajakokous, puolueella ei ollut enää aatteellista, poliittista ja järjestöllistä taistelulinjaa. Oli ainoastaan jäljellä puolueen nimi SKP, johon ns. yhtenäisyysvoimat takertuivat. Tässäkin vaiheessa, kun hajoitus oli peruuttamatonta, kieltäytyi Tiedonantaja- liikkeen johto aloittamasta valmisteluja kommunistien yhtenäisen aatteellisen ja järjestöllisen toiminnan järjestämiseksi. Vaatimukset uuden marxilais- leniniläisen kommunistisen puolueen perustamisesta voimistuivat. Vaadittiin kommunisteille uutta valtakunnallisesti keskitettyä johtoa. Tämän keskustelun tuloksena joutui syksyllä 1985 perustettu SKP:n järjestöjen toimikunta kutsumaan koolle SKP:n järjestöjen edustajien kokouksen Tampereelle 26.4.1986. Tähän mennessä oli käynyt selväksi, että puolueen enemmistö tulee viemään hajoituksen loppuun.

Tampereen kokousta hallitsivat kuitenkin "yhtenäisyysvoimien" keskustelu ja vaatimukset yhtenäisyydestä. Tärkeänä pidettiin, että "SKP:n nimi ja perinteet eivät joudu hajoittajien käsiin". Näiden tavoitteiden reaalisuudesta ja yhtenäisestä ideologisesta perustasta ei puhuttu mitään. Ei haluttu nähdä, että puolueen organisaatio oli joutunut lopullisesti hajoittajien ja kirveslinjalaisten käsiin. Kokous osoitti suurta kykenemättömyyttä suorittaa oikea tilannearvio ja määritellä siitä aiheutuvat tehtävät. Tampereen kokous päätti jatkaa kommunistien toimintaa SKP:n sisäisenä rinnakkaisorganisaationa, joka myöhemmin nimitettiin SKP(y):ksi. Tilanteessa, jossa olisi pitänyt suuntautua joukkotyön ja puoluetoiminnan kehittämiseen ja päästä ulos vuosia kestäneestä pattitilanteesta, jäätiin edelleen jatkamaan sisäistä taistelua. Päätöstä olla järjestäytymättä puolueeksi edesauttoi ennen Tampereen kokousta tapahtuneen vaalipuolueen, DEVA:n perustaminen. Tuloksia kommunistien linjaan ei tuonut keväällä 1987 Espoossa pidetty SKP(y):n 21. edustajakokous vaan Tampereen kokouksen linja vahvistettiin.

SKP:n toiminta lopetettiin 22. edustajakokouksessa

Puolueen lopullista lopettamista ennakoi -89 keväällä pidetty vasemmistofoorumi, johon osallistui yleisvasemmistoa, "yhtenäisyysvoimia" ja "kirveslinjalaisia". Siellä päätettiin perustaa Vasemmistoliitto, joka korvaa kommunistisen puolueen. Vasemmistoliiton perustamiselle ja SKP:n lakkauttamiselle liputtivat kaikki alkuvuodesta -90 SKP:n 22. edustajakokouksessa ja samalla lopettamiskokouksessa mukana olleet puoluejärjestöt. Kun lopettamiskokouksessa eräät toverit vielä puhuivat yhtenäisyyden puolesta oli tämä lähinnä katsottava hurskasteluksi. SKP:n kohtalo oli jo sinetöity vuosia aikaisemmin. Myöskään ne, jotka lopettamiskokouksessa puhuivat yhtenäisyyden ja puolueen säilyttämisen puolesta, eivät esittäneet puolueelle enää marxilais-leniniläistä perustaa. Ja sehän osoittaa, että he todellisuudessa myöntyivät SKP:n lopettamiseen. Vasemmistoliitto perustettiin keväällä 1990. Siitä tuli yleisvasemmistolainen järjestö, joka luopui työväenluokan aatemaailmasta ja jonka toiminnalle ei löydy mitään määriteltyä luokkaperustaa. Sen tulevaisuuden ennuste oli huono, koska ilman poliittista, ideologista perustaa se joutuu alituiseen keskusteluun poliittisen olemassaolonsa oikeutuksesta sosialidemokraatteihin nähden. Siksi sen on vaikea löytää sellaista normaalia tilaa, jossa se voisi paneutua oman linjansa kehittämiseen.

"Perisynti" keskustalaisuus ja NKP puolueen kehityksen jarrumiehinä

Vaikka tilanne 80-luvun lopulla huusi ratkaisuja, joilla kommunistien toiminnallinen ja järjestöllinen tila olisi voitu selkeyttää, eivät Tiedonantajaliikkeen- ja SKP(y):n johto kyenneet minkäänlaisiin toimenpiteisiin. Mikä oli syynä tällaiseen kyvyttömyyteen ja opportunismiin. Varmasti huomattava osa Tiedonantajaliikkeen johtokaaderistosta edusti vielä 70-80-lukujen vaihteessa terveitä mielipiteitä. Kolmaslinjalaisuuden muodostuessa oli kuitenkin nähtävissä, että teoreettista taistelua näitä ilmiöitä vastaan ei kyetty käymään. Tämä ilmensi lähinnä keskustalaista asennoitumista, joka näkyi kyvyttömyytenä tehdä tieteellistä arviota vallitsevasta tilanteesta ja soveltaa sitä käytäntöön. Se ilmeni toiveajatteluna yhtenäisyydestä ilman marxilais-leniniläistä sisältöä. Se ilmeni sokeana ankkuroitumisena NKP:een tilanteessa, jossa NKP:n ideologinen rappio oli täysin selvä. Keskustalaisuus puolueessa on aina hedelmätöntä sovittelua tilanteessa, jossa tulisi kyetä puolue- elämää tervehdyttäviin päätöksiin. Maamme kommunistisen liikkeen historiassa tavataan usein tällaista keskustalaista päättämättömyyttä. Keskustalaisuuden vaikutus Tiedonantajaliikkeessä ja SKP(y):ssä muodostui voimakkaaksi mm. siksi, että kolmaslinjalaisuuden sosiaalinen pohja oli hyvin voimakas. Se väki, joka yhteiskunnallisen asemansa ja perinteensä vuoksi omaksui kolmaslinjalaiset asenteet, muodosti järjestöllisesti ja määrällisesti niin suuren osan järjestökentästä, että se pystyi horjuttamaan peruskaaderiston asenteita. Ei uskallettu käydä teoreettiseen ja järjestölliseen taisteluun heitä vastaan siinä pelossa, että jättäessään järjestöelämän he vievät suuren osan järjestöväkeä mukanaan. Näin tilanne vahvisti koko ajan puolueen hajoittajien asemia.

