Suomen nykyporvarit ja militaristiset voimat ovat nostaneet maamme itsenäisyyden 100-vuotispäivien keskiöön sodat ja sotimisen. Rahaa säästämättä hankitaan uutta aseistusta, elämöidään sotaharjoituksilla, tehdään uusia sotaelokuvia, pystytetään sotapatsaita ja vaaditaan jopa naisia aseelliseen toimintaan.
Suomen itsenäisyyden todelliset alkutapahtumat, Neuvostohallituksen ratkaiseva osuus itsenäisyyden tunnustamisessa, luokkasota, sitä seurannut sorron kaksi vuosikymmentä ja sotien jälkeiset työväenluokan suureet saavutukset ovat jääneet vähälle huomiolle.
Yhtä vähälle, jopa vaikenemisen kohteeksi, on jäänyt myös Venäjän bolshevikkien kansallisuuspolitiikka ja johdonmukainen suhtautuminen kansojen itsemääräämisoikeuteen. V.I. Lenin julisti VKP(b):n (Venäjän Kommunistisen puolue, bolshevikit) ohjelman alustuksessaan: ”Jokaisen kansakunnan täytyy saada itsemääräämisoikeus, ja se edesauttaa työtätekevien itsemääräämistä.”

Presidentti Urho Kekkonen piti merkittävän puheen Suomen itsenäistymisestä Leninin 100-vuotisjuhlassa Helsingin Yliopistolla 22.4.1970. Kekkonen korosti bolsevikkien kansallisuuspolitiikan ja Leninin suurta osuutta 1917 joulukuun historiallisissa tapahtumissa.
Julkaisemme presidentti Urho Kekkosen puheen kokonaisuudessaan:

Arvoisa juhlaväki.

Kaikkialla maailmassa muistetaan tänä päivänä Vladimir Iljitsh Uljanov Leninin satavuotispäivää ja sielläkin, missä hänen työnsä saa osakseen kielteisesti väritettyä arviointia, on pakko tunnustaa tämän valtiomiehen suuri maailmanhistoriallinen merkitys. Meille suomalaisille tämä merkkipäivä on poikkeuksellisen tärkeä, sillä Lenin vaikutti ratkaisevalla tavalla Suomen itsenäisyyden kansanväliseksi tunnustamiseksi.

Leninin osuuden merkitys Suomen itsenäisyyden historiassa on meillä aivan viime aikoihin saakka historioitsijain ja poliittisten kirjoittajien piirissä suuressa määrin riippunut asianomaisen kirjoittajan ideologisesta asenteesta.
Sitä tosiasiaa, että Lenin 31.12.1917 allekirjoitti neuvostohallituksen puolesta Suomen itsenäistymistä koskevan tunnustamisen, ei tietenkään haluta kieltää, mutta teon motiivit on usein asetettu kyseenalaisiksi.

Milloin selitetään syyksi neuvostovaltion ulkonainen hätätila, milloin sisäinen sekasorto, t.s. hetken poliittisten ja sotilaallisten olosuhteiden mukanaan tuomat näkökohdat. Tällaisessa taktillisiin spekulaatioihin nojautuvassa kirjoittelussa tarkoituksellisesti sivuutetaan asian periaatteellisesti ratkaiseva puoli. Se sisältyy Leninin kansallisuuspolitiikkaan.

Lenin tulkitsi kansojen oikeudet Ranskan vallankumouksen hengessä, vapauden, tasa-arvoisuuden ja veljeyden hengessä. Hän yhtyi varauksetta II Internationalen Lontoon kongressin v. 1896 hyväksymään päätöslauselmaan, jonka mukaan kaikilla kansoilla ilman poikkeusta tulisi olla oikeus itsenäisen valtion perustamiseen ja itsenäiseen valtiolliseen elämään.

Kun Venäjän sosiaalidemokraattinen työväenpuolue Lontoon kongressissa 1903 oli hyväksynyt periaatteen kansojen oikeudesta itsenäisyyteen, se loi pohjan leniniläiselle kansallisuusideologialle, joka oli erittäin keskeisessä asemassa Leninin suhtautumisessa Suomeen.

Vuosisadan ensimmäisistä vuosista lähtien Lenin lukuisissa kirjoituksissaan mitä suurimmalla jyrkkyydellä tuomitsi tsaarivallan sortotoimenpiteet Suomea vastaan ja lämpimästi puolusti maan autonomiaa. Tunnustamalla Suomen itsenäisyyden vuoden 1917 viimeisenä päivänä Lenin kruunasi pitkäaikaisen työnsä Suomen autonomian puolustamisessa ja maan itsenäisyyden tunnustamisen puolesta. Tämä teko oli lisäksi siinä mielessä ratkaisevan tärkeä, että yksikään länsimaa ei katsonut voivansa tunnustaa Suomen itsenäisyyttä ennen neuvostohallituksen myönteistä ratkaisua.

On täysin perusteltua todeta, että Leninin kehittämä marxilainen kansallisuusideologia on ollut yhtenä peruskivenä Suomen itsenäisyyden historiassa. Tämä tulee sitäkin selvemmin esiin, kun muistetaan, että Valkoisen Venäjän kenraalit haaveillessaan tsaarihallituksen palauttamista Venäjälle eivät vielä 1919 olleet taipuvaisia mihinkään Suomen itsenäisyyttä koskeviin myönnytyksiin.

Edellä mainitsemani ideologiset asennoitumiset ovat vaikuttaneet mm. sen, että Leninin vaikuttimet Suomen itsenäisyyden tunnustamisessa ja hänen toimintansa sen jälkeen on aivan viime aikoinakin arvioitu ja tutkittu yksipuolisesti aina vääristelyyn saakka. Siinä seikassa, että Lenin antoi itsenäisyys-tunnustuksen Suomen porvarilliselle hallitukselle, mutta että hän toivoi sosialistista Suomea, on nähty ristiriitaisuutta.

Tällöin on unohdettu, että Lenin oli yhteiskunnallisen vallankumouksen johtaja. Mutta kun olosuhteet kehittyivät Suomessa toisin kuin Neuvostoliitossa, hän realistina oli sen valmis ottamaan valtiollisten suhteidemme pohjaksi.

Venäjän kommunistisen puolueen VIII edustajakokouksessa 19.3.1919 Lenin sanoi Suomesta: ”Joka tapauksessa siellä kaikki tulee käymään toisin kuin meillä. Jos sanoisimme, että emme tunnusta mitään Suomen kansakuntaa, vaan ainoastaan työtätekevät joukot, se olisi mitä täydellisintä hölynpölyä. Ei voida olla tunnustamatta sitä, mikä on olemassa: se pakottaa itse tunnustamaan itsensä.”

Mutta Lenin ei olisi ollut kommunisti, jollei hän kansallisuuspolitiikkansa pohjalta lähtien olisi ottanut huomioon Karl Marxin ja Friedrich Engelsin Kommunistisessa Manifestissa v. 1848 esittämän näkökohdan, että kansainvälisen työväenluokan tulisi pyrkiä yhä laajempaan ja läheisempään yhteistyöhön. Tämä pyrkimys on luonnollinen, sen me kaikki ainakin periaatteessa tunnustamme. Se pohjautuu loppujen lopuksi tekniseen kehitykseen. Liikenne, kauppa ja kansainvälinen tiedotus korostavat yhä tehokkaammin kansojen välisen vuorovaikutuksen hyödyllisyyttä. Lenin katsoi, että tämä kehitys oli erikoisesti työväen kannalta edullinen. Sen vuoksi hän puolsi kansojen välistä lähentymistä ja mahdollisimman suurten taloudellisten yhteisöjen luomista.

Mutta – ja tämä ehto on mitä tärkein – nämä yhteisöt oli luotava vapaan kansallisen valinnan perusteella ja sitä tietä rakennettava tuleva, koko ihmiskunnan käsittävä yhteistyön yhteiskunta. Lenin siis toivoi ja uskoi, että Suomen ja Venäjän naapurikansat Suomen itsenäistymisen jälkeen paremmin kuin ennen voisivat lähestyä toinen toisiaan ja yhteistyössä hyödyttää toinen toisiaan, ei vaan taloudellisella alalla, vaan myös sivistyksen ja inhimillisen kulttuurin kaikilla aloilla.

Kun Neuvostoliitto toisen maailmansodan suurten kärsimysten jälkeen määrätietoisesti on pyrkinyt rauhallisen rinnakkaiselon vahvistamiseen ja todella kansainväliseen sivistykselliseen, kaupalliseen ja tieteelliseen vuorovaikutukseen, niin voidaan sanoa, että tällainen politiikka on aitoa leninismiä. Kilpavarustelun pysäyttäminen atomikaudella on käynyt ihmiskunnan suoranaiseksi elinehdoksi. Suomen ja Neuvostoliiton ystävyys-, yhteistyö- ja avunantosopimus merkitsee ei vain Suomen puolueettomuuden vahvistamista, vaan myöskin rauhan voimien vahvistamista Euroopassa. Samaa voimme sanoa niistä aseistariisuntaneuvotteluista, jotka aloitettiin Helsingissä ja tällä hetkellä jatkuvat Wienissä. Uskallan vakuuttaa, että porvarillisen Suomen ehdottama Euroopan turvallisuuskonferenssi merkitsee pyrkimystä rauhan vahvistamiseen aito-leninistisessä hengessä.

Suomen ja Neuvostoliiton kaupallinen, sivistyksellinen ja poliittinen vuorovaikutus toisen maailmansodan jälkeen on nähdäkseni selvästi osoittanut, että rauhallinen yhteistyö ja rinnakkaiselo eri yhteiskuntamuotojen välillä on sekä mahdollinen että erittäin hyödyllinen. Rauhan ja rauhallisen kehityksen kannalta tämä yhteistyö on elintärkeä. Me voimme Suomessa toisen maailmansodan jälkeen uskoa siihen, että Leninin ennustama rauhallisempi yhteiskunnallinen kehitys on Suomessa tosiaan käynyt mahdolliseksi.
Vladimir Iljitsh Lenin on henkilönä, jossa yhdistyvät suuren valtiomiehen ja etevän tutkijan roolit poikkeuksellinen, ainutlaatuinen ilmiö historiassa. Hänen kaikki pääteoksensa liittyvät käytännön politiikkaan, ja poliittisessa toiminnassaan hän toteutti Marxin ajatusta käytännöstä teorian koettelijana.

Hyvät kuulijat.

Olen tarkoituksellisesti jättänyt käsittelemättä Leninin läheiset henkilökohtaiset suhteet Suomeen ja suomalaisiin, koska tämä asia on näinä päivinä saanut runsaasti valaistusta. Usein on tällöin sanottu, että valtiomiehen toimiin eivät henkilökohtaiset mieltymykset, siis tunteet voi mitään vaikuttaa, niin ei myöskään Leninin päätöksiin hänen erikoislaatuiset kosketuksensa Suomeen. On kuitenkin luonnollista, että Lenin tunsi kiitollisuutta Suomea ja suomalaisia kohtaan, koska hän täällä oli usein saanut turvapaikan ja koska monet suomalaiset monessa yhteydessä olivat avustaneet monia Venäjän vallankumousmiehiä, eikä vähiten häntä itseään.

Voi olla, että olen väärässä, mutta minulle on Suomen ja Neuvostoliiton välisten suhteiden historiaa tutkiessani ja kehitystä seuratessani tullut sellainen kuva, että Leninin Suomea ja suomalaisia kohtaan tuntema kiitollisuus ja arvonanto toi oman vaikuttavan osuutensa hänen Suomea koskevaan politiikkaansakin.
Leningradissa, siinä Smolnan huoneessa, missä Suomen itsenäistymisen tunnustamista koskeva historiallinen asiakirja allekirjoitettiin, on seinällä Suomen hallituksen toimesta kiinnitetty muistotaulu. Siinä on lause: ”Tällä jalomielisellä teollaan hän (Lenin) on ansainnut Suomen kansan jakamattoman kiitollisuuden”.

Työkansan Sanomat 13/2017

Urho Kekkonen ja Lenin – 100 vuotta Lokakuun vallankumouksesta ja Suomen itsenäistymisestä

Vastaa