Vuonna 2018 hurrikaani Harveyn jälkimainingeissa Texasissa alettiin ottaa ilmastonmuutos tosissaan. Tai no, perimmäistä ongelmaa ei vieläkään lausuta ääneen, mutta raha alkoi liikkua. Yhdysvaltain Pioneerien Armeijakunta (Army Corps of Engineer) hakee rahoitusta hankkeelle, jonka tarkoituksena on rakentaa vallitusjärjestelmä pitkin Texasin rannikkoa suojelemaan osavaltiota tulevilta hirmumyrskyiltä ja tulvilta.


Historiallisen hankkeen hinta tulee liikkumaan kymmenissä miljardeissa. Mutta kuten kaikki tiedämme, raha ei kasva puussa, ja jokainen verodollari on käytettävä viisaasti ”kansallista etua” silmällä pitäen. Onkin siis vain loogista, että julkisella rahalla rakennettava järjestelmä suojaa ensisijaisesti maailman suurinta öljyteollisuuden keskittymää, ei niinkään ihmisasutusta.


Samat tahot, jotka ovat luoneet omaisuutensa ympäristötuhon kauppamiehinä ja jotka ovat vuosikymmenten aikana pumpanneet lukemattomia miljoonia valheiden levittämiseen ja vaihtoehtoisten energiamuotojen jarruttamiseen vaativat nyt julkista varainsiirtoa, jotta heidän omat intressinsä eivät kärsisi heidän itse aiheuttamastaan katastrofista.


Amerikkalaisen öljyn sydänmailla ei olekaan mitään niin luonnollista, kuin että työllään öljyporvareita lihottanut kansa maksaa myös heidän suojamuurinsa ja bunkkerinsa, samalla kun nämä polttavat savuna ilmaan ne rippeet joita seuraavan sukupolven tulevaisuudesta vielä on jäljellä.


Euroopan ja Suomen tilanne


Euroopassa tilanne ei näytä kovin paljon valoisammalta. Ongelma kyllä tunnistetaan, mutta sen juurisyitä ei. Ainoa ”realistinen” keino joka porvarihallituksilla on tarjottavanaan on työväen jatkuva kuristaminen, kuten Ranskassa. Erinäisiä symbolisia paniikkireaktioita on nähtävissä eripuolilla Eurooppaa, mutta yhtä poikkeusta lukuunottamatta ne eivät ole johtaneet varteenotettavan kansannousun tasolle. Lontoon ”Elokapina” (Extinction Rebellion) ei halunnut asettua vasemmalle tai oikealle, tai korostaa ihmisiä ikävästi jaottelevia luokkaristiriitoja.


Suomen vaaliväittelyissä ilmastonmuutos oli esillä ”tärkeänä teemana”, mutta puhe häämöttävästä ilmastokatastrofista pysyi abstraktilla tasolla. Nyt demareiden johtama hallitus on näyttämässä vihreää valoa Kemin sellutehtaalle ja avohakkuille, jotka tuhoavat Suomen metsien biodiversiteettiä ja hiilensidontakykyä entisestään.


Vaikka ilmastonmuutos onkin viimeisen vuoden aikana noussut aiempaa näkyvämmäksi keskustelunaiheeksi, tämän keskustelun käytännön vaikutus näkyy lähinnä hieman aiempaa vihreämmässä retoriikassa. Ongelma ei ole ymmärryksen puutteessa. Ongelma on näköalattomuus ratkaisujen suhteen. Vihreät liikkeet ovat epäonnistuneet tehtävässään täysin. Heillä on ajanmukainen kuva lajiamme uhkaavasta ympäristökatastrofista, mutta heillä ei ole käsitystä siitä minkä mittakaavan yhteiskunnallista järjestäytymistä vaaditaan uhan kohtaamiseen, tai millä keinoin tämä järjestäytyminen saavutetaan.

