Neuvostoliitto ja Perestroikan loppukriisi

Työkansan Sanomissa julkaistiin 2019 syksyllä kolme laajaa artikkelia nykyisen Venäjän tilanteesta ja politiikasta 1991 tapahtuneen Neuvostoliiton hajottamisen jälkeen. Niissä käsiteltiin myös valtataistelua, joka päättyi Venäjän nykyisen presidentin Vladimir Putinin voittoon. Tässä artikkelissa palataan vuoteen 1991 ja tapahtumiin Neuvostoliitossa.

Saksan liittotasavallassa ja muualla lännessä toitotettiin tiedotusvälineissä ”kaappausyritystä” elokuun 19. päivä 1991 Moskovassa. Kirjassaan ”Vallankumous ja vastavallankumous Venäjällä” Charlamenkon pariskunta kertoo kyseisistä tapahtumista ja niiden syistä. Heille kypsyi vuoden 1991 kesällä ajatus perestroikan loppukriisistä ja sitä seuraavasta kolmannesta vaiheesta, vastavallankumouksesta.

Vastavallankumous

Vastavallankumouksella ei ollut sellaista ylivoimaa, että se olisi voinut avoimessa taistelussa tuhota neuvostovallan. Jos Neuvostoliitto olisi ollut läheskään kansallisesti yhtä yhtenäinen kuin Kiina, niin lopputulos olisi ollut samankaltainen. Siellä tapahtumat rajoittuivat Taivaallisen rauhan aukiolle. 

Neuvostoliitto oli kuitenkin federaatio – ja hyvin erikoinen sellainen – jossa esiintyi niin unitarismia (valtion ykseyttä) kuin myös ajattelua riippumattomuudesta. Oli samanaikaisesti olemassa koko Neuvostoliiton käsittävä kommunistinen puolue (Nkp), sekä perustuslaki, joka turvasi jokaiselle osavaltiolle mahdollisuuden erota. Käytännön muodollisuuksia, eli kuinka eroaminen käytännössä voisi tapahtua, ei laissa säädetty. 

Vastavallankumouksella ei ollut mahdollisuuksia ottaa valtaa koko Neuvostoliitossa. Siksi alettiin puuhata suvereeneja valtioita Neuvostoliiton osista. Sosiaalisia vastakohtaisuuksia ja poliittisia lapsellisuuksia käytettiin hyväksi. Neuvosto- ja sosialisminvastaisten ”demokraattien” toiminta pääsi soluttautumaan valtiokoneistoon. Boris Jeltsin toisten johtohenkilöiden mukana alkoi antaa virallista tunnustusta osavaltioiden suvereenisuudelle. Jopa Venäjän Korkein neuvosto päätti, ettei ketään voi vetää vastuuseen Neuvostoliiton lakien rikkomisesta, mikäli Venäjä ei ollut ratifioinut kyseistä lakia. 

Samaan aikaan Mihail Gorbatshov lähipiireineen valmisteli perustuslain vastaisesti uutta liittovaltiolakia riippumattomuusperiaatteella. Uusi laki piti allekirjoittaa 20. elokuuta 1991. Gorbatshov ja Jeltsin selittivät, että siten vältytään sisällissodalta. Aika näytti mihin heidän selityksensä johtivat. Jo kesällä 1991 oli kypsynyt kolmas vaihe, perestroikan viimeinen kriisi.

Ylimmän johdon enemmistö, joka siihen saakka oli tukenut Gorbatshovia, ei voinut ymmärtää, että maa ja valta oli hävitetty ja siksi piti toimia mahdollisimman pian. ”Uudistajilla” ei ollut mitään ulospääsyoppia. Puhuttiin vain markkinataloudellisista uudistuksista, joille ei edes haettu sen enempää kommunistisen puolueen kuin kansankaan tukea. Tilanne muistutti Puolaa vuonna 1981 ja Kiinaa vuonna 1989. Näissä tapauksissa kyseessä oli kuitenkin hätätila, mutta Neuvostoliitossa vastavallankumous oli edennyt pidemmälle. Antaakseen kehitykselle laillisuuden leiman ja turvatakseen läntiset lainat ja investoinnit, asiat hoidettiin lännessä Gorbatshovin nimissä.

Hätätilakomitea yrittää pysäyttää vastavallankumouksen

Elokuun 19. päivänä 1991 ilmoitettiin, että Gorbatshov ei terveydellisistä syistä voinut hoitaa presidentin tehtäviä ja että niitä hoitaisi valtion hätätilakomitea, jota johti Neuvostoliiton varapresidentti Gennadi Janajev. Myöhemmin Gorbatshov kertoi, että ”salaliittolaiset” olivat eristäneet hänet ulkomaailmasta. Tiedotus- ja yhteyslaitoksen päällikkö ilmoitti kuitenkin sellaisen olleen teknisesti mahdotonta. Gorbatshov yksinkertaisesti odotti nähdäkseen kuka saa yliotteen valtion johdossa.

Hätätilakomitean kansalle suuntaamasta tiedoksiannosta kävi ilmi katastrofaalinen tilanne, mutta mitään kehotusta ei annettu siitä, mitä kansan pitäisi tehdä. Työtätekevät elättelivät toiveita asian hoitumisesta. Useat puolueosastot ilmaisivat tukensa komitealle. Gorbatshovin moneen kertaan puhdistama keskuskomitea jäi kuitenkin odottavalle kannalle, kuten Gorbatshov itsekin.

Ei ole tunnettua mitä hätätilakomitea odotti tapahtuvaksi. Tunnettua on kuitenkin, että ”demokraatit” Jeltsinin johdolla ”asettuivat puolustamaan perustuslain mukaista presidenttiä”, Gorbatshovia, mikä oli yllätys komitealle. 

”Demokraatit” kokosivat kannattajansa ja rakensivat barrikadeja ”valkoiseksi taloksi” ristimänsä Moskovan Korkeimman neuvoston ympärille ja pitivät yhteyttä USA:n lähetystöön. Ihmisiä he kehottivat yleislakkoon. Lukuun ottamatta äskettäin perustettua Moskovan pörssiä, kukaan ei kuitenkaan seurannut lakkokehotusta. Jos Jeltsin olisi epäonnistunut Moskovassa, hänellä oli Uralilla reservejä. Myöhemmin kävi ilmi, että USA:n lähetystö oli salakuunnellut hätätilakomiteaa ja pystyi informoimaan Jeltsiniä välittömästi. 

Armeijassa oli paljon urallaan nopeasti eteenpäin haluavia upseereita, jotka mahdollistivat armeijakaluston väärinkäytön. Kenraalit Sergei Lebedev ja Pavel Gratshov lähettivät erikoisjoukkoja ”Valkoisen talon” ympärille, missä Jeltsin piti hyökkäysvaunun katolla ”demokratian puolustajien” puheen paikalle kokoontuneille ihmisille. 

Tätä ”demokraattien” joukkoa voideltiin USA:n lähetystöstä vodkalla ja makkaroilla. Vodkan voimalla kolme ”demokraattia” yrittivätkin pysäyttää panssarivaunuja ja litistyivät kuoliaaksi. Vodkaveikot kuuluivat ortodoksiseen, juutalaiseen ja islamilaiseen uskontokuntaan ja heidät haudattiin näiden rituaalien mukaisesti. Uskonnolliset hautausseremoniat eivät ottaneet erikoisemmin tulta kansan keskuudessa. Kuitenkin haudalla luettiin madonluvut ”totalitääristä kommunistista hallitusta vastaan”. Näin ”demokraatit” olivat saaneet sankarinsa. 

Se ei kuitenkaan järkyttänyt valtion hätätilakomitean asemaa. Vika oli heidän omassa aloitekyvyttömyydessään. He eivät osanneet tehdä välejään selväksi Gorbatshovin kanssa. Vihatun Gorbatshovin ja Jeltsinin erottaminen lähipiireineen olisi riittänyt. Siitä olisi seurannut tietenkin lännen boikotti, sillä se oli ottanut niin Gorbatshovin kuin Jeltsininkin siipiensä suojaan. Kylmä sota olisi alkanut uudelleen ja Nato olisi mobilisoitunut Neuvostoliiton rajojen tuntumassa. 

Utopiat ja todellisuus

”Demokraatit” loivat utopioita öljydollareista ja kansalle oli vuosia tuputettu perestroikaa, aiheuttaen hajaannusta sen keskuudessa. ”Demokratian puolustajien” joukko oli pääasiassa sivistyneistöä, mutta joukossa oli myös kommunisteja. Heitä oli peloteltu ”vanhoillisten” valtaantulolla. Mitä ”kansan” voitto merkitsisi, siitä ei ollut mitään selvää käsitystä. Jo elokuun lopulla 1991 alettiin tuhota vallankumouksellisten muistomerkkejä. Jopa Jeltsinin kannattajille alkoi tulla selväksi, että tässä ei olla kansan asialla. Kyseessä oli jotakin päinvastaista.

Kun hätätilakomitean olisi pitänyt selittää tilanne kansalle, niin televisiossa esitettiin ”Joutsenlampea”. Moskovaan sijoitettiin armeijan yksiköitä, mutta mitään selvitystyötä ei tehty. Kukaan ei piitannut ”demokraattien” eristämisestä tai ”Valkoisen talon” saartamisesta tai sen valtaamisesta. Komitean edustaja lensi Krimille Gorbatshovin puheille, mutta häntä ei tuettu millään tavalla. 

Venäjän varapresidenttinä myöhemmin toiminut Alexsander Rutskoi haki Gorbatshovin Moskovaan. Gorbatshov alkoi heti Jeltsinin kanssa hyökätä hätätilakomiteaa vastaan. Komitea antautui ilman vastarintaa. Gorbatshov yritti pelata omaa peliään virran mukana ja hän syytti kaikesta Nkp:tta ja vaati sitä lakkauttamaan itsensä. Ilman minkäänlaista oikeudenkäyntiä hän selitti komitean jäsenet rikollisiksi. Mutta se oli turhaa. Jeltsin antoi välittömästi ymmärtää, kuka on nyt isäntä talossa. Hän painosti Korkeinta neuvostoa eroamaan ja sen puhemies Anatoli Lukianov pidätettiin.

Neuvostoliiton ja kansanvallan tuho

Elokuussa alkoi kolmas vaihe vastavallankumouksessa. Sen tarkoituksena oli Nkp:n lopettaminen. Puolueen toiminta kiellettiin presidentin määräyksellä ja omaisuus takavarikoitiin. Antikommunismi oli osa Jeltsinin virallista politiikkaa, jota myös toisissa tasavalloissa sovellettiin. Hän oli luonut uransa puolueessa, jonka hän nyt tuhosi. 

Huippunomenklatuura (valtaapitävien joukko) vapautti itsensä kommunistisen puolueen ja kansan kontrollista. Nyt olivat vain tittelit tärkeitä, kuvernöörit, presidentit  ja pormestarit. Ne kommunistit, jotka eivät luopuneet periaatteistaan joutuivat vainojen kohteeksi. 

Venäjän pääministeri Ivan Silajev huusi, että ”kapinoitsijat” pitää ampua heti, mikä ilmeisesti toteutui joidenkin kohdalta. ”Demokraatti” Grigori Javlinskin esitettyä pidätyksiä ilmoitettiin, että sisäministeri Boris Pugo vaimoineen oli tehnyt itsemurhan ennen pidätystä. Kummankin päästä löytyi kaksi luotia. Pääesikunnan komentaja marsalkka Sergei Ahromejev ei käyttänyt virka-asetta, hänet löydettiin hirtettynä istuma-asennossa parhaaseen gangsterityyliin. Keskuskomitean hallinto-osaston johtaja Nikolai Krutshina ”hyppäsi ikkunasta”. Muut survottiin vankilaan, että olisi osoitettu ”sivistyneelle maailmalle”, että nyt juhlitaan ”pahuuden valtakunnan” tuhoa, että saadaan vaikutus asioiden säädyllisestä hoidosta.

Kaikki hätätilakomitean jäsenet armahdettiin myöhemmin heidän toiminnastaan komiteassa. Asian käsittely oikeudessa olisi paljastanut, että viralliset selitykset eivät olleet totuudenmukaisia. Ainoastaan vuoden 1945 Voitonparaatiin osallistunut kenraali  Valentin Varennikov kieltäytyi armahduksesta ja vaati oikeudenkäyntiä. Oikeus ei todennut hänen toiminnassaan mitään rikollista ja hänet vapautettiin kaikista syytteistä. 

”Demokraattien” voitto johti Neuvostoliiton peruuttamattomaan tuhoon. Jo syyskuun alussa Gorbatshov tunnusti virallisesti Eestin, Liettuan ja Latvian itsenäisyyden. Vallan keskus muuttui myös muissa tasavalloissa. Ainoat mahdollisuudet olivat ero Neuvostoliitosta tai tulla mukaan Jeltsinin ”uuteen Venäjään”. Jeltsin sanoi esimerkiksi, että Venäjä tulee toimeen ilman Ukrainaa, mutta Ukraina ei pärjää ilman Venäjää. Ei ole ihme, että kun Ukraina kansanäänestyksen perusteella oli vuosi aikaisemmin valinnut Neuvostoliiton, niin Jeltsinin törkeän käytöksen jälkeen maa halusi eroon Venäjästä. 

Gorbatshov yritti vielä tuloksetta saada jonkinlaista liittovaltiota eri tasavaltojen välillä. Joulukuun 8. päivä 1991 tapasivat Valko-Venäjän Belavežskaja Puštšassa Jeltsin Venäjältä, Leonid Kravtšuk Ukrainasta ja Stanislau Šuškevitš Valko-Venäjältä.  Pienessä vihneessä herrat päättivät lopettaa Neuvostoliiton ja perustaa Itsenäisten valtioiden yhteisön (IVY). Jeltsin tiedotti asiasta ensiksi USA:n presidentti George Bushille ja vasta sen jälkeen Gorbatshoville.

Valko-Venäjällä tehty päätös oli perustuslain vastainen. Kolmella osavaltiolla ei ollut oikeutta päättää toisten osavaltioiden puolesta. Neuvostoliiton sopimus vuodelta 1922 oli vailla juridista merkitystä uusista laeista johtuen. Jeltsin kätyreineen tiesi, että heidän menettelynsä oli perustuslain vastainen. He kokoontuivat lähellä Puolan rajaa siksi, että lännestä saatava apu oli mahdollisimman lähellä, vaikkei se osoittautunut tarpeelliseksi.

Gorbatshov ei pistänyt tikkua ristiin palauttaakseen asiat laillisuuden tielle. Korkein neuvosto oli vain kumileimasin asialle. Ainoa edustaja Korkeimmassa neuvostossa, joka äänesti Belavežskaja Puštšan laitonta sopimusta vastaan oli nykyinen Valko-Venäjän presidentti Aljaksandr Lukašenka.

Alkuperäinen teksti: UZ 24/8-2001 Jelena & Alexander Charlamenko, elokuun tapahtumista 1991

Otsikot, nimien tarkistukset ja lisäykset Työkansan Sanomat/Rauno Lintunen. Kuva Niko Kallionalusta.

Neuvostoliitto ja Perestroikan loppukriisi
Merkitty:    

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *