KTPn 18.edustajakokous hyväksyi vuonna 2008 asiakirjan Kommunistisen
puolueen tehtävät ja kommunistisen liikkeen yhtenäisyyden palauttaminen
Suomessa. Siinä on kuvattu Suomen kommunistisen liikkeen historiallinen
kehitys ja hajaannuksen syitä.

Vaikka asiakirja on tehty reilu neljä vuotta sitten, ovat siinä esitetyt
arviot oikeita. Kehitys on tuona aikana osoittanut, että erilaiset
kommunistiset ryhmittymät ovat edelleen etääntyneet marxismi-leninismin
periaatteista. Kommunistisen liikkeen historia – kansallinen ja
kansainvälinen – osoittaa, että se on kommunistisen liikkeen tuhon tie.
Jokaisen kommunistin olisi syytä lukea asiakirja.

——

Keskusteluasiakirja – Kommunistisen puolueen tehtävät ja kommunistisen liikkeen yhtenäisyyden palauttaminen Suomessa

KTP:n 18.edustajakokous 1.6.2008

Kaikille toisen maailmansodan jälkeen kommunistiseen ja kansandemokraattiseen liikkeeseen osallistuneille on selvää, että kommunistisen liikkeen vakava kriisi on jatkunut jo vuosikymmeniä. Sen sijaan epäselvyyttä ilmenee niiden toimenpiteiden sisällöstä ja tavoitteista, joilla kommunistisen liikkeen yhtenäinen toiminta, työväen maailmankatsomuksen mukaisesti, palautetaan maassamme. Tämä epäselvyys nakertaa monen toverin mieltä, koska he tuntevat, että Suomen kommunistinen liike on työskennellyt heidän itsensä ja kaikkien työtätekevien sekä vähävaraisten etujen puolesta. He kokevat ja näkevät, että kaikki eduskuntapuolueet ovat nykyisin valmiit heikentämään vähävaraisten ihmisten asemaa ja vaarantamaan maamme ja kansalaisten tulevaisuuden osallistumalla kiihtyvään aseistautumiseen. He ymmärtävät kokemukseensa perustuen, että eduskunta ja valtapuolueet valmistautuvat yhtymään suurvaltojen sotilaallisiin liittoutumiin ja selkkauksiin. Epäselvyyden poistamiseksi, luokkataistelun tehtävien ymmärtämiseksi ja uusien voimien kokoamiseksi on kommunistisen liikkeen arvioita toistuvasti ja avoimesti nykyistä tilaansa. Yhtenäisyyden palauttamisen tehtävässä onnistuminen edellyttää menneen ajan oikeaa erittelyä, sillä nykyinen tilanne on menneen ajan tulos. Tapahtumien osittainenkin peittely johtaa tehtävien määrittelyssä harhateille. Keskustelu nostaa varmasti esille suuren joukon asioita, joita tässä esityksessä ei ole käsitelty. Näin kehitetään lisää edellytyksiä löytää yhtenäisyyden rakennuspuita.

SKP:ssä ja sen liepeillä, muun muassa SKDL:ssä, alkoi 1960-luvulla esiintyä avoimesti ja järjestyneesti ryhmittymä, jonka toiminnassa ilmeni oikeistolaisen revisionismin suuntauksen tunnusmerkit. Tämä näkyi erityisesti kommunistien kanssa läheisessä yhteistyössä olleissa järjestöissä ja kansandemokraattisen liikkeen lehdistössä. Ryhmittymän tukena oli joukko ammattiyhdistysliikkeessä, kunnallispolitiikassa ja eduskuntatoiminnassa mukana olleita kansandemokraattisen liikkeen johtohenkilöitä ja kansandemokraattisen lehdistön monia Yleiseen lehtimiesliittoon kuuluvia toimittajia. He esittivät tunnuksen, ” Puolueen johdosta on erotettava Moskovan koulun käyneet”. Tavoitteena oli tehdä SKP:stä torso, proletaarisesta internationalismista ja sosialismista luopuva, nykyisen Vasemmistoliiton kaltainen puolue.

1960-luvun lopulla SKP:n Lapin piirikomitean ehdotuksessa keskuskomitealle esitettiin puolueen ja SKDL:n lopettamista sekä niiden ja muiden kansandemokraattisten järjestöjen yhdistämistä. Tilalle esitettiin uudentyyppisen puolueen perustamista. Esityksen allekirjoittajana oli piirisihteeri Arvo Aalto. Tämä suuntaus sai tukea toiminnalleen oikeistolta, sosialidemokraattiselta puolueelta ja porvarilliselta lehdistöltä. Annettu tuki on monin käytännön esimerkein todettavissa. Esittäjät nimettiin hyviksi ja yhteistyökykyisiksi “kommunisteiksi”.

Tässä toteutuivat jo ne suunnitelmat, jotka vahvistettiin myöhemmin eduskunnassa puoluelakien hyväksynnän yhteydessä. Lailla toteutettiin puolueiden sitominen osaksi valtiokoneistoa. Sitomista vauhditettiin lisäämällä puoluelakiin puolue- ja lehdistötuki. Tätä verorahoista maksettua tukea on jaettu jo satoja miljoonia. Puolueiden ja ammattiyhdistysten johtohenkilöt eivät ole enää riippuvaisia jäsenistöstään vaan valtiosta. Näin voidaan vaikuttaa yksisuuntaisesti “alaspäin” ja estetään ammattiyhdistysliikkeen ja eduskuntapuolueiden jäsenten vaikutus “ylöspäin”. Kommunistisen liikkeen osalta sitominen toteutettiin liikkeen sisältäpäin tapahtuneella hajotustyöllä.

Osa SKDL:n eduskuntaryhmässä vastusti puoluelakia, mutta se hyväksyttiin ryhmän enemmistön päätöksellä. Jo silloin osoitettiin, että valtakoneistoon kehittyy korporatiivisen järjestelmän piirteet. Kommunistisen puolueen hajottamisen jälkeen ei ollut vaikeutta yhdentää ja alistaa työväenliikkeen järjestöjä, ennen kaikkea ammattiliittoja, kapitalistiseen yhteiskuntajärjestelmään. Muodostui “työn ja pääoman liitto”, jota SDP:n johtohenkilöt mainostavat toimintansa perustaksi ja jota SAK:n johto nykyisin avoimesti puolustaa. Tämä liitto runnoi vuoden 2004 syksyllä lähes kolmivuotisen miinusmerkkisen tuposopimuksen ja sen jatkoksi liittokohtaiset minitupot, jotka päättyvät vasta vuoden 2010 alussa. Sopimusten anti ja reaalipalkkojen nousu on mitätöity jatkuvilla hintojen ja maksujen korotuksilla. Jäsenten vaikutus ei siis ulotu enää työväenjärjestöjen johtotasolle. Ylätason harjoittama hallinnointi sekä johtaja- ja virkavaltaisuus ovat vallassa työväen järjestöissä. Tämän valtakoneiston toiminnan ja rahoituksen turvin toteutettiin palkkatyöväen osalta Euroopan Unioniin liittyminen.

SKP:n periaatteista luovuttiin harkitusti

Oikeistorevisionistisen ryhmittymän toiminnan lopputulos oli Suomen Kommunistisen Puolueen konkurssi ja kansandemokraattisen rintaman järjestöjen hajottaminen. Ryhmittymä ja hajottajat saivat tietenkin muilta puolueilta ja vuorineuvosten taholta runsaasti kiitosta, yhteiskunnallista nostetta ja palkkiovirkoja. Kaikki tämä vahinko pääsi tapahtumaan, vaikka jo varhaisessa vaiheessa 1960-luvun lopulla osoitettiin konkurssin olevan edessä, mikäli puolueen oikeistolaisen ryhmittymän valitsema kommunistisista ja työväenluokan periaatteista luopuva poliittinen suuntaus voittaa.

Tieteelliseen sosialismiin sitoutuneen puoluejohdon jäsenten syrjäyttäminen ja erottaminen kesti kuitenkin lähes kolmekymmentä vuotta. Ajan pituuteen vaikutti jäsenistön vastarinta, periaatteellisuus ja luokkataistelun kehittämä tietoisuus. Ensimmäiset tapahtumat alkoivat vuonna 1966 puolueen 14. edustajakokouksessa. Silloin puolueen vastainen ryhmittymä, joka oli todennäköisesti muodostettu jo 1960-luvun alussa, esiintyi ensi kerran edustajakokouksessa. Puolueen keskuskomitean järjestöosaston vastaava esitti jo vuosia aikaisemmin monille puolueen jäsenille ryhmään osallistumista. Mitkä mahdolliset yhteydet tämän organisaation johdolla oli puolueen ulkopuoliseen, vihamieliseen joukkoon, ei ole tiedossa. Tällainen organisaatio voi olla perua jopa 1930-luvulta. SKP:n 14. edustajakokouksessa ryhmä esiintyi avoimesti järjestyneenä puoluevastaisena ryhmänä. Sen tavoitteena eivät olleet vain henkilövaihdokset, vaikka keskuskomitea ei enää valinnutkaan puheenjohtajaksi Aimo Aaltosta, vaan tähtäimessä oli myös puolueen periaatteiden muuttaminen.

SKP:n konkurssi oli sarja tapahtuma, joka osoittaa oikeistorevisionismin syylliseksi hajaantumiseen. Syy ei ollut sosialismin teorioissa tai kommunistisen puolueen organisaatioon liittyvissä asioissa, eikä niissä ulko- tai sisäpolitiikkaan liittyvissä kamppailuissa, joita puolue toteutti ja kansa tuki laajasti. Tämän politiikan oikeutuksen todistavat ne monet taistelut, joita sodan jälkeisenä aikana on käyty kansalaisten oikeuksien ja elämän edellytysten parantamiseksi. Esimerkkeinä voitokkaista kamppailuista ovat lapsilisät, viisipäiväinen työviikko, lomalait, palkkatason merkittävä korottaminen, sosiaali- ja terveydenhoidon kehittäminen, asuntotuotannon vauhdittaminen, koulu-uudistuksen toimeenpano, maauudistukset, demokraattisten oikeuksien laajentaminen Pariisin rauhansopimuksen mukaisesti ja asehankintojen supistaminen. Tämä kaikki toteutui sosialismin teorian ja käytännön kokemuksien sekä puolueen poliittisen taistelun avulla.

Kommunistinen puolue ei ole mikä tahansa puolue. Sen tarkoitus määritellään myös KTP:n säännöissä tarkasti. “Rauhan ja Sosialismin puolesta – Kommunistinen Työväenpuolue (KTP) on työväenluokan puolue. Puolue on vuonna 1918 perustetun kommunistisen puolueen seuraaja kaikessa siinä, missä puolue toimi tieteellisen sosialismin, marxismi-leninismin perustalta. Kommunistinen Työväenpuolue kutsuu riveihinsä Suomen työtätekevää kansaa: työläisiä, toimihenkilöitä, viljelijäväestöä, henkisentyöntekijöitä, ammatinharjoittajia, pienyrittäjiä, eläkeläisiä, opiskelijoita ja kaikkia niitä riistetyn väestön osia, jotka elävät eläketuloilla, opintotuella tai avustuksilla. Tämän väestön toimeentulo ja edut perustuvat pääasiassa omaan työhön ja siitä saatavaan toimeentuloon. Se muodostaa vahvan perustan näiden ihmisten yhteistyölle työväenluokan ja kapitalistiluokan luokkajakoon perustuvassa yhteiskunnassa”. Kommunistisella puolueella ei ole, eikä tule olemaan työväenluokan eduista poikkeavaa etua. Siksi se puolustaa Suomen työtätekevää kansaa. Luopuminen näistä periaatteista aloitti SKP:n ja kansandemokraattisen liikkeen kuihtumisen ja vaalitappioiden kierteen.

SKP:n johdossa unohtuivat periaatteet ja johdonmukaisen työväen etujen mukaisen politiikan puolustaminen. Johdossa alettiin etsiä ratkaisuja hallinnollisilla toimilla, kun olisi pitänyt poistaa ideologiset ja poliittiset virheet. Näin toimimalla olisi estetty vaalitappiot ja vahvistettu laajemmassakin mielessä puolueen politiikan kannatusta. Hallinnolliset ratkaisut tuottivat kiihtyvän alamäen, jonka päätepisteenä oli puolueen poliittinen konkurssi ja työtätekevän kansan jääminen ilman poliittista ja yhteiskunnallista vaikutusmahdollisuutta. Virheellinen valinta näkyi selkeästi hallitukseen osallistumisessa ja miten puolueen periaatteet siinä hylättiin. Puolueen oikeistolainen johto mukautui hallituksen toteuttamaan kansan etujen vastaiseen porvarillis-sosialidemokraattiseen hallituspolitiikkaan.

Viime vuosina tämä oikeistolinja on “kukkinut” kommunistisen puolueen ja kansandemokraattisen liikkeen perustalle perustetun Vasemmistoliiton hallitus- ja eduskuntapolitiikassa. Pidemmälle vietynä se näkyy osallistumisena EU:n politiikkaan ja mukautumisena sen sotaliittoihin ja aseistautumiseen. EU:n taistelujoukkojen perustaminen, Suomen osallistuminen niiden toimintaan ja rauhanturvalain hylkääminen ovat saaneet Vasemmistoliiton johdolta tuen, jota työväestö ja rauhanliike eivät hyväksy. Rauhanturvalain korvaaminen uudella kriisinhallintalailla poistaa sotilaallisilta operaatioilta aikaisemmin tarvitun YK:n valtuutuksen ja antaa sotilaille avoimen oikeuden asevoiman käyttöön. Mitä muuta tästä täydellisestä takinkäännöstä puuttuu kuin sotilasliitto Naton jäsenyys ja hyökkäyssodan hyväksyminen? Suomen itsenäisyys myynnissä

Kommunistisen puolueen ja kansandemokraattisen liikkeen hajaantumisen jälkeen poliittisen toiminnan ja joukkovoiman saavutuksia on riisuttu rajusti. Tapahtumat ovat johtaneet myös Suomen eduskunnan päätäntävallan siirtämiseen EU:lle, sen komissaareille ja virkamiehille. Lainsäädännöstä jo lähes 90 prosenttia tapahtuu Suomen eduskunnan ulkopuolella. Eduskunta on enää postikonttori, jossa toimii “postin leimauskone”. Ja siinä on vain teksti, hyväksytään. Koko eduskunta on antanut tukensa tälle toiminnalle. EU-jäsenyyden oloissa Suomen lainsäädäntövalta ei ole enää vaaleilla valitulla eduskunnalla. Siksi jäsenyyden aikana tehdyt eduskunnan päätökset eivät ole syntyneet perustuslaillisessa järjestyksessä. Näin päätöksillä ei ole Suomen kansalaisten antamaa laillista oikeutusta. Tämä laittomuus vain lisääntyy osallistumalla EU:n parlamenttivaaleihin, hyväksymällä EU:n perustuslaki ja liittymällä sotilasliittoihin. EU:n osalta tilanne kehittyy yhä huonompaan suuntaan. Vuoden 2004 parlamenttivaalien jälkeen on valmisteltu EU:n uusi perustuslakisopimus, joka avaa tietä Euroopan liittovaltion perustamiselle. Sopimuksen allekirjoittivat Suomen puolesta pääministeri ja ulkoministeri. Eduskunta hyväksyi itsenäisyyspäivän alla 2006 unionin perustuslain valtiosopimuksena. Mistään kansanäänestyksestä ja suomalaisten mielipiteen kuulemisesta ei ollut puhettakaan. Näin toimimalla halveksittiin myös ranskalaisten ja hollantilaisten kansanäänestyksiä, joissa EU:n perustuslaki hylättiin selvällä äänten enemmistöllä. Kun Ranska ja Hollanti hylkäsivät yksimielisyyttä edellyttäneen unionin perustuslain, alkoi EU-eliitti Saksan johdolla ajaa vanhalta pohjalta uutta lakisopimusta. Tämä ns. Lissabonin kakkosversio hyväksytetään unionin jäsenmaiden parlamenteissa. Sitä ei enää uskalleta päästää kansojen käsittelyyn. Suomen eduskunta antaa kesällä 2008 hallitukselle sopimuksen ratifiointiluvan ja EU saattaa sen voimaan vuoden 2009 aikana. Näin maamme kansallisen itsenäisyyden, itsemääräämisoikeuden ja kansanvaltaisen päätöksenteon kumoaminen vain jatkuu ja EU:n liittovaltiokehitys sinetöityy varmuudella. EU:n sotilasliittovalmistelut etenevät nekin nopeaa tahtia. Suomen rauhanturvalaki on korvattu kriisinhallintalailla, jossa Suomen puolueettomuuden määritelmä on poistettu. Uusi laki mahdollistaa YK:n päätöksistä poikkeavan Suomen osallistumisen sotiin kaikilla maailman kolkilla, joille Euroopan entiset siirtomaaisännät haluavat palauttaa taloudellisen ja poliittisen valtansa. Kriisinhallintalaki hyväksyttiin eduskunnassa lähes yksimielisesti pysyvänä poikkeuslakina. Päätös lain kiireelliseksi julistamisesta tehtiin sitten jo täysin yksimielisesti. Vasemmistoliitto ja kaikki sen kansanedustajat olivat hyväksymässä kriisinhallintalain kiireellisyyttä. Näiden päätösten seurauksena suomalaiset sotilaat ja aseet ovat jo mukana hyökkäyssodissa, joiden todellinen toimeenpanija on Yhdysvaltain hallitus, sen presidentti ja kansainvälinen suurpääoma.

Uudet asehankinnat sekä päätökset EU:n ja sotilasliitto Naton taistelujoukkoihin osallistumisesta ovat suurpääoman ja oikeistovoimien militaristisia hankkeita. Niillä tuetaan USA:n johtaman imperialistisen kapitalismin hyökkäystä maailman luonnonvarojen, kansojen, työvoiman ja markkinoiden uudelleenjakamiseksi. Tälle tappavalle politiikalle eduskunnan sosialidemokraatit ja vasemmistoliittolaiset antavat enemmän tai vähemmän avoimen tukensa.

On selvää, että kansainvälinen tilanne kulkee kiihtyvällä vauhdilla kohti pahenevaa kaaosta. Suomi on nyt vedetty mukaan sotaan valmistautumiseen. Yhdysvallat, Britannia ja Israel ovat ottaneet käyttöön tunnuksen, “me teemme mitä tahdomme”. EU ja Venäjän valtaeliitti tukevat toimillaan samaa tunnusta. Jatkossa ne saavat seuraa myös Kiinasta ja Japanista. Näyttää siltä, että maailman taloutta, tuotantoa, raaka-aineita ja sotilaallista varustautumista hallitsevat poliittiset ja taloudelliset voimat pyrkivät mitätöimään YK:n sellaisena järjestönä, joksi se perustamisensa yhteydessä ja peruskirjassaan määriteltiin. Tämä kehitys johtaa imperialistisen kapitalismin entistä syvempiin ristiriitoihin, väliaikaisiin liittoumiin ja valloitussotiin. Maamme vanhat, eri puolueissa toimivat oikeistolaiset piirit, ovat myös heränneet kumpujen yöstä ja haistaneet vuosikymmeniä odotetun “uuden oikeistoajan” nousun. Siksi ne tukevat kansamme ja itsenäisyytemme etujen vastaista EU:n ja Naton yhteistä, työväestön ja rauhan vastaista politiikkaa. Oikeistopiireistä on tuettu aina vaatimusta YK:n sivuuttamiseksi valtioiden välisten ristiriitojen sovittelijana ja vaadittu yhä äänekkäämmin rauhansopimusten mitätöimistä ja Venäjän Karjalan palauttamista Suomelle. Revanssihenki ei ole maamme etujen mukaista. Presidentin ja ulkopoliittisen johdon taipuminen näiden oikeistolaisten voimien vaatimuksiin, mikä paljastui vuoden 2006 presidentinvaalien yhteydessä, on tulevaisuuden kannalta erittäin vaarallista politiikkaa.

Historian kokemuksesta tiedämme, että sotien jälkeen kommunistien ja suomalaisten suuren enemmistön tuella harjoitettu naapuriystävyyteen ja luottamukseen perustunut Paasikiven – Kekkosen ulkopoliittinen linja on turvannut maassamme yli kuudenkymmenen vuoden ajan rauhaa ja demokratiaa. Tämä rauhan ja luottamuksen linja kaatoi Ryti-Tanner-Hitler akselin, joka oli aiheuttanut Suomen kansalle suuren surun ja onnettomuuden. Historiasta vuodelta 1947 on syytä muistaa myös tämän päivän tilanteeseen sopiva Neuvostohallituksen ilmoitus Suomelle: “Sellaisiakin saattaa olla, jotka haluavat keinotella suurvaltojen välisillä erimielisyyksillä. Me emme suosittele naapurillemme Suomelle, että se antaisi sellaisten suunnitelmien houkutella itseään tai antautuisi sen suuntaiseen painostukseen. Kokemus siitä, millaista oli olla välikappaleena voimakkaiden valtioiden käsissä, oli Suomelle surullinen. Sitä ei saa unohtaa”. Paluu menneisyyden poliittiseen pimeyteen ja sotiin on estettävä. EU-jäsenyys tuhoaa maaseutua ja taloutta Euroopan unionin jäsenyydestä on ollut seurauksena maamme pienviljelmävaltaisen maatalouden tuhoaminen. Jo tehdyt ja vielä edessä olevat EU:n maatalouspoliittiset päätökset johtavat siihen, että maahamme jää enää vain noin 30 000 maata viljelevää suurehkoa taloutta. Vuoden 1995 jälkeen suurin osa entisistä itsenäisistä isännistä on siirretty isäntien varjojen joukkoon. Loput ovat usein yksin eläviä EU:n ja teollisuuden “vuokraviljelijöitä”. Samalla kansamme on suuren uhan edessä, sillä maamme omavaraisuus maataloustuotteiden osalta on lopetettu. Omavaraisuus oli maamme sodanjälkeisen ajan maatalouspolitiikan keskeinen tavoite. Se antoi työtä ja toimeentulon syrjäseuduille ja maaseudun työväestölle. Puolen vuosisadan ajan pienetkin kylät olivat täynnä elämää, lapsia ja luottamusta tulevaisuuteen. Nyt suuret alat pohjois- ja itä- Suomesta autioituvat, työpaikat katoavat, juna- ja linja-autovuorot lakkautetaan, tiesuunnitelmat karsitaan ja maat jäävät kesannolle tai metsittyvät. Voiko tällaista maatalouden kehityksen suuntaa kehua hyvin hoidetuksi maataloudeksi, tai torjuntavoitoksi, kuten pääministeri ja keskustapuolue väittävät. Voimme vain ihmetellä, miksi maanviljelijät itse tukevat johtohenkilöidensä maatalouden raatajien vastaista toimintaa. On myös aiheellista kysyä, missä ovat luonnonsuojelijat, saasteiden vastustajat, lähiruuasta puhujat, vihreät ja “pehmoarvojen” puolestapuhujat, kun nykylinja on johtanut tehomaatalouteen, satojen kilometrien pituisiin kuljetuksiin ja energian järjettömään haaskaukseen.

Palkkatyöväestö ei ole päässyt viljelijöitä helpommalla. EU:hun liittymisen seurauksena maassamme on pysyvä, satojentuhansien työttömien joukko. Tätäkin suurempi työläisten armeija sinnittelee köyhyysrajan alittavilla tuloilla pätkätöissä. Eikä edessäpäin ole muuta näköalaa kuin palkkatyöntekijöiden aseman edelleen heikentyminen. Nyt esitetään jo avoimesti palkkojen alentamista, työaikojen pidentämistä, eläkeiän korottamista ja elinaikaisen työajan venyttämistä. Samaan aikaan rikkaiden ja hyvätuloisten verotusta on alennettu ja samassa hengessä esitetään myös valtionverotuksessa tuloeroja kasvattavaan tasaveroon siirtymistä. Vuoden 2004 lopulla solmitun tulopoliittisen sopimuksen yksi osa oli yhtiöiden verotuksen alentaminen ja kaikkein rikkaimpien varallisuusveron poistaminen.

Valtaosa eläkeläistä kituuttaa pienellä eläkkeellä, mikä ei turvaa elinmahdollisuuksia nykyisellä hintatasolla. Muutaman euron kuukausikorotuksilla ei paranneta pienten eläkkeiden saajien hyvinvointia. On myös syytä pohtia, mitkä ovat elämän edellytykset, kun edellä mainitut pätkätyöläiset ja työttömät siirtyvät aikanaan eläkkeelle. Heidän eläkkeensä ovat vain puolet nykyisistä eläkkeistä, koska he eivät ole ansainneet todennäköisesti kuin puolet työehtosopimusten mukaisesta kokoaikatyön palkasta. Voi vain kysyä, missä ovat “viisaat” kansanedustajat, professorit, tohtorit ja tilastonikkarit tämän todellisen eläkepommin nyt syntyessä. Samaa voi kysyä myös ammattiyhdistysliikkeen johtajilta. Miksi puolet kansasta, entiset ammattiliittojen jäsenet ja rakentajat, unohdetaan päätettäessä maamme keskeisistä talouspoliittisista ratkaisuista.

Suomen EU-jäsenyyden aikana iso osa kotimaan markkinoille suunnatusta tuotannosta on lopetettu ja siirrytty kulutustavaroiden tuontiin maista, joissa lapsityöntekijät ovat tehtaissa orjan asemassa, eikä vanhemmillakaan ole minkäänlaisia palkka- ja työehtoja turvanaan. Tämän huonon kehityksen sekä pääomien maastaviennin vuoksi Suomessa on pysyvä joukkotyöttömyys ja sosiaalinen hätä. Myös pienen yritystoiminnan harjoittajat ovat joutuneet ahdinkoon hallitus- ja eduskuntapuolueiden politiikan vuoksi. On perusteltua ja oikein sanoa, että ne puolueet, joita maatalouden harjoittajat, pienyrittäjät, sekä osa työttömistä ja eläkeläisistä ovat äänestäneet, ovat myös aiheuttaneet edellä mainittujen väestöryhmien merkittävät taloudelliset sekä muut vaikeudet.

EU:n komennossa on nyt edetty teknologialtaan eturivissä olevien suurten ja maallemme tärkeiden teollisuuslaitoksien siirtämiseen pois Suomesta. Tuottavia tehtaita suljetaan ja ajetaan kansainvälisten suursijoittajien omistukseen. Yksi esimerkkitapaus olkoon Wärtsilän dieselmoottoritehtaan siirto Italiaan. Tehdas oli maailman mitassa korkean teknologian ja ammattitaidon hankkinut laitos, jota on tuettu verovaroilla nykytasoiseksi, kilpailukykyiseksi ja tuottavaksi tehtaaksi. Hankitulla teknologialla ja työntekijöiden ammattitaidolla ei ollut mitään merkitystä siirrosta päätettäessä, vaikka ne ovat olleet ainoat lisäarvoa tuottaneet tekijät tehtaan tuotantoprosessissa. Myös metsä- ja paperiteollisuuden tulevaisuus Suomessa on uhattuna. Siitä ovat osoituksena Kemijärven, Summan ja lukuisten muiden suurten sellu- ja paperitehtaiden sulkemiset. Samaan aikaan suuren rahan omistajat ostavat vanhaa ja rakennuttavat uutta tuotantoa ulkomailla. Tällä menolla Suomessa olevien paperitehtaiden jatkuvat alasajot ja investointien lopettaminen ovat vääjäämättä edessä.

EU:n komennosta kertoo myös se, että suurin rakennustyömaamme on alistettu täydellisesti Euroopan suuryritysten tahtoon. Ranskalainen rakennusyhtiö sai Olkiluodon ydinvoimalan rakennusurakan, vaikka uuden voimalan piti olla suomalaisella tietämyksellä ja työvoimalla rakennettava kohde. Merkittävät ja suuret valtion sekä kuntien hankinnat, jopa armeijan satojen miljoonien aikaisemmin kotimaiset tilaukset, ovat siirtyneet ulkomaille. Pääministeri on vain todennut, että nykyoloissa ei voida tehdä mitään. Tähän on siis tultu, vaikka maamme pitäisi olla itsenäinen ja päätäntävaltainen, omista ja kansalaistensa eduista huolehtiva valtio. Tässä näkyy, miten alistetussa asemassa kansa EU-suomessa nykyisin elää. On myös muistettava, että meitä suomalaisia on vain viisi miljoonaa. EU:hun kuuluu pian viisisataa miljoonaa kansalaista. Näin voi syntyä helposti tilanne, jossa Suomen nykyiselle alueelle kehittyy reservaatti, missä eletään isojen ehdoilla ja tukiaisten armoilla.

Kommunistinen puolue takasi rauhan

Kansan enemmistön etua puolustavien on pakko todeta, että asiat eivät voi olla Suomessa hyvin, kun maan työvoimasta puolet on syrjäytetty normaalista työelämästä. Huono tilanne yritetään peittää presidentin, eduskunnan ja hallituksen toivepuheilla paremmasta tulevaisuudesta. Eikö rehellisempää olisi sanoa, että maassa vallitsee kaaos. Aikoinaan jo 60 000 työtöntä sai presidentti Kekkosen julistamaan “hätätilahallituksen” ja esittämään työttömien aseman parantamista. Silloin työväenliike, jopa ammattiyhdistysliike, vaati ja toimi työttömyyden poistamiseksi. Ehkä pelättiin myös kommunistisen liikkeen voimistumista ja siksi oli välttämätöntä tehdä työllisyyttä lisääviä päätöksiä.

Nykyiseen alennustilaan on jouduttu, kun kansallinen lainsäädäntövalta on perustuslain vastaisesti päätetty luovuttaa EU:n instituutioille ja koneistolle. Ne saavat edelleen lisää valtaa, kun unionin uusi perustuslakisopimus kansan vastustuksesta huolimatta hyväksytään 2008 kesällä eduskunnassa, ja hallitus saa valtuudet sopimuksen ratifioimiseksi. Eduskunnan porvareiden, sosialidemokraattien ja vasemmistoliittolaisten vaatimuksesta hyväksytty sotilaallinen liittoutuminen on myös kansallisen päätäntävallan ja itsenäisyyden rajoittamista. Kyseiset päätökset lisäävät selvästi tulevaisuuden uhkakuvia ja sodan vaaraa. Eikö valtion perustuslaillisten elinten aika olisi jo lopettaa Suomen alasajo ja tehdä paluu puolueettomaksi maaksi. Se olisi oikea teko kansamme tulevaisuuden turvaksi ja hyvien naapurisuhteiden rakentamiseksi Pariisin rauhansopimuksen ja YK:n periaatteiden perustalle.

Rauhan ja yhteistoiminnan sopimusten aikana juuri kommunistien liike ymmärsi Suomen kansallisen edun syvimmän ja rakentavan suuntauksen. Se muotoutui koko kansan linjaksi, koska se vastasi kansan sekä Suomen kansallisia ja itsenäisyyden etuja. Kommunistinen puolue muodostui maamme ulkopolitiikkaa suuntavaksi voimaksi. Tämä linja pyrittiin murtamaan oikeiston ja SDP:n yhteistoiminnalla jo vuonna 1948 ja myöhemmin vuoden 1956 presidentinvaaleissa. Nämä yritykset epäonnistuivat kommunistisen puolueen puheenjohtajan ja poliittisen johdon valitseman oikean periaatelinjan ansiosta. Valitun ulkopoliittisen linjan ympärille rakentui laaja kansanrintama. Heinäkuussa 1958 eduskuntavaaleissa SKP ja SKDL saavuttivat vaalivoiton ja kansandemokraattien eduskuntaryhmästä tuli eduskunnan suurin. Samalla vaalit osoittivat kansalaisten luottamuksen kasvaneen puolueen harjoittamaa ulko- ja sisäpolitiikkaa kohtaan.

Oikeisto ja SDP:n johto tekivät kansan mielipiteistä välittämättä vuoden 1962 presidentinvaaleissa uuden hyökkäyksen Suomen valitsemaa ulkopoliittista linjaa vastaan, kun oikeistovoimat rakensivat pahamaineisen Honka-liiton. Sen romahduksen seurauksena SDP menetti vaaleissa kolmanneksen äänistään ja vielä eduskuntavaaleissa vuonna 1962 se sai historiansa alhaisimman äänimäärän. Vasta vuoden 1982 presidentinvaalien jälkeen oikeisto ja SDP saivat yhteisvoimin puretuksi sotapolitiikasta luopuneen Paasikiven – Kekkosen linjan. Presidentti ja eduskunta irtaantuivat yksipuolisesti osasta sodanjälkeisiä sopimuksia ja keskustelut aloitettiin sotilaallisesta liittymisestä Natoon, EU:hun, Natoon sekä niiden sotilaallisiin hankkeisiin.

Kommunistinen puolue ja kansandemokraattinen liike menettivät erimielisyyksiensä seurauksena otteen ulkopolitiikasta ja poliittinen voima hupeni vaaleissa vähitellen yli 20 prosentista 13 prosenttiin. Vaalien tulos osoitti, miten työväen joukkoliike hylkäsi puolueen niin sanotun enemmistön valitseman poliittisen linjan seurauksena. Nykyisen Vasemmistoliiton täysin aatteeton, porvarillista politiikkaa myötäilevä toiminta karkottaa vain lisää äänestäjiä. Kannatus on pudonnut jo alle yhdeksään prosenttiin. Ehkä entisille kansandemokraattisen liikkeen äänestäjille alkaa vähitellen selkeytyä, millaista politiikkaa se on ollut tukemassa. Harha maamme hyvästä tilanteesta

Menneet ja nykyiset tapahtumat osoittavat kiistatta, miten valtaosa kansastamme on ajettu tehtyjen perusvirheiden takia pahaan ahdinkoon. Se rasittaa kaikkia työtätekeviä väestöryhmiä – palkkatyöläisiä, maaseudun väestöä, pienyrittäjiä, eläkeläisiä, työttömiä, pätkätyön tekijöitä, opiskelijoita, lapsia ja sairaita. Harhama maamme hyvästä tilanteesta syntyy kaiken kattavasta porvarillisesta propagandasta ja epärehellisestä tilastopelistä, joilla annetaan epätodellinen ja pettävä kuva, että Suomi elää vakaassa tasapainossa. Kaikki arvostelu ja vaihtoehtoinen politiikka on suljettu pois tiedotusvälineistä, koska ne valtaeliitin mielestä johtaisivat hallitsemattomaan kriisiin. Todellisuudessa elämme jo nyt jatkuvasti syvenevän kansallisen kapitalismin kriisin ja talouden anarkian keskellä.

Suurin yhteinen uhka maanviljelijöille, niin entisille kuin vielä jäljellä oleville, sekä palkkatyöntekijöille ja pienyrittäjille on kuitenkin se muutos maan ulkopolitiikassa, jolla Suomea sidotaan EU:n sotilaspoliittisiin suunnitelmiin ja sotilasliitto Natoon. Suomen armeijan kenraalit ovat omaksuneet selkeän kannan ja myös ajavat sitä, että Suomi liittyy Natoon. Kenraalien puheet ilmaisevat sen muodossa: “Suomen armeijan varustukset tulevat yhdenmukaiseksi ja vastaavat Naton aseistusta muutaman vuoden kuluttua”. Esimerkiksi Hyrylän varuskunnan lopettamisen todellinen syy oli ilmeisesti se, että nykyisten ohjusten vaihtaminen Naton ohjuksiksi on jo käynnissä. Hallitus ja puolustusministeri ovat tukeneet ohjusten vaihtamista. Presidentti Halonen puolestaan vain toteaa, että Nato-jäsenyys ei ole nyt ajankohtainen, mutta se on optio ja jäsenyyttä on vakavasti harkittava. Viimeinen muotoilu on kuitenkin jo myönnytys sotapolitiikalle. Entinen presidentti Ahtisaari puolestaan esittää Natoon liittymistä, USA:n toivomuksesta. On vain ajan kysymys, kun sosialidemokraatit kammetaan virallisesti Nato-jäsenyyden taakse. Kokoomuspuolue on jo aikaisemmin aloittanut avoimen kamppailun Natoon liittymisen puolesta.

USA:n johdon sotilaalliset toimet osoittavat, miten kansainvälisessä politiikassa ollaan kulkemassa väärään suuntaan. Tälle sotapolitiikalle tarjoaa sivustatukea Suomen entinen sosialidemokraattinen presidentti Ahtisaari. Hän hyväksyi Suomen ensimmäisellä EU:n puheenjohtajakaudella Naton hyökkäys- ja pommitusiskut Jugoslavian alueelle. Tämän seurauksena tuhansia ihmisiä kuoli pommituksissa ja merkittäviä teollisuuslaitoksia tuhottiin maan tasalle. Myös yksi tv- ja radiokeskus toimittajineen pommitettiin murskaksi. Tuhoiskun perusteluna kerrottiin, että asema oli lähettänyt länsimaiden ja Naton vastaista propagandaa. Pommituksissa käytettyjä “köyhdytetyn uraanin ydinaseita” ei ole virallisesti tuomittu EU-maissa. Siksi myös Irakissa kemiallisten aseiden käyttö on laajentunut ilman merkittäviä vastalauseita. Hyökkäyssodan aloittanut USA eurooppalaisine liittolaisineen on käyttänyt toistuvasti “valkoiseksi valoksi” kutsuttua kemiallista fosforiasetta.

“Rauhankonsultti” Ahtisaari toimi myöhemmin rauhanneuvottelujen vetäjänä Kosovossa. Neuvottelujen aikana kävi selväksi, että Jugoslavian pommitusten hyväksyjä ja lännen imperialististen etujen ajaja ei saanut kaikkien kiistan osapuolten hyväksyntää ja luottamusta. YK:n turvaneuvosto hylkäsikin Ahtisaaren esitykset. YK:n päätöksistä ja kansainvälisen lain määräyksistä välittämättä USA ja EU aloittivat kuitenkin Kosovon yksipuolisen ja väkivaltaisen irrottamisen Serbiasta. Ahtisaari suositteli myös hyökkäyssotaa Irakiin ja maan miehittämistä. Kovin korkealle ei kansainvälistä Nobelin rauhanpalkintoa näytetä arvostettavan, jos palkinto Ahtisaarelle joskus myönnettäisiin.

EU:n sotilaalliset suunnitelmat ja toimet myötäilevät ja etsivät syitä käyttää asevoimia unionin politiikan tukena. Tavoitteet on määritelty nykyisellään niin, että EU:n sotilaalliset operaatiot voidaan suorittaa kaikkialla maailmassa yhteistyössä USA:n ja Naton joukkojen kanssa. Saksa on muuttanut perustuslakinsa, joka kielsi aikaisemmin sen armeijalta toiminnan oman maan rajojen ulkopuolella. Sosialidemokraattisen puoleen johtama Saksan hallitus ja liittopäivät poistivat maan perustuslaista tämän kiellon. Nyt Saksan joukkoja on jo Afganistanissa, Balkanilla ja Afrikan maissa. Myös Japanin hallitus ja parlamentti ovat tehneet vastaavat muutokset maan perustuslakiin. Japanilaisia on Irakissa miehittäjien apuna. Japanin poliitikot ja sotilaspiirit uhkaavat tauotta myös Pohjois-Koreaa.

Kaksi Hitlerin akselin sotajoukkoihin kuulunutta voimakkainta armeijaa on näin uudelleen liikekannalla. Kun nämä armeijat lähtivät liikkeelle 1930-luvulla, alkoi kapitalististen maiden välinen taistelu maailman rikkauksien sekä vallan uudelleen jaosta ja toinen maailmansota syttyi. Imperialistisen Saksan hyökkäys Neuvostoliittoon ja Suomen liittyminen osaltaan fasismin liittolaiseksi muutti myöhemmin sodan koko luonteen. Sota fasismia vastaan oli taistelua kansojen itsenäisyyden, rauhan ja demokratian turvaamiseksi. Puna-armeija ja Neuvostokansa olivat kyllin voimakkaita ja murskasivat fasistiset voimat. Neuvostoliiton voitto turvasi Suomellekin kuudenkymmenen vuoden rauhankauden, joka on nyt vakavasti uhattuna.

Militaristiset ja oikeistolaiset voimat ovat vahvistuneet EU:ssa ja äänekkäät vaatimukset ennalta ehkäisevän sotilaallisen voiman käytöstä lisääntyvät koko ajan. Suomikin on lähettänyt sotilaitaan Afganistanin miehityssotaan, Balkanin alueelle ja Afrikkaan. Suomalaisia sotilaita ja poliiseja on eri koulutustehtävissä USA:n perustamissa koulutuskeskuksissa Euroopan uusissa Nato-maissa ja Jordaniassa. Tarkoituksena on Irakin miehittäjien ja miehitysvallan avustaminen. Kokoomuspuolueen johto vaati jo hyvissä ajoin tulevaa käytäntöä ennakoiden lainmuutosta, jolla sallittaisiin maailmanlaajuinen suomalaisten taistelujoukkojen aseellinen toiminta. Yhteiseen sotavalmistelukuoroon on nyt yhtynyt myös Vasemmistoliitto sekä vihreät, sosialidemokraattisen puolueen mallia seuraillen.

EU:n sotilaalliset liittoutumiset ja aseistuksen lisääminen etenevät nopeaa vauhtia. Suomea pyritään mukauttamaan tähän sotilaallisen varustautumisen tahtiin. Tämän vuoksi Suomen puolueettomuudesta on luovuttu. Sen tilalle tulee sotilaallisiin selkkauksiin osallistuminen alueilla, joille entiset EU:n siirtomaiden isännät haluavat palauttaa valtansa. EU on muodostanut tehtävää varten nopeat iskujoukot, joissa jatkona on myös Suomen osasto tai osastoja. Iskujoukoissa on perusta myöhemmin järjestettävälle EU:n omalle armeijalle.Ulko- ja sisäpolitiikan haaksirikko Pariisin rauhansopimuksessa ja YYA- sopimuksessa oli keskeisenä ajatus, että Suomen pyrkimys on pysyä syrjässä suurvaltojen välisistä eturistiriidoista. Suomi harjoitti rauhantahtoista ja riippumatonta ulkopolitiikkaa, mikä vastasi maamme todellisia kansallisia etuja. Sopimukset edistivät oleellisesti tilanteen vakiintumista Itämeren alueella ja koko Euroopassa. Tällä periaatteella maamme presidentit työskentelivät aina vuoteen 1982 saakka. Suomi menestyi hyvin ja saavutti merkittäviä tuloksia ulko- ja talouspolitiikassa sekä porvarillisen demokratian osa-alueilla. On syytä palauttaa mieliin muutamia kannanottoja silloisten presidenttien lausunnoista. Paasikivi totesi: “Sopimuksen johdannossa on julkilausuttu tärkeä periaate, että Suomen pyrkimyksenä on pysyä suurvaltojen välisten eturistiriitojen ulkopuolella – periaate, jonka Suomen kansa yksimielisesti hyväksyy ja joita useimmat pienet valtiot koettavat noudattaa”. Kekkonen puolestaan sanoi vuonna 1963: “Jos kansainvälisissä suhteissa pysyteltäisiin yleensäkin sillä tiellä, jolla me olemme saavuttaneet Suomen ja Neuvostoliiton välisen luottamuksen ja ystävyyden, niin uskoakseni voitaisiin luoda edellytykset hedelmällisille neuvotteluille niistä vaikeista ja monipuolisista ongelmista, joiden ratkaisemattomuus aiheuttaa jännitystä ja epävarmuutta kaikkialla maailmassa”. Lisäksi Kekkonen totesi vuonna1969: “Paras keino taata Pohjois-Euroopan turvallisuus olisi se, että alueen maat pidättäytyisivät sotaliitoista” ja ” Olisi väärin ummistaa silmänsä siltä liikkeeltä, että ystävyyden vastustajat laskisivat aseensa vaan ne jatkavat tämän ystävyyden tuhoamista”.

Erittäin merkittävää oli Suomen ja Neuvostoliiton yhteneväinen näkemys, että YK:n peruskirjan tavoitteiden ja periaatteiden tinkimätön noudattaminen sekä sen päätösten johdonmukainen toteuttaminen käytännön kansainvälisissä turvallisuuskysymyksissä ovat ehdottomia. Tämä linja on edellytys myös YK:n sekä sen järjestöjen tehokkuuden lisäämiselle. YK on puutteistaan huolimatta edelleenkin tärkeä maailmanrauhan turvaamisen välikappale. Siksi on erittäin vaarallista, että YK on nykyisin sivuutettu jo useasti USA:n sotavoimien toiminnan tieltä. Tämän suuntainen kehitys on tosiasia myös EU:ssa, sillä monet EU-maat ovat lähettänyt sotavoimia Irakiin. Maamme hallituksessa ja eduskunnassa hyväksytty uusi kriisienhallintalaki antaa Suomellekin “viralliset valtuudet” sivuuttaa päätöksissään YK ja sen periaatteet. Tämä on ehdottomasti vastoin kansamme etuja ja lisää selvästi sodan vaaraa.

On todennäköistä, että kenraalien vaatimus hankkia Suomelle miehistön kuljetukseen ja hävittäjien tankkaukseen sopivia lentokoneita perustuu Suomen puolueettomuuden periaatteen kumoamiseen. Koneilla voitaisiin kuljettaa tuhansien kilometrien päähän suomalaisia sotilasjoukkoja. Tällainen lento ylittäisi vanhan tavoitteen Uralista ja voisi jatkua vaikkapa Siperian suuriin teollisuuskeskuksiin. Tällä alueella sijaitsevat mittaamattomat raaka-ainelähteet ja energiavarat. Euroopan suuromistajat ovat tavoitelleet jo vuosisatoja näitä rikkauksia. Enteileekö EU:n ja Naton taistelujoukkojen toimintasuuntaa se, että maavoimien esikunnan siirto Mikkeliin on sotatilanteen johtamisen kannalta, kuten kerrotaan, jälleen parhaalla paikalla – tarpeeksi kaukana ja lähellä rintamaa.

Sotilaallisen toiminnan julkinen, jatkuva ja moninainen esilläolo on saavuttanut laajemmat mittasuhteet kuin ennen toista maailmansotaa. Esimerkiksi televisiossa pyörii vuorokauden ympäri tauoton sota ja lapsia opetetaan hyväksymään ase kädessä riehuvat hirviöt. Tappamisesta on tehty viihdettä ja normaalia arkista selviytymispeliä. Nyt aseita tyrkytetään jo koteihinkin, sillä vuoden 2008 alusta aloittaneet maakuntajoukot ja niiden taisteluharjoitukset merkitsevät käytännössä entisen suojeluskuntajärjestelmän uudelleen perustamista. Maakuntajoukkoja tarvitaan todellisuudessa vain maan “sisäistä toimintaa” varten, mutta niillä on myös merkittävä osuus sotaa käyvän maan armeijan alimman johtajiston kouluttamisessa.

Nämä muutamat esimerkit kertovat kommunistisen puolueen ja kansandemokraattisen liikkeen hajaannuksen jälkeisestä maamme kehityksestä sen, miten vakavilla seurauksilla työtätekeviä Suomen kansalaisia on koeteltu. Tämä kaikki on ollut mahdollista sen jälkeen, kun kommunistinen puolue ja kansandemokraattiset järjestöt tuhottiin oikeistorevisionistisilla virtauksilla ja vieraiden poliittisten voimien tuella. Näin avautui oikeistolle ja suurelle rahalle edellytykset katkaista sodan jälkeinen kehitys, mikä oli maamme historian rauhanomaisinta, demokraattisinta ja taloudellisesti myönteistä myös kansalaisten suurelle enemmistölle.

Nyt tulonjakoa on muutettu edulliseksi keinottelijoille ja taloutta hallitseville piireille. Tämän joukon voitot ovat nyt kaikkien aikojen suurimmat, minkä myös tilastot osoittavat vakuuttavasti. Suuryritysten voitot ja jättiosingot eivät kuitenkaan riitä rikkaille. Niiden päälle jaetaan vielä ylimääräisiä lisäosinkoja ja optioita. Vuosittain tuo rahapotti on miljardeja euroja. On vaikeaa edes kuvitella, millaisilla lapioilla EU:n alueella toimivat suuryhtiöt ovat riistonsa euroja kahmineet. Ja voi vain ihmetellä eduskunnan ja hallituksen yksimielisyyttä niiden väittäessä, että asioille ei voida tehdä mitään, koska EU kieltää. Valtavat voitot voitaisiin yksinkertaisesti leikata korottamalla alhaisia palkkoja tai valtion verotuksella. Suuret yritykset on tosiasiassa lähes vapautettu valtion verosta. Tulot kunnallisverosta kasvaisivat merkittävästi, jos pienempien tulojen verotuksen alarajaa nostettaisiin ja suurempien tulojen veroprosenttia korotettaisiin. Oikeistopuolueiden ja SDP:n johdon esitys tasaveroksi merkitsisi verorakenteen muutosta ja se kohdistuisi pääasiassa pieni- ja keskituloisiin. Suurituloiset pääsisivät yhteiskunnallisista velvoitteista entistäkin kevyemmällä verotuksella. Harjoitetun oikeistopolitiikan seurauksena työtätekevien kansalaisten elämä on vaikeutunut ja talouden kasvusta huolimatta työväestön tulojen osuus kansantulosta on laskussa. Pitkäaikaiset tulopolitiikan rakenteita myötäilevät työehtosopimukset sitovat työntekijät politiikkaan, mikä tulee alentamaan reaalipalkkoja. SAK:n johdossa olevat SDP:n ja Vasemmistoliiton edustajat ovat antaneet täyden tukensa tälle työehtojen huonontamiselle. Oikeiston ja työantajien vaatimuksiin mukautuminen lisää jatkossakin rikkaille muhkeita osinkotuloja ja palkkatyöläisille reaalisesti ansioiden laskua. Pienet, ilman indeksisuojaa saadut palkankorotukset mitätöityvät hintojen ja maksujen yleisen nousun oloissa. Lähivuodet merkitsevätkin huomattavaa työväestön elintason laskua, joukkoirtisanomisia ja suurtyöttömyyden jatkumista. Työttömät, pätkätyöläiset sekä pienille eläkkeillä ja sosiaalisilla avustuksilla elävät syrjäytetään kasvavaan köyhien joukkoon. Sulautuminen porvarilliseen politiikkaan

Suomen Kommunistisen Puolueen konkurssiin ajanut johto avasi helpon tien edellä kuvatulle kehitykselle. Se harjoitti järjestöperiaatteita rikkovia toimia “enemmistön” hankkimiseksi jäsenistön tahtoa ja puolueen periaatteita vastaan. Kansainvälistä kommunistista liikettä varoitettiin oikeistolaisuuden vaarasta jo vuonna 1960. Silloin pidettiin kommunististen ja työväenpuolueiden neuvottelukokous, johon osallistui yli sata puoluetta. Päätöslauselmassa pidettiin oikeistorevisionismia päävaarana koko työväenliikkeessä. Siinä todettiin: “Vääristelemällä marxismi-leninismiä, karistamalla pois sen vallankumouksellisen hengen, revisionismi, oikeisto-opportunismi, heijastaa porvarillista ideologiaa teoriassa ja käytännössä, pyrkii lamaannuttamaan työväenluokan vallankumouksellista tahtoa, riisumaan “aseista” työläisiä ja työtätekeviä joukkoja, tekemään ne haluttomiksi taistelemaan imperialistien ja riistäjien harjoittamaan sortoa vastaan, rauhan, demokratian, kansallisen vapautuksen ja sosialismin voiton puolesta”. Tähän keskeiseen syyhyn sortuivat myös sosialismia rakentaneet maat.

Valitettavasti edellä kuvattu sulautuminen porvarilliseen politiikkaan toteutui myös Suomen Kommunistisessa Puolueessa. Kun Forssan kokouksessa vuonna 1903 tärkein päätös oli irti porvaristosta, mikä myös toteutettiin, niin mukautuminen porvarilliseen politiikkaan merkitsi liittoa porvariston kanssa. Tämän liiton sosialidemokraattinen liike toteutti jo luokkasodan jälkeen. Silloin Suomessa oleva Saksan keisarin armeijan esikunta antoi toimintaoikeuden oikeistosuuntaiselle sosialidemokraattiselle puolueelle, jota suuntausta nimitettiin myöhemmin myös “tannerilaisuudeksi”.

Tannerin vuosina 1926-27 pääministerinä johtama ensimmäinen sosialidemokraattinen hallitus on esimerkki siitä, kuinka silloin sulauduttiin porvarillisen politiikan takuumieheksi. Lainaus Sosialistisen työväen ja pienviljelijäin eduskuntaryhmän yhteenvedosta vuodelta 1928: “Viimevuoden toukokuun 16 p:nä – joka päivä muuten on kansalaissodan jälkeen ollut voitolle päässeen lahtarismin veristen muistojen elvyttämisen päivä – nähtiin sosdem. hallituksen pääministeri Tanner ja sotaministeri Heinonen Helsingissä Nikolainkirkon rappusilla n.s. “pääskytakkeihin” puettuna. U. S. kertoi tapauksesta 17.5. seuraavaa: Pääministeri Tanner otti vastaan ohimarssin, tervehtien joukko-osastoja, ja paljastetuin päin niiden lippuja. Herra ministeri sosialidemokraatti Heinonen huudatti eläköötä näille riemujuhliin kokoontuneille suojeluskunnille”. Tämän jälkeen sosialidemokraattinen hallitus hyväksyi valtion budjettiin 53 miljoonan markan määrärahan suojeluskuntien toiminnan edistämiseen. Silloin toteutettiin sisällöltään samaa oikeistolaista sisä- ja ulkopolitiikka kuin tänäänkin. Vasemmistoliiton johto ja eduskuntaryhmä tukevat nykyisin tätä uusvanhaa politiikkaa. Mukana Vasemmistoliitossa ovat myös entiset Tiedonantaja-liikkeen kansanedustajat. Tähän tilanteeseen johtanut kehitys alkoi jo 1960-luvulta. Silloin kansainvälisesti toiminut suurteollisuus ja oikeistolaiset puolueet havaitsivat, että kommunistista liikettä ei voiteta iskemällä sitä suoraan “otsaan”. Alkoi kiertoliike, jolla pyrittiin liittämään kommunistiset puolueet ja muut edistykselliset voimat osaksi porvarillista hallintokoneistoa. Tässä hankkeessa ei ollut kysymys työtätekevien tavoitteiden toteuttamisesta, joiden puolesta kommunistit sodan päättymisen jälkeen toimivat ja pyrkivät poliittisen joukkoliikkeen avulla vaikuttamaan myös hallitukseen. Silloin kommunisteille tarjottiin hallituspaikkoja porvarillisen politiikan toteuttamiseksi. Tämän tavoitteen esitti presidentti Kekkonen pitäessään vuonna 1967kuuluisan Ostrobotnian puheen. Hän ilmaisi selkeästi, että kommunistit ovat tasa-arvoisia kansalaisia ja yhteiskuntakelpoisia kaikissa asioissa. Heidät kelpuutettiin virallisesti hallitusruotuun. Tämän jälkeen SKP:n oikeistosuuntausta kannattaville avautuivat uudet edellytykset työläisjoukkojen harhauttamiselle.

Oikeistosuuntaus SKP:ssä esitti kaikissa mahdollisissa tilanteissa aina väittämän, että hallituksesta käsin voidaan paremmin vaikuttaa asioiden hoitamiseen kuin sen ulkopuolelta. Hallituskysymystä käsiteltäessä on kuitenkin aina muistettava, että siihen liittyy ensimmäisenä tavoite porvarilliseen politiikkaan mukauttamisesta ja sen kautta pyrkimyksestä erottaa kommunistit joukoista. Ilman näitä tavoitteita porvareilla ja sosialidemokraateilla ei ole mitään tarvetta ottaa kommunisteja hallitukseen. Nämä tavoitteet ovat olemassa silloinkin, kun kommunistien poliittinen voima kasvaa niin suureksi kuin vaikkapa vuonna 1944, jolloin kommunistit oli pakko ottaa hallitukseen. Muutamia tuona aikana saavutettuja tuloksia on vieläkin voimassa, koska myöhemmät hallitukset, joissa Vasemmistoliittokin on ollut mukana, eivät ole saaneet mitätöityä aivan kaikkea.

Erään sosialidemokraatin arvio myöhempien hallitusten toiminnasta, joihin SKP:n edustajat ovat osallistuneet, on paljon kertova: “.kommunistit eivät ole koskaan asettaneet hallitukseen tulonsa ehdoksi mitään merkittäviä kynnyksiä, eikä sosialidemokraattien ja kommunistien välille ole syntynyt mitään merkittävää pyrkimystä joidenkin yhteisten laadullisten tavoitteiden ajamiseksi .Kommunisteja tarvittiin kipeästi hallitukseen 1960-luvun lopulla, kun tehtiin vaikeita taloudellisia ratkaisuja, ja heitä tarvittiin kipeästi 1970-luvulla, kun jälleen ovat edessä vaikeat ajat”. Tämä lainaus voisi jatkua samalla linjalla näin. Vasta vuosina 1980-2003 tarvittiin todella kipeästi ensin kansandemokraattisen liikkeen ja myöhemmässä vaiheessa Vasemmistoliiton osallistumista hallitukseen, vaikeiden ratkaisujen tekoon. Kipeät ja vaikeat ratkaisut koskevat aina työtätekevää kansaa. Suurelle rahalle hallitukset ovat aina tehneet avokätisiä ja anteliaita ratkaisuja.

Porvarillinen politiikka on onnistunut täydellisesti tavoitteissaan. Vanha Suomen Kommunistinen Puolue on hajotettu porvariston toimin ja kansandemokraattinen liike sulautettu suuren rahan ja sotapolitiikan, ennen muuta EU:n politiikan kannattajiksi. Toisaalta on myös toteutunut tärkein porvariston tavoite, kommunistisen puolueen erottaminen ja eristäminen kansanjoukoista. Tämän kehityksen osoittavat kaikki yhteiskunnan mittarit, jos ei vain sokaistu ja sulje silmiään tapahtuneelta kehitykseltä. Rauhantilasta sotien valmisteluun Edellä kuvatun kehityksen tulokset näkyvät todella selkeästi eduskunnan toiminnassa, jossa on nykyisin enää vain “yksi puolue”. Kaikki puolueet toteuttavat talousmahtien määrittelemää yhden vaihtoehdon politiikkaa, Euroopan unionin monopolien tahtoa, mistä kehitys voi johtaa vain entistä oikeistolaisempaan, jopa fasistiseen suuntaan. Tätä arviota puoltaa se, että oikeistovoimat ovat vahvistuneet useissa EU:n jäsenmaissa. Vaaleissa virta on vienyt jopa äärioikeistolaiseen suuntaan. Lisäksi uudet EU:hun liittyneet Keski- ja Itä-Euroopan maat ovat uusoikeistolaisten, jopa entisten fasistien johtamia. Esimerkiksi Latviassa kommunistisen puolueen toiminta on kielletty, mutta entiset ja uudet fasistit toimivat ja marssivat avoimesti kaduilla. Baltian maissa on kaikkiaan lähes miljoona ihmistä, joilla ei ole edes äänioikeutta. Eestin asukkaista noin kolmannes ei saanut äänestää maan liittymisestä Euroopan unioniin. Tämä osoittaa miten kaukana EU on demokratiasta hyväksyessään kovalla kiireellä jäsenikseen uusia “yhteistyöhaluisia” valtioita. Tässäkin näkyy suurpääoman ja oikeistovoimien pukin sorkka. EU:n rajan siirto itään merkitsee sitä, että siitä tulee myös sotaliittojen raja. Turkin jäsenyys EU:ssa on tämän vuoksi oikeistolle erittäin tärkeä tavoite. Ukrainassa vuoden 2004 syksyllä käyty mafiaryhmien taistelu vallasta oli itse asiassa taistelua siitä, missä on lännen sotaliiton raja. Tämä raja ei tule olemaan Euroopan tilannetta vakauttava, vaikka Suomessa porvarilliset puolueet ja sosialidemokraatit niin vakuuttavat. Eestin hallituksen edustaja sanoi 30. tammikuuta 2004 Suomen televisiossa selvästi, ei peitellen kuten suomalaiset poliitikot, että neuvotteluja käydään jo Naton hankkeesta rakentaa lentotukikohta Eestiin ja suuri sotilaskeskus Liettuaan. Tätä ei tietenkään olisi saanut sanoa ääneen, koska USA:n taholta ilmoitettiin, ettei sellaista päätöstä ole vielä tehty. Kuitenkin jo nyt Naton lentokoneet partioivat entisten kansandemokraattisten maiden ilmatilassa. Kovin kaukana ei ole tilanne, jolloin samat koneet valvovat myös Ukrainan alueita. Silloin ollaan jo Volgograd-Stalingradin, Moskovan ja Pietari-Leningradin porteilla. Tämä sama menetelmä oli Saksan poliitikkojen ja armeijan käytössä jo 1930-luvulla, kun ne valmistelivat hyökkäystä Venäjälle. Saksan sotakoneisto vyöryi vähitellen lähemmäksi Venäjän ja Suomen rajoja. Panssarit muuttivat lopulta paperisilpuksi kaikki hyökkäämättömyys- ja puolueettomuustakuut sekä julistukset. Tätä suunnitelmaa tukivat aikanaan poliittisesti ja taloudellisesti ennen kaikkea Englanti, Yhdysvallat ja Ranska. Baltian maiden tukikohdat merkitsevät suurten asevarastojen rakentamista lähelle Suomen etelärannikkoa sekä Helsinkiä, ja vain sadan kilometrin päähän Pietari-Leningradista. Näissä tukikohdissa tulee olemaan hyvin todennäköisesti myös raskasta ydinaseistusta tai ainakin USA:n korkeimman johdon mainostamia “pieniä” taktisia ydinkärkiä. Joka tapauksessa on varauduttava siihen, että Vuosaaren syväsatamaan saapuvissa USA:n sotalaivoissa on ydinaseet. Eräät asiantuntijat ovat esittäneet saman näkökohdan kuin KTP jo vuosien ajan – Vuosaaren satama ei ole tarpeellinen Helsingin kaupungille tai Suomelle. Uudet tiedot tukevat enemmänkin arviota, että satama kuuluu yhtenä osana suurempiin sotasuunnitelmiin.

EU-jäsenyyden ja Nato-liittolaisuuden myötä syntyy väistämättä tilanne, jossa on turhaa enää puhua Itämerestä ja Suomenlahdesta rauhan merenä. Jo nyt näillä alueilla on joka vuosi suuria sotaharjoituksia, niin maalla, merellä kuin ilmassa. Kasvava asevarustelu, sotatukikohdat, sotatarviketeollisuus ja polttoainekuljetukset tulevat saastuttamaan merialueita entistäkin enemmän. Arvioitavaksi jää katastrofi, mikä tapahtuisi todellisen sodan oloissa.

Kansainvälisen kommunistisen liikkeen hajaannuksen tila on tehnyt edellä osoitetun kehityksen mahdolliseksi. Siksi tulevaisuuteen suuntautuvien ratkaisujen tekeminen vaatii pääkysymysten oikeaa asettamista. Se edellyttää näkökulman ulottamista riittävän perusteellisesti edellä kuvatun kehityksen tapahtumiin kommunistisessa liikkeessä ja kattavasti yhteiskunnan ja kansainvälisen kehityksen vaiheisiin. Jos näin ei tehdä esimerkiksi pyrkimyksissä kommunistisen liikkeen yhtenäisyyden rakentamiseksi, syntyy siitä kikkailun ja ylätason pelin ummehtunut haju. Nykyisessä keskustelussa voimme kuulla usein kyseleviä muotoiluja: “oletko yhtenäisyyden puolesta vai sitä vastaan ” ja “haluatko sulkeutuneen klikin vai joukkoyhteyksiä tai “miksi kolme kommunistien nimellä järjestäytynyttä organisaatiota”. Selvyyden vuoksi todettakoon, että Kommunistinen Työväenpuolue perustettiin vuonna 1988 jatkamaan kommunistisen liikkeen periaatteita. Suomen Kommunistinen puolue on perustettu uudelleen 1997 ja Kommunistien liitto yhdistys 2003.Edellä mainittujen kysymysten kaltaisilla näennäisillä vastakkainasetteluilla ei synny lähtökohtia suuntautumisessa takaisin yhtenäisen puolueorganisaation ja ideologisesti työväenluokan maailmankatsomukseen perustuvan kommunistisen puolueen rakentamiselle. Emme tarvitse puoluetta, jonka nimi on kommunistinen ja toiminta on jotain muuta. Sellainen SKP meillä oli jo 1960-luvun lopulta alkaen. Kokemukset varmaankin vakuuttavat, että paluuta sellaiseen ei ole.Kommunistinen liike hajaantuu

On yhä uudelleen tarkasteltava kommunistisen liikkeen hajaantumisen syitä ja sitä miten uuden SKP:n nykyjohto on eri vaiheissa toiminut. Tällainen yhteinen arvio on tehtävä Tiedonantaja-liikkeen yhtenäisyyden rikkoutumisen ajalta ja sen jälkeiseltä kaudelta. Ilman rehellistä ja tosiasioihin perustuvaa arviota ei voi syntyä myönteisiä edellytyksiä kommunistisen liikkeen yhtenäisyyden rakentamiselle. Eikä periaatteiden mukainen tulevaisuus rakennu niin kauan, kun yhtenäisyyden ajatellaan tapahtuvan henkilöratkaisuin tai puolueiden johdon sopimuksin. Tästä antaa vakuuttavan kokemuksen vuosikymmeniä jatkunut “enemmistön” ja “vähemmistön” linjataistelu vanhassa SKP:ssä. Lisäkokemusta on saatu vielä siitä kahdestakymmenestä vuodesta, mikä on kulunut Tiedonantaja-liikkeen hajoamisen tapahtumista.

Siksi asiallisesti tehty arvio menneistä tapahtumista ja nykymenosta on enemmän kuin paikallaan. Ehkä siitä löytyy joitakin lähtökohtia ja opittavaa nykyisille sekä uusille tuleville puoluejäsenille, jotta kommunistisen liikkeen yhtenäisyyden kehittämiselle avautuisi aatteellisesti ja toiminnallisesti tervettä perustaa. Asia ei etene tunnuksella: “tulkaa meidän vaalilistalle tai jäseneksi “. Tällaisiin tunnuksiin ei myöskään sisälly mitään kommunistisia periaatteellisia tai järjestöpoliittisia näkökohtia. Vain oikean, rehellisen ja konkreettisen tilannearvion tekeminen on tulevan kehityksen edellytys ja lähtökohta.

Yhtenäisyyttä edistävinä toimina eivät käy ratkaisut, joilla heikennetään työväen maailmankatsomuksen ideologista yhtenäisyyttä tai järjestöllistä toiminnallisuutta. Näiden perustekijöiden kustannuksella saavutettava näennäisyhtenäisyys ei anna kestävää perustaa voimien kokoamiselle. Yhtenäisyyden nimissä ei saa muodostua toimintatunnusta, jolla sivuutetaan aatteellista ja järjestöllistä puoluetoimintaa koskevien ongelmien käsittely. Tärkein kysymys on, miten rakennetaan marxilais-leniniläisten katsomusten voimistumisen edellytykset. Voimme sanoa melkoisella varmuudella, että yhtenäisyyden rakentaminen vaatii laajan ja selkeyttävän puoluekeskustelun käymistä SKP:n ja KTP:n perusjärjestöissä. Torikokouksilla asioita ei edistetä. Tällainen keskustelu ei luonnollisesti ratkaise yhtenäisyyden ongelmia. Se voisi kuitenkin muodostaa ensi askeleen arvioida yhteisesti ja kommunistisen maailmankatsomuksen periaatteiden mukaisesti yhtenäisen organisaation suurta merkitystä.

Kootessamme uudelleen kommunistisen liikkeen käytettävissä olevia voimavaroja, pitäisi keskustelussa pystyä aluksi käsittelemään ainakin marxilais-leniniläisen puolueen luonne ja tehtävät, Suomen kommunistisen liikkeen kokemukset ja sen menetyksiin johtaneet tapahtumat aina Tiedonantaja-liikkeen hajaantumisen syihin saakka. Lisäksi keskustelun aihepiiriin pitäisi kuulua lähiajan tehtävien ja sosialistiseen päämäärään tähtäävien tavoitteiden yhdistämiseen pyrkivän strategian kehittäminen. Esitettyjen tavoitteiden perustalta on luotava kommunistien liittolaispolitiikka ja sen tavoitteet poliittisten voimasuhteiden kääntämiseksi työtätekevien etujen suuntaan.

SKP:n 15. edustajakokous

Tässä yhteydessä on tarpeetonta toistaa tapahtumia ennen SKP:n 15. edustajakokousta. Sen jälkeinen kehitys lienee aikaa, mikä johti nykyiseen tilanteeseen. Siksi tapahtumat 15. edustajakokouksen ja uuden SKP:n perustamisen väliseltä ajalta on syytä ottaa erityiseen tarkasteluun.

SKP:n 15. edustajakokouksen aikana ilmeni asioita, joilla oli vaikutusta myöhemmälle kehitykselle Tiedonantaja-liikkeessä. Tiedonantaja lehden perustamisen jälkeen vuonna 1968 muotoutui tavoitteeksi palauttaa puolue ohjelmallisesti ja käytännön politiikassa vuoden 1958 hyväksyttyjen periaatteiden mukaiseksi. Nämä periaatteet oli kirjattu myös kansainvälisen kommunististen ja työväenpuolueiden kokouksen asiakirjaan. Tämän toteuttamiseksi Tiedonantaja lehden tueksi perustettiin tukiorganisaatio. Aluksi se muodostui SKP:n Uudenmaan piiriä käsittäväksi. Jopa eräät puolueen piirit, jotka 15. edustajakokouksen jälkeen liittyivät kahdeksan SKP:n puoluepiirin muodostamaan toimintaan, suhtautuivat aluksi kielteisesti valtakunnallisen kommunistisen lehden perustamiseen. Perustamisen tarpeellisuus oli seurausta siitä, että silloinen Kansan Uutiset lehti kieltäytyi julkaisemasta jäsenten ja piirijärjestön kannanottoja ja kirjoituksia. Lehti jopa palautti maksulliset juhla- ja kokousilmoitukset ja julkaisi jatkuvasti kirjoituksia, joissa puolusteltiin oikeistorevisionistisia katsomuksia.

Kansan Uutisten toimittajat osallistuivat SKP:n rinnakkaisjärjestöjen perustamiseen muun muassa Uudellemaalle ja Turkuun. Lehti jatkoi myös hyökkäyksiä SKP:n edustajakokousten hyväksymää aatteellista ja poliittista linjaa vastaan. Tämä oli seurausta virheestä, joka tehtiin vuonna 1956, kun silloin ilmestynyt Työkansan Sanomat lakkautettiin ja kommunistinen puolue jäi ilman omaa poliittista päivälehteä. Tätä päätöstä ei hyväksytty Uudenmaan kommunistien keskuudessa, eikä monella muullakaan alueella.

Tiedonantaja lehti sai valtakunnallisen poliittisen jalansijan ja vaikuttamisen mahdollisuuksia. Tämä avasi tien järjestäytyä ja torjua oikeiston hyökkäys 15. edustajakokouksessa niin, että oli järjestettävä ylimääräinen edustajakokous. On kuitenkin muistettava, että sama tulos, ehkä parempikin, olisi saavutettu jo 15.edustajakokouksessa, jos kahdeksan piirijärjestön toiminta olisi ollut kokouksen aikana yhtenäisempää. Esimerkiksi käy selkeimmin se, että muun muassa SKP:n Tampereen piirin kokousedustajista vai yksi toveri osallistui 15. edustajakokouksen aikana Koiton talossa pidettyyn kokoukseen. Muut edustajat osallistuivat keskustalaisten kanssa oikeistovoimien johdolla jatkuvaan 15. edustajakokoukseen.

On syytä todeta, että kun Kulttuuritalon elokuvateatterissa syntyi päätös siirtyä Koiton taloon kokoukseen, eivät tämän päätöksen puolesta toimineet tunnetut puolueen johtohenkilöt, vaan he arvostelivat päätöstä ja olivat valmiit alistumaan oikeistosuuntauksen painostukseen. Tämä menettely rohkaisi oikeistolaisia voimia ja heikensi puolueen terveiden voimien mahdollisuuksia. Tapahtuneen voisi tulkita niin, että yhtenäisyyttä etsittiin silloin ja jo aikaisemmin vain henkilöratkaisuin, ei puolueen periaatteiden ja politiikan yhtenäisyyden kautta. Näin avattiin oikeistovoimille edellytykset erottaa jo 14. edustajakokouksessa puheenjohtaja ja 15. edustajakokouksessa pääsihteeri ja puolet poliittisen toimikunnan sekä keskuskomitean jäsenistä.

Puolueeseen alkoi muodostua keskustalaisuuden ryhmä, jota myöhemmin kutsuttiin myös “suoksi”. Ryhmä kuvitteli oikeistoilmiön ohimeneväksi eikä nähnyt hajotustoiminnan taustavoimien osuutta. Tämä oli varmasti se syy, miksi tunnetuille kommunistisen liikkeen toimihenkilöille oli SKP:ssä vaikea osallistua päättäväiseen toimintaan oikeistolaisuutta vastaan ja toteuttaa vuonna 1960 pidetyn kommunististen ja työväenpuolueiden kansainvälisen kokouksen päätöksiä. Todennäköisesti se vaikutti myös siihen, että NKP:n silloinen valtuuskunta ei nähnyt eikä ymmärtänyt 15. edustajakokouksen aikana syntynyttä vaaratilannetta. Koiton talon kokoukseen lähteneiden ilmoitus poistumisesta 15. edustajakokouksesta vastaanotettiin NKP:n valtuuskunnan taholta hyvin torjuvasti.

Tällä kaikella oli se vaikutus, että oikeistosuuntaus arveli voivansa erottaa jo vuonna 1969 puolueesta sen 15. edustajakokouksessa kahdeksan piirijärjestön edustajat, niin kuin sitten tapahtuikin. Tilanne voitiin silti korjata nopeasti ja päädyttiin ylimääräiseen edustajakokoukseen. On kuitenkin todettava, että Koiton kokoukselle valmistettiin, asioiden varmentamiseksi, uuden puolueen perustamista varten säännöt ja periaateohjelma sekä ehdotus muodostaa maan käsittävä puolueorganisaatio. Koiton kokous teki päätöksen myös järjestötoiminnