Joshua Oppenheimerin ohjaama kieltämättä lahjakas dokumenttielokuva The Act of Killing (esitetty Suomessa Rakkautta & Anarkiaa -festivaaleilla ja Ylellä Docventures-sarjassa, nähtävissä englanniksi http://sockshare.net/watch/ox0bp5de-the-act-of-killing. html) kertoo teloittajista, jotka tappoivat Indonesiassa vuonna 1965 sotilasvallankaappaajien diktatuurin vastustajia. Dokumentti kertoo Indonesian todellisuudesta – tai todellisuuksista – mutta se avaa ikkunan tai filmikameran objektiivin myös meidän yhteiskuntaamme.
…Kaksi vanhaa miestä, kaksi tappajaa tanssahtelevat kameran objektiivissa hauskoissa drag show-vaatteissa ja hymyilevät kertoessaan suorittamistaan todellisista murhatöistä. Onko tämä totta vai fiktiota? Ovatko he oikeasti olemassa? Jos ovat, niin mitä varten? Mitä varten ylipäätään koko dokumentti on olemassa? Mitä se tuo sisällään, paitsi näennäisen, värikkään, verenpunaisen spektaakkelin, näytöksen?
Filmimateriaalin lajinimitys ”dokumentti” viittaa siihen, että elokuvaohjaaja pyrkii kuvaamaan näkemäänsä todellisuutta mahdollisimman objektiivisesti ja suoranaisesti – erotukseksi fiktioelokuvasta, joka perustuu ei-todellisuuteen, näytelmällisyyteen. Tämän perusteella voidaan kysyä, edustaako kyseinen elokuva oikeasti sitä, mihin sen lajinimi viittaa ja mistä sen tekijät haluavat vakuuttaa katsojiaan? Missä määrin The Act of Killing todella kuvaa todellisuutta ja kuvaako se ollenkaan sitä?
Kysymys dokumentista ja fiktiosta on vaikea ja moniulotteinen silloinkin, kun kyseessä on ns. perinteinen dokumentti (Erotukseksi, journalisti Janne Sundqvistin luonnehdintaa lainaten, ”erilaisesta” The Act of Killing dokumenttielokuvasta. On muuten mielenkiintoista huomata, miten sanasta ”erilainen” on tullut lännessä myönteistä sävyä lisäävä karakteristiikka siitä huolimatta, mitä jokin konkreettinen erilaisuus pitää sisällään), sillä esimerkiksi kameran välityksellä tapahtuva kanssakäyminen ei ole samaa kuin luonnollisissa olosuhteissa ihmisten välille syntyvä kontakti.
Kameran edessä ihminen aina haluaa näytellä jotakin, mitä ei todellisuudessa ole tai päinvastoin vaikka kätkeä jonkin salaisuuden, olla näyttämättä jotakin, mitä ei halua kaikkien nähtäväksi tai kuultavaksi. Mutta vaikka ihminen olisikin kuvaustilanteessa aivan rentona ja omana itsenään, dokumenttielokuvan lajimuoto estää kuitenkin sisällyttämästä materiaaliin kaikkea, millä ehkä olisi ollut suurtakin merkitystä esitettävän asian täysipainoiselle ymmärtämiselle vaikka vain ajan puutteen johdostakin.
Joka tapauksessa perinteisen dokumenttielokuvan ottamiin haasteisiin kuuluu todellisuuden heijastamisen tavoittelu. Tässä suhteessa Oppenheimerin ohjaaman dokumentin päämäärä eroaa paljonkin perinteisistä lajin päämääristä. Siinä missä perinteisen dokumenttielokuvan tyyli on sidoksissa sen tehtävään – todellisuuden heijastamiseen – ja perustuu realistiseen todellisuuden kuvaamiseen tai sen mahdollisimman tarkkaan jäljentämiseen , The Act of Killing kuvaa näytelmien kuvaamista synnyttämällä näytelmä näytelmässä-rakenteen. Yksi pieni karnevaali seuraa toista, ja lopulta katsoja ei enää erota todellisuutta loputtomien teatterikulissien takaa…
Joshua Oppenheimer on taikuri, joka muunsi nykydokumenttielokuvan lajin esityksen yhteiskuntaa mahdollisimman hyvin ilmentäväksi ja sitä voimakkaasti tukevaksi todellisuuden heijastamisen – tai oikeammin varjostamisen – muodoksi.
Logiikan, läpinäkyvän päättelykyvyn kautta voitaisiin tulla johtopäätökseen, että tällainen uusi rakenne on luotu herättämään katsojan tunteisiin: myötätuntoon murhattuja kohtaan ja raivoon teloittajia kohtaan. Mutta kaikki, mikä näkyy päällimmäisenä, ei aina ole todellista, kuten dokumentti itsekin paljastaa – tai oikeammin verhoaa, mutta nämä ovat tässä tapauksessa tarkalle katsojalle lähes synonyymeja. Näennäisesti myötätunnollinen ”dokumentti” jättääkin jälkeensä aivan käsittämättömällä tavalla syntyneen epäuskon tunteen koko Indonesiaa ja sen kansalaisia kohtaan. Se luo tavattoman epämiellyttävän vaikutelman kaikesta, mikä liittyy tavalla tai toisella Indonesiaan. Miten tällainen ”väärinkäsitys” on voinut syntyä?
Näytelmä näytelmässä-rakenteessa ei sinänsä ole mitään pahaa, kun sitä käytetään dokumentaarisessa kuvauksessa juuri näytelmän luomisprosessin paljastamiseksi. Siinä ei myöskään olisi mitään pahaa, jos filmimateriaalin lajinimityksen eteen olisi liitetty sana ”pseudo” tai ainakin ”quase” (=melkein), niin että elokuvan nimen ”The Act of Killing” alla lukisi ”Pseudo- tai quasedokumentaarinen elokuva”. Mutta kun näytelmä näytelmässä-rakennetta käytetään dokumenttielokuvassa sellaisenaan, ilman mitään selityksiä tai tarkennuksia, se alkaa luoda todellisuutta sen sijaan että tyytyisi vain paljastamaan sitä, niin kuin oikean dokumentin tuleekin tehdä.
Todellisista murhatöistä kertominen dragkarnevaalien ja film noirien seassa hämmästää katsojaa ensiksi räväkällä todenmukaisuudellaan – kuin äkillinen veitsen loistevilahdus pimeässä juhlavan rauhallisessa rantatunnelmassa – mutta sittemmin alitajunta siirtää halveksinnan tunteen murhaajien lisäksi myös kaikkiin näytöksiin osallistuneisiin, mukaan lukien tavalliset Indonesian kansalaiset, jotka edustavat ”dokumentissa” koko Indonesian kansakuntaa. Paradoksaalisella tavalla tämä kaikki vaikuttaa kielteisesti myös uhrien ja heidän edustaman ideologian- kommunismin- tulkintaan.
Sen sijaan että ”dokumentti” kasvattaisi ymmärtämään Indonesiassa tapahtuvan valtataistelun vakavuuden (sillä ihmisiä kuoli siellä myös vakaumuksensa puolesta, ei ainoastaan väärien syytösten takia), se luo illuusion siitä, että indonesialaiset ovat…lapsia. Aikuisen äidin vaatteisiin pukeutuvia ikuisia pikkupoikia, gangstereita leikkiviä, karnevaaleihin osallistuvia. Sellaisia, jotka eivät näe leikin ja todellisuuden eroa, uhrin ja teloittajan eroa. Uhreja, jotka puhuvat murhista virnistäen (kuten tuo isäpuolensa menettänyt kiinalainen) kuin pikkulapsi saamastaan selkäsaunasta.
Fantasmagorisen rakenteen ja sisällön vuorovaikutuksen ansiosta katsojan mieleen ei livahda kysymyksiä, joita perinteistä dokumenttia katsellessa joskus syntyy: ovatko kaikki indonesialaiset todella sellaisia, jollaisina heidät esitetään? Riittääkö ohjaajien keräämä näyttelijäjoukko edustamaan koko Indonesian kansakuntaa?
Sen sijaan katsojalla syntyy outoja kysymyksiä, joita vilpittömästi todellisuutta esittäessä ei tulisi syntyä: onko juuri meneillään oleva näytös totta vai näytelmän jatkoa? Kertooko tuo kiinalainen todellista tarinaa vai onko se kenties näytelmän osa? Ovatko murhaajien kyyneleet ja katumus todellisia vai pistivätkö ohjaajat heidät itkemään osaksi viimeistä spektaakkelin näytöstä?
Janne Sundqvistin tekemässä Oppenheimerin haastattelussa (julkaistu 18.09.2013 Ylen uutisissa) lukee: ”Murhaajien kuvaamat elokuvakohtaukset olisivat kieli poskessa tehtyä camp-huumoria, elleivät ne kertoisi oikeasti tapahtuneesta väkivallasta. Juuri se paljastaa Oppenheimerin mukaan, miten vääristynyt suhde indonesialaisilla on historiaansa.”
Mielestäni kertoessaan indonesialaisten vääristyneestä suhteesta historiaansa Oppenheimer on unohtanut mainita, miten vääristynyt suhde itse hänen tekemällään dokumenttielokuvalla on todellisuuteen. Miten vääristynyt on se teatterikulissien verhoama kiertotie ”todelliselle näyttämölle”- ja sekin osoittautuu olemaan vain kartongista tehty hento koroke – ja lapsia olemme me, jos uskomme kartonkinäyttämön olevan todellista maanperää, jonka päällä ihminen kulkee.
Katja Oravainen
Toimituksen kommentti:
The Act of Killing (He tappoivat öisin) kuvaa lännen juonimaa Indonesian kansanmurhaa näytelmän keinoin. Kuten kirjoittaja toteaa, elokuva on näytelmä verisessä näytelmässä.
Indonesian sotilasvallankaappaus ja sitä seuranneet teloitukset ja joukkomurhat vuosina 1965-66 ovat eräs lähihistorian synkimpiä lukuja. Lännessä nämä tapahtumat ovat jääneet lähes tuntemattomiksi. Vaikenemisen muuri on ollut aukoton.
Syksyllä 1965 Indonesian armeija syrjäytti vaaleilla valitun presidentin ja maan itsenäistystaistelun sankarin Sukarnon. Sotilasvallankaappausta seurasi verilöyly, laajat kommunisteihin ja kommunisteiksi syytettyjen puhdistukset sekä kommunistisen puolueen CPI:n kieltäminen. Uhreiksi joutuivat myös ammattiyhdistysliikkeen jäsenet ja maan kiinalaisväestö.
Indonesiassa surmattiin vuosina 1965-66 silloisten arvioiden mukaan yli miljoonaan ihmistä. Nykyisten uusien tietojen mukaan joukkomurhien uhreja oli jopa kolme miljoonaa. Teloituksista vastasivat armeija ja pelätyt kuolemanpartiot, jotka koostuivat pääasiassa puolisotilaallisista joukoista ja gangstereista.
Heinäkuun 20. päivänä 2016 kansainvälinen tuomarikunta julisti Indonesian syyllistyneen ihmiskuntaa koskeviin rikoksiin ja joukkomurhiin ja että Yhdysvaltojen, Britannian ja Australian hallitukset olivat kaikki kanssarikollisia.
Indonesian marxilais-leniniläinen kommunistinen puolue CPI perustettiin uudelleen 2015 ja kommunistien toiminta pääsi näin uuteen nousuun, tosin osittain vieläkin maan alla. Ktp:llä on yhteydet uuden CPI:n kanssa.

Työkansan Sanomat 8/2017

Katja Oravainen

Yhteiskunnan todellisuus ja fiktio: The Act of Killing

Vastaa