Tilastokeskus kertoo nyt sen, minkä suurin osa työssäkäyvistä tietää ilman tilastojakin: reaalipalkat ovat laskeneet, ja erityisen paljon valtiolla ja kuntasektorilla. Niitähän kapitalistien ja ay-järjestöjen johdon hyväksymä kilpailukykysopimus (kiky) erityisesti leikkasi, kun lomarahoistakin vietiin kolmannes.

Uusista palkkaehdoista neuvotellaan jo kabineteissa, sillä työehtosopimusten voimassaolo päättyy työntekijäaloilla syksyn 2017 ja alkukevään 2018 aikana. Ensimmäisinä ovat Paperiliiton, teknologiateollisuuden, Teamin ja Puuliiton sopimukset tämän vuoden aikana. Jhl:n ja Pamin työehtosopimukset päättyvät tammikuun lopussa, ja Rakennusliiton helmikuun lopussa 2018.

Työpaikoilla ja ammattiosastoissa on syytä olla valppaana, sillä työnantajakapitalistien puolella huudetaan edelleen mantraa kilpailukyvyn puolesta ja uhrautumisen välttämättömyydestä, kun ammattiliittojen oikeistodemari- ja vassarijohto on hiljaa. Vain näennäisiä palkankorotuksia on luvassa, ellei liittojen johtoa pakoteta taisteluun.

Liittokierros on edessä, sillä SAK ei tule järjestämään liittojen yhteistaistelua parempien palkkojen puolesta. SAK:ssa nimittäin vetäydytään Elinkeinoelämän keskusliiton (EK) selän taakse. Se kun on ilmoittanut, ettei enää sääntömuutoksensa takia voi neuvotella ja on jopa irtisanonut keskusjärjestösopimukset. Palkankorotukset ja paremmat työehdot ovat siten liittojen käsissä.

Joukkovoima näytti suunnan

Lupaavasti syksy on alkanutkin. Joukkovoiman mielenosoituksessa 2.9. työläisblokissa huudettiin jo yleislakkoa ja poliittista lakkoa. Tilanne onkin selvästi kärjistymässä. Eikä työläisille ole jäänyt muita kortteja kuin joukkovoiman käyttäminen.

Pian alkaa oikeistopropaganda lakkojen turmiollisuudesta. Kuullaan varmaan taas väite siitä, ettei vuoden 1956 yleislakollakaan saavutettu mitään. Päällisin puolin lakolla haettiin muutaman markan palkankorotuksia, jotka saatiin, siinä kaikki. Viikkojen lakon tuloksena muutama markka ja hirveä tappio kansantaloudelle ja työläisen palkkapussille.

Päivi Uljas on kuitenkin kirjassaan ”Taistelu sosiaaliturvasta” osoittanut aivan muuta. Yleislakon läpikäynyt ja omasta voimastaan rohkaistunut työväestö vaati ja sai läpi seuraavina lakonjälkeisinä vuosina keskeisiä työelämän uudistuksia.

Eduskunta sääti lait työttömyysvakuutuksesta marraskuussa 1959, työttömyyskassalain toukokuussa 1960, vuosilomalain keväällä 1960, työeläkelait kesäkuussa 1961. Miesten ja naisten samapalkkaisuussopimus (ILO) ratifioitiin lokakuussa 1962. Sairausvakuutuslaki hyväksyttiin toukokuussa 1963 ja laki 40-tuntisesta työviikosta vuonna 1965. Kaikkia näitä uudistuksia edelsi ja niiden käsittelyä eduskunnassa vauhditti laaja työläisten joukkoliikehdintä, lakot ja julkiset kokoukset. Ne ovat edelleen työelämän perusturvan kulmakiviä, tosin nyt kapitalistien kovan hyökkäyksen kohteita.

Kuka pelkää lakkoa ja taistelua?

Ketkä lakkoa sitten pelkäävät? Kapitalistit ja hyvinvoiva porvaristo tietenkin. Mutta myös hyvin palkatussa ay-liikkeen johdossa ja liittojen toimitsijoissa on lakonsammuttajia. Nämä ”realistit” jaksavat toistaa, kuinka paljon lakko lopulta tuntuu työläisen palkkapussissa, kuinka siististi neuvotellen lopulta siivu kakusta parhaiten irtoaa, ja ennen kaikkea kuinka vaikea lakkoa on lopulta lopettaa.

Luulen, että tuo viimeinen selitys lakon turmiollisuudesta on lopulta se vaikuttavin. Työväenpuolueiden ja ay-liikkeen johdossa on voimia, joita luokkataistelu pelottaa. Entä, jos kerran liikkeelle lähtevät työväenjärjestöt eivät tyydykään murusiin? Epävakaiset ajat heiluttavat pian omaa pallia ja saavutettuja ansioita.

Työkansan Sanomat 10/2017

Ktp:n puheenjohtaja Mikko Vartiainen: Palkat laskee – lakkoase käyttöön

Vastaa