Tässä yhteydessä on myös tarkasteltava NKP:n osuutta. NKP ei varmastikaan tarkastellut Suomen kommunistien tilannetta enää pelkästään ideologisesta ja järjestöllisestä näkökulmasta. Kaikissa yhteyksissä jo 15. edustajakokouksen jälkeen NKP asetti etusijalle yhtenäisyyden ilman, että siihen aina löytyi yhteistä ideologista perustaa. NKP tarkasteli asioita monesti enemmän politiikan kuin ideologian näkökulmasta, eikä halunnut nähdä kommunistisessa liikkeessä "erimielisyyksiä", jotka olisivat vaikuttaneet epäsuotuisasti NKP:n kokonaispolitiikkaan tässä maassa. Tällainen asenne oli vahingollinen siinä mielessä, että se kahlitsi ideologista keskustelua ja arviointityötä koko kommunistisessa liikkeessä. Se johti käytäntöön, että uskallettiin tehdä jotain vasta sen jälkeen, kun saatiin NKP:lta lupa. Suomen kommunistisessa liikkeessä on hyvin tuttua "NKP-kortin" käyttö, joka merkitsi päätösten tai keskustelun tukahduttamista sillä perusteella, että NKP ei hyväksy tätä. Ne syyt, jotka johtivat NKP:n ideologisen kehityksen sivuraiteelle vaikuttivat pitkään Suomenkin kommunistien kehitykseen ja estivät meitä tekemästä ratkaisevia päätöksiä. Sidonnaisuus NKP:een siinäkin vaiheessa, kun sen ideologinen rappio oli täysin selvä, vahvisti meillä keskustalaisia ja kolmaslinjalaisia asenteita ja esti kommunistien organisoitumista.

KTP:n perustaminen

Harjoitetun politiikan vuoksi tilanne kommunistien keskuudessa ratkaisevasti vaikeutui. Tiedonantajan linja muuttui kantaaottavasta lehdestä lähinnä toteavaksi. Kommunistien toimintaohjeet näkyivät lehden palstoilla hyvin heikosti, jos ollenkaan. Jo 80-luvun alkuvuosista lähtien kävi selväksi, että lehden toimittajat harjoittivat toimitustyötä omien käsitystensä mukaan ottamatta ollenkaan huomioon lehteä kustantavan Tiedonantajayhdistyksen ohjeita. Kahdeksan piirijärjestön yhteistyöelimen Tiedonantajayhdistyksen mielipiteet suuntautuivat lopullisesti "yhtenäisyysvoimien" suuntaan gorbatshovilaisen komennon vakiintuessa NKP:ssä. Huomattava osa puolueväkeä, ennen kaikkea sivistyneistöä ja kulttuuripiirejä, esitti 1987 DEVA:n presidenttiehdokkaaksi Kalevi Kivistöä ja SKP (y):n puheenjohtajaksi Esko-Juhani Tennilää. Näitä esityksiä perusteltiin "yhtenäisyyskehityksen" parantumisella. Tosiasiallisesti osa entistä luokkakantaista osapuolta alkoi hiljalleen siirtyä SKP rp:hen takaisin oikeistolaisen politiikan tueksi. Kriteereitä ideologisesta yhtenäisyydestä "paluumuuton" ehdoksi ei asetettu. "Yhtenäisyystunnukset", joista muodostui SKP (y):n linja, auttoivat lähinnä normaalin puoluetyön likvidointia. Kaikki tiedot kommunistisen liikkeen kehityksestä vuosien 87-88 vaihteeseen mennessä osoittivat, että kommunistien itsenäinen toiminta aiottiin lopettaa. Silloin luokkakantaiset kommunistit kokoontuivat vuoden 1987-lopulla Matinkylään, jossa tehtiin arvio tilanteesta. Silloin todettiin, että ainoa keino turvata kommunistisen puoluetoiminnan jatkuvuus Suomessa, on aloittaa puolueen perustaminen. Päätettiin perustaa Kommunistien keskusneuvosto, jonka tehtäväksi annettiin organisoida vuoden 1988 alusta alkaen kommunistisen lehden, Työkansan Sanomien ilmestyminen. Samalla päätettiin, että keskusneuvosto organisoi vuoden 1988 alkupuoliskolla kokouksen, joka päättää kommunistien toiminnan järjestämisestä Suomessa. Päätösten mukaan Työkansan Sanomat alkoi ilmestyä vuoden 1988 alusta alkaen ja Rauhan- ja Sosialismin puolesta - kommunistinen Työväenpuolue perustettiin vuoden 1988 keväällä.

alkuun

alkuun

| Asiakirjat |