Vihreiden entinen kansanedustaja Antero Vartia on lanseerannut Compensate-hankkeen, jonka tavoitteena on tarjota ihmisille mahdollisuus vapaaehtoisesti kompensoida kulutuskäytöstään. ”Maailman miljardöörit on se verkosto,” Vartia toteaa Helsingin Sanomien tekemässä haastattelussa. ”Jos siellä porukka kokee, että tämän voisi toteuttaa, tätä ei voi pysäyttää.”
Vastaus systemaattiseen ongelmaan on siis yksittäiselle kuluttajalle annettava ”mahdollisuus” maksaa nakkipaketista muutama sentti lisää puiden istutukseen. Ja samalla pitäisi vielä hännystellä sitä pyromaanien luokkaa, joka koko kriisin on aiheuttanut. ”Ilmastoahdistus” on uusi termi jolla häämöttävän sukupuuton aiheuttamaa luontaista tunnereaktiota psykologisoidaan, ja sen torjunnaksi pystytetään puhelinlinjoja ja tukiryhmiä. Saattohoitoa ja anekauppaa palamaan tuomituille sukupolville.


Työväenliike ilmastotaistelun johtoon


Kun jopa vihreiden ja niin kutsuttujen vasemmistopuolueiden kunnianhimot ovat tällä tasolla lienee päivänselvä asia, että nykyisen systeemin voimin ei kriisistä selvitä. Elämme palavalla planeetalla. Selviytymisemme vaatii kollektiivisia toimia, mutta pidämme kynsin ja hampain kiinni järjestelmästä, joka pyörii yksityisten talousintressien ympärillä. Näissä olosuhteissa sokea markkinauskovaisuus ei ole mikään legitiimi poliittinen kanta, vaan lajimme olemassaoloa ja kehitystä uhkaava kuoleman kultti.


Työväenliikkeen on asetuttava ilmastotaistelun johtoon. Loppupeli on jo käynnissä, mutta vain yksi osapuoli pelaa. Kun yksi luokka syytää
ilmoille sekä valheita että hiilidioksidia vuosikymmen toisensa perään ja sosialisoi sitten kustannukset kansan maksettavaksi, ei kyse ole mistään luokkaristiriidoista riippumattomasta, ”yleisinhimillisestä” kriisistä.
Ilmastotaistelu on luokkasodan uusi rintama. Systemaattisia yhteiskunnallisia muutoksia ei saavuteta koululakoilla, vaan yleislakoilla. Saadaksemme keskustelun oikeille urille, meidän on kuitenkin ensin sisäistettävä muutama asia.


Kollektiivista toimintaa ja suunnittelua


Ensiksikin, kun puhumme ilmastonmuutoksesta, me emme puhu siitä, millaisen maailman me jätämme tuleville sukupolville. Me puhumme siitä, onko tulevia sukupolvia olemassakaan. IPCC:n vuonna 2018 julkaisema raportti oli uusimman tutkimuksen mukaan optimistinen. Jos haluamme hillitä lämpenemistä alle kahden asteen, tarvitsemme todennäköisesti paljon kuvattua rivakampia toimia. Kahden asteen ylitys vie meidät jo riskirajan yli tuntemattomaan, ja voi hyvinkin johtaa ketjureaktioon jonka seurauksena kiihtyvä lämpeneminen karkaa täysin ihmiskunnan käsistä.
Tosiasia on se, että modernin sivilisaation romahtaminen meidän elinaikanamme ei ole lainkaan liioiteltu uhkakuva. Viittauksilla tuleviin sukupolviin on pyritty välttämään paniikin lietsontaa ja sitä kuuluisaa ilmastoahdistusta, mutta tällaiselle lässytykselle ei enää yksinkertaisesti ole aikaa.


Toiseksi, meidän on luotava konkreettinen, uskottava ilmastostrategia. Meillä on edessämme rankkoja sopeutumistoimenpiteitä, halusimme sitä tai emme. Vaaliväittelyissä oli uskomatonta seurata, miten aikuiset miehet jaksoivat länkyttää siitä, pitäisikö se polttomoottori nyt kieltää ja pitäisikö sitä kasvissyöntiä lisätä vaikkapa yhdellä päivällä viikossa.


Fossiilisista polttoaineista on luovuttava, ja lihatuotantoa on vähennettävä rajusti. Piste. Kysymys on vain siitä, teemmekö nämä toimenpiteet hallitusti ja omilla ehdoillamme, vai kaaoksen keskellä ja olosuhteiden pakottamina. Päästöjen nollaamisen lisäksi meidän on kehitettävä toimintaohjelma, jonka tavoitteena on ehkäisyn lisäksi sopeutuminen kasvaviin ääriolosuhteisiin.

Kolmanneksi, meidän on jäsenneltävä uhkakuvat ja toimintastrategiamme siten, että viestimme ei saa aikaan epätoivoa vaan taistelutahtoa. YK:n ilmastopaneelin (konservatiiviset ja optimistiset) raportit aiheuttavat paniikkia, sillä niiden mukana ei esitellä minkäänlaista uskottavaa toimintasuunnitelmaa. Ihmiset kyllä tietävät, että systemaattinen muutos on väistämättä edessämme. He ovat ahdistuksen lamauttamia, koska kukaan ei tarjoa heille mallia siitä, miltä tuo muutos tulee näyttämään. Keinoja ympäristötuhon ehkäisyyn kyllä on.


Äärimmäisen uhanalaisia koralliriuttoja voidaan nykyteknologialla elvyttää ja uudelleenrakentaa jopa teollisessa mittakaavassa. Lehmikarjan metaanipäästöt voidaan käytännössä nollata sekoittamalla rehuihin vesikasvistoa. Ydinvoiman ja uusiutuvien energialähteiden avulla päästötkin saadaan kyllä tarvittavalle tasolle. Lämpeneminen voitaisiin jopa hetkellisesti pysäyttää suihkuttamalla ilmakehään auringonsäteitä heijastavia partikkeleita, kuten sulfaattia.


Tämä kaikki kuitenkin vaatii kollektiivista toimintaa ja suunnittelua, ja näiden keinojen käyttöönotto vaatii järjestäytyneen massaliikkeen ajamaan asiaansa.


Työväenluokka ei tarvitse pelastajia vaan järjestäytymistä


Tilanne ei näiltä osin ole aivan toivoton. Ranskan Keltaliivit ovat ensimmäinen myrskyvaroitus heräilevästä työväenluokasta. Viherporvarit ovat tapojensa mukaisesti nonsoleeranneet koko liikkeen, sillä se alkoi bensaveroa vastaan suunnatusta kapinasta. Liike on kuitenkin jatkanut määrätietoista toimintaa bensaverosta luopumisen jälkeenkin, aiheuttaen Ranskan taloudelle miljardien tappioita.


Äärioikeisto ei yrityksistä huolimatta ole saanut liikettä haltuunsa, ja Keltaliivien keskusneuvosto (Assémblee des Assémblees) julkaisi toukokuussa kapitalismin vastaisen manifestin. Manifesti myös tekee varsin ilmeisen, ilmastonmuutokseen liittyvän johtopäätöksen, jonka edessä muu maailma vielä kipuilee. ”Tilikauden loppu ja maailmanloppu; sama logiikka, sama taistelu.”


Eurooppalaisessa ilmastokeskustelussa turhautuminen on tavanomaisesti suuntautunut poliitikkoihin ja päättäjiin, jotka eivät toimi riittävän rivakasti. Keltaliivien nousu on kuitenkin osoitus siitä, että työväenluokka ei tarvitse pelastajia. Se tarvitsee järjestäytymistä.


KN-KTP (Kommunistiset Nuoret)

Hannes Mattila

Ilmastonmuutos – Luokkataistelun uusi rintama

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *