Puhe kommunististen ja työväenpuolueiden Brysselin kokouksessa (Osa 1)

Kommunistiset ja työväenpuolueet kokoontuivat 9-10.12.2019 neuvottelukokoukseen Brysselissä. Kokouksen aiheina olivat EU:n parlamentin elokuussa tekemä antikommunistinen äänestyspäätös ja toisen maailmansodan aloittanut Münchenin sopimus. Kokouksen oli kutsunut koolle Euroopan Kommunististen ja työväenpuolueiden Aloite.

Työkansan Sanomat julkaisi 20.12.2019 Ktp:n käyttämistä kahdesta puheenvuorosta ensimmäisen. Tässä ja seuraavassa lehdessä julkaisemme toisen puheenvuoron. Ktp:n edustajina Brysselin neuvottelukokouksessa olivat Pavel Tammi ja Andrei Solomko.

Johdanto

Syy miksi olemme kokoontuneet tänne, on EU:n ”antikommunistinen julkilausuma”, joka on epäilemättä todistanut väittämän, että fasismi ei ole pelkkä poikkeama, kuten porvariston propagandistiset vastustajamme ovat johtaneet ihmisiä uskomaan, vaan se on ratkaisu kapitalismin sisäisiin, tiettynä lyhyenä ajanjaksona ilmaantuneisiin ristiriitoihin. 

Haluaisimme muistuttaa kaikkia, että 1920-1930-luvut ovat näyttäneet meille tämän ratkaisun käyttämisen meneillään olevaan globaalin kapitalismin kriisiin. Toinen ratkaisu oli presidentti Rooseveltin keynesiläinen malli, joka edelleen esiintyy Euroopassa tänä päivänä, mutta jonka voimattomuus on tullut entistä enemmän näkyviin. 

Muistutamme, että fasismin ei välttämättä tarvitse olla radikaalia nationalismia, mutta se voi ottaa minkä tahansa muodon, kunhan se pystyy pitämään yllä perusarvonsa, jotka ovat pysyneet muuttumattomina 7. Kommunistisen Internationaalin suorittamasta määrittelystä asti. 

Euroopan fasistinen menneisyys ei ole vähentynyt porvariston propagandasta huolimatta, silläkään ehdolla, että se on saatu näyttämään kommunismin vastaiselta taistelulta. Se totuus, että kommunistit kärsivät eniten tappioita taistelussa fasismia vastaan on piilotettu julkisuudelta.

Tavoitteemme ei ole ainoastaan tuomita epähistoriallinen ja olemukseltaan ihmisyyden vastainen julkilausuma, mutta myös paljastaa modernin fasismin topologia, johon koko kapitalistinen maailma on suuntaamassa.

Meistä on tulossa todistajia Euroopan historiassa kolmannelle yritykselle yhdistää maanosa (ensin Napoleonin ja sitten Hitlerin toimesta), nyt isommassa ja pidemmässä mittakaavassa.

Kuten Lenin kirjoitti 1915 artikkelissaan Euroopan Yhdysvaltojen tunnuksesta: ”Imperialismin taloudellisten ehtojen kannalta, so. ”etummaisten” ja ”sivistyneiden” siirtomaavaltojen harjoittaman pääoman viennin ja maailman jaon kannalta Euroopan Yhdysvallat on kapitalismin vallitessa joko mahdoton tai taantumuksellinen hanke.”

Vanhat vastapuolet samassa veneessä

Mikä on muuttunut viimeisen 100 vuoden aikana? Ei oikeastaan mikään, lukuun ottamatta sitä tosiasiaa, että tuon ajan vastapuolet on nyt laitettu samaan veneeseen, jota voidaan kutsua NATO-EU:ksi, ja hyvin vähän on jäänyt jäljelle entisestä Euroopan unionin talousmahdista, joka on saavuttanut rajansa laajentumisen vaiheen jälkeen.

Taloudellisessa ja sotilaallisessa mielessä Euroopalla ei ole enää merkittävää asemaa, sillä se on riippuvainen tuonnista, ja ainoa mitä se itse pystyy tuottamaan vientiä varten on raha. Tähän asti Euroopan keskuspankki on pysynyt toisena Yhdysvaltain keskuspankin jälkeen vaatimattomalla 20 %:lla sallitusta rahan painamisen kiintiöstä, ja euro säilyttää asemansa reservivaluuttana. Järjestelmä on voimattomuuden tilassa, mutta kuinka pitkään? 

Koko järjestelmä, joka on perustunut Keynesin ”pehmeän kapitalismin” opille ja sosialidemokraattiselle luokkasovulle, on luhistumassa. Tämä on ilmiselvää keskivertotyöläiselle. Ja koska me elämme tällä hetkellä finanssipääoman diktatuurissa, se tulee luonnollisesti päätymään avoimeksi terroristiseksi finanssipääoman diktatuuriksi, kuten Georgi Dimitrov määritteli Kommunistisen internationaalin 8. kongressissa.

Kaikki vasemmiston analyytikot puhuvat nousevasta fasismin uhasta. Mutta kuinka 21. vuosisadan fasismi eroaa sen aiemmista olomuodoista, ja mikä on sen liikkeelle paneva voima?

Kapitalismin suunta

Sosialistisen blokin tilapäinen kaatuminen vuonna 1991 merkitsi uuden suunnan alkamista  maailmanlaajuiselle kapitalismille. Uusliberalismin kiistämätön voitto ei tarkoittanut, että kapitalismi menisi taaksepäin klassisessa liberaalisessa mielessä, vaan päinvastoin sen hylkäämistä. Toisin sanoen, porvariston vallankumousten aikakausi Euroopassa, johon sisältyi humanismin ihanteita, vaikkakin rajoitetussa luokkamuodossaan, on saavuttanut loogisen kynnyksen. Humanismin muurinmurtajasta tuli taakka voitokkaalle porvaristolle. 

Todellakin, se oli pitkä prosessi, mutta meidän ei pidä unohtaa, että humanismin korkeimpien ihanteiden kehitys, jonka aloittivat hellenistiset ajattelijat, oli muodoltaan kommunistista humanismia. Lopullinen voitto vuonna 1991, kapitalististen ajattelijoiden mukaan, lopetti humanismin, johon sisältyivät porvarillisdemokraattiset vapausperiaatteet. Tämä oli sosialismin tragedia vuonna 1991.

Se kertoo siitä, että suuri Ranskan porvarillinen vallankumous kehitti niin kutsutun historiankirjoituksen ”kriittisen ajattelun koulun” (perinteisen koulun sijaan), joka kielsi vallankumouksen kehityksen muotona, jonka arvoja olivat järki, vapaus, yhdenvertaisuus ja veljeys, ja heitti ne ulos ikkunasta. Tämä oli osa eurooppalaisen porvariston ohjelmaa. Nämä arvot eivät enää olleet hyviä uuden maailmanjärjestyksen rakentamisen kannalta, koska ne perustuivat yksilönvapauteen ja kykyyn ajatella kriittisesti. 

Kapitalismin kehityksen taantumuksellinen luonne edellyttää yhteiskunnan fasistisoimista, mikä itsessään jo vaatii muinaisaikaisia, mytologisia yksilön psykotyyppejä, ja tätä myös koko propagandakoneisto tekee, sisällyttäen siihen popkulttuurin. Ei ole sattumaa, että fantasia lajityyppinä on hallinnut nykyaikaista elokuva-alaa viimeiset 20 vuotta, ja valitettavasti yhteiskunta on valmis kuluttamaan ja hyväksymään villeimmät ja raa’immatkin aiheet. Tämä prosessi tulee esiin kahden vastakkaisilta näyttämän trendin muodossa.

Uuspappisvalta 

Tämä tyyppi on yleisempi periferian valtioissa. Se kutsuu palauttamaan vanhat arvot ”perheestä ja uskonnosta”, jopa puhuen anti-globalistista retoriikkaa. Tämäntyyppinen tietoisuuden prosessointi on tyypillisesti yleistä Itä-Euroopassa (mukaan lukien entisen Neuvostoliiton maille). Poliittinen islam on myös osa tätä trendiä, jota ovat tukeneet Länsi-Eurooppa ja Yhdysvallat, kasvattaen sitä viimeiset 30-40 vuotta ja kylväen sen alkuperämaahansa Lähi-itään. 

Radikaali islam modernissa muodossaan on suhteellisen uusi ilmiö joka, vaikka esittääkin itsensä perinteisenä, on olemukseltaan post-moderni ja on myös modernin digitaalisen ajan tuote. Samaa voidaan sanoa uskonnollisesta renessanssista entisissä sosialistisissa maissa niin sanottuna uuskatolilaisuuden ja uusortodoksisuuden nousuna. 

Nämä uudet hirviöt ovat erittäin käyttökelpoisia työkaluja pääomalle liittyen niin sanotun kommunismin perintöön näissä maissa, joka puolestaan on syvästi yhteydessä kollaboraattorieliittiin, joka näitä maita pyörittää.

Toisin kuin ”vanha” eurooppalainen porvaristo, tämä porvarieliitti esittäytyy ”kansallisena” porvaristona, samaan aikaan kun he eivät voi olla mitään muuta kuin ulkomaisten sponsorien asianhoitajia. Tämä on yhteinen piirre Itä-Euroopan hallinnoissa.

Uusliberalismi

Tämä tyyppi on yleisempi täysin maallisissa Länsi-Euroopan maissa sekä Yhdysvalloissa. Yleisintä ideologiaa voi kutsua anarkokapitalismiksi, joka juurruttaa väestöön näennäisuskonnollisia aatteita verhoten ne poliittisen talouden käsitteen taakse. Esimerkkinä liikakansoitusta painottava ympäristöliike, joka on loppujen lopuksi vain paluuta malthuslaisuuteen. 

Nykyaikainen uusliberalismi perustuu myyttiin paluusta takaisin ”siistiin”, ”puhtaaseen” kapitalismin muotoon, jota torjuu niin kutsutut ”vasemmistolaiset” ideat valtion sosiaalisesta vastuusta. Itse asiassa tämä ideologia väittää, että valtion puuttuminen on syy moderniin kriisiin, joka johtuu itsesäätelyn luonteesta.

Käytännössä uusliberalismin ja uuspapillisuuden maantieteelliset rajat ovat tulleet epäselviksi. Esimerkiksi uskovaisten muslimien määrän kasvu Länsi-Euroopassa palvelee yhteiskunnan atomisoinnin ja työväen vastakkainasettelun tavoitetta, tarkoituksena estää työväenliikkeen luokkatietoisuuden kehittyminen. Tämä tekijä on aiheuttanut niin sanotun ”uusoikeiston” nousun, kuten AfD Saksassa ja Perussuomalaiset Suomessa. Ei tule yllätyksenä, että maahanmuuton mukana tulevat ”monikulttuurisuuden”, ”suvaitsevaisuuden” ja ”humanismin” mantrat, jotka tulevat oikeistosiiven liberaalipoliitikkojen suusta, tarkoituksena vakuuttaa tavallista kansaa hylkäämään sosiaaliset ohjelmat kriisin edessä.

Valitettavasti tässä suhteessa vasemmistolainen sekä kommunistinen liike on kulkenut porvaripropagandan perässä jättäen tällä tavoin oikeistosiiven populistit ansaitsemaan legitimiteetin väestön keskuudessa. Länsi-Euroopassa tavallinen kansalainen, joka pelkää korkean elintasonsa puolesta (joka itsessään on kylmän sodan politiikan tulosta) on valmis syleilemään rautaisella nyrkillä hallitsevaa uutta Führeriä ja unohtamaan demokratian perusperiaatteet koska hänelle on luvattu entisen kulutustason säilyvän. 

Kuten tiedämme, se ei tule koskaan tapahtumaan, mutta koska keskivertokansalainen on opetettu ajattelemaan memeettisen lyhyillä ajatuksilla, hän seuraa helposti ”Uuden Oikeiston” demagogeja äärimmäisellä varmuudella ja päättäväisyydellä. Näissä oloissa kommunistit ovat jopa vaikeammassa tilanteessa kuin kommunistit 30-luvulla, ainakin sen vuoksi, että silloin he saattoivat tukeutua hyvin organisoituun työväenluokan liikkeeseen. Nyt tämä liike on hajonnut teollistumisen käänteisestä kehityksestä johtuen ja siihen on tullut sekoitukseksi yhteiskunnan pikkuporvaristoa ja ryysyköyhälistön elementtejä. 

Maahanmuutto ja työmarkkinat

Valtava erikielisten ihmismassojen pyörre, joksi Eurooppa on tullut, on muuttanut työmarkkinat luomalla varatyövoiman reservin entisten sosialististen maiden väestöstä, joka lisää painetta jo entisestään kutistuvalle työvoiman kysynnälle. Tämä on suuresti hyödyttänyt eurobyrokraatteja ja heidän herrojaan. 

Meidän tulee muistaa, että nämä ihmiset entisistä sosialistisista maista ovat menettäneet taistelutahtonsa oikeuksiensa puolesta, mistä kiitos kuuluu osittain myös heidän kotimaidensa historialle. 

Kotimaisen työvoiman jäännökset on korotettu työläisaristokratiaksi, eivätkä he epäile, että tämä asema on vain tilapäinen. Tämän aseman menetys on ainoastaan ajan ja menettelytavan kysymys näissä nykyisen historiallisen hetken olosuhteissa. On myös hyvin vaikeaa olettaa ulkomaisen ja kotimaisen työvoiman muuttumista yhdistyneeksi työväenluokaksi, ainakin kielimuurin takia.

Toinen maahanmuuton lähde, pakolaiset, eivät ole millään tavalla yhteydessä työmarkkinoihin. Muodollisesti nämä ihmiset ovat lukemattomien EU:n lietsomien ja tukemien sotien uhreja. Näitä ihmisiä ei ole tarkoitettu Euroopan työmarkkinoille, johtuen heidän heikosta koulutuksestaan ja myös EU:n taloudellisesta romahtamisesta. Tämä tilanne on todennäköisesti vain alkupiste tulevaisuuden sodalle, jossa kaikki taistelevat kaikkia vastaan. Jos tämä trendi jatkuu, se on väistämätöntä. 

Siirtolaisuus kolmannen maailman maista on helppo yhdistää katurikollisuuteen ja terrorismiin, ja tätä kysymystä oikeistopoliitikot ovat käyttäneet hyväkseen onnistuneesti saadakseen tuen väestöltä. Samaan aikaan muut poliittiset voimat, vasemmisto mukaan luettuna, jatkavat tyhjiä puheita ”suvaitsevaisuudesta” ja ”monikulttuurisuudesta”.

Mitä on monikulttuurisuus 

Ajatus sen takana perustuu spekulaatioon erityisistä kulttuureista. Me ajattelemme dialektisen ja historiallisen materialismin kategorioilla, ja ymmärrämme että kulttuuri on inhimillisen aktiivisuuden kokonaistuote, jota ei voi erottaa yhteiskunnan sosiaalisesta ja taloudellisesta kehityksestä. 

Marxilaisuus kehittyi eurooppalaisen humanistisen koulun paradigmasta, jonka juuret ovat ikivanhassa humanismissa, eikä se ole rikkonut tätä paradigmaa. Me olemme saaneet kulttuurin ja barbarismin vastakkaiset käsitteet Hellenistisestä perinteestä. Uusliberaalinen eurooppalainen porvaristo tarjoaa meille sitä, että hylkäisimme kulttuurin historiallisen konseptin ja hyväksyisimme kaikki inhimillisen aktiivisuuden muodot ja kulttuurillisen taantumuksen tai paluun vanhoihin kulttuurisiin arvoihin,jotka olemme jo voittaneet barbaarisuudesta. 

Kaikki täällä muistavat Palmyran, Hellenismin aarteen jonka Isis-barbaarit tuhosivat, emmekä saa unohtaa, että nämä barbaarit värväsivät paljon jäsenistään eurooppalaisten suurkaupunkien lähiöistä. Islamismia propagoidaan ilman esteitä Euroopassa, toisin kuin kommunismia. Palmyran jälkeen muut inhimillisen kulttuurin monumentit palavat, samoin kuin kirjastot ja teatterit. 

Saudi-Arabiassa järjestetään julkisia mestauksia, mutta maailman johtajat tapaavat noita saudibarbaareja siitä liikuttumatta. Feminismistään tunnetussa skandinaviassa yhä useampi nainen pitää yllään hijabia, keskiaikaisen barbarismin symbolia.

Feministit vastaavat, että on noiden naisten vapaaehtoinen valinta pitää yllä hijabia, ja että se on osa heidän kulttuuriaan. Tuolla logiikalla meidän tulisi hyväksyä muun muassa Saudi-Arabiassa käytössä olevat sharia-lait, joihin kuuluu sellaisia käytäntöjä kuten kaulojen katkominen, muistaen, että päänsä menettäneihin kuuluu myös ateisteja. Tässä olemme askeleen päässä kannibalismista. 

Kulttuurin tasolla tämä on jo tapahtunut Uudessa-Seelannissa joitain vuosia sitten, kun päätettiin tehdä ensimmäisen maorinkielinen elokuva, jossa kannibalismi esitettiin hyväksyttävänä ”aboriginaalien kulttuurin” muotona. 

Tällä tavoin monikulttuurisuus ei ole vain epäloogista hölynpölyä, joka tulee poliitikkojen suusta, vaan se on yksi uusfasismin tukipylväistä, millä on tavoitteena digitaalinen eurooppalainen: robotti, joka puhuu memeettisesti koska siltä on riisuttu looginen ajattelu.

Fasismin päävihollinen, kuten aiemmin todettiin, on kommunismi, tai ainakin idea sen palauttamisesta. Ja kuten myös tiedämme, tukahduttaakseen idean on tuhottava myös sen inhimillinen perustelu, jonka korkein muoto on dialektinen päättely. 

Periferian maissa on päinvastoin kasvamassa libertarismi jonka onnettomat, sosiaalista näköalaa vailla olevat nuoret ovat omaksuneet. Tämä ideologia antaa heille yksinkertaisen ohjeen: ”Meidän täytyy päästä yli kaikesta kommunistihallinnon tuloksista ja vielä paremmin, tuhota ihmiset, jotka kannattavat tätä vanhaa ja utopistista kommunistista ajattelua”. 

Siirtyminen libertarismiin voidaan nähdä esimerkiksi Ukrainassa. Se on yleinen trendi kaikissa periferian maissa niiden  nykyisessä muodossaan. Porvarillisen liberalismin tieltä ei ole pois kääntymistä. Näille maille niiden nykyisellä kehityskaarellaan on ainoastaan yksi ratkaisu: fasismi barbaarisuuden kautta. 

Väliotsikot toimituksen tekemät. Kirjoituksen seuraava osa julkaistaan myöhemmin – menneisyyden kauhukuvat, johtopäätös, ratkaisu.

Työkansan Sanomat 2/2020

Puhe kommunististen ja työväenpuolueiden Brysselin kokouksessa (Osa 1)

Hakutulokset “Puhe kommunististen ja työväenpuolueiden Brysselin kokouksessa (Osa 1)

  • 20.2.2020 00:37:sta
    Permalink

    Loistavan tasoinen analyysi nykyajasta!

    Vastaa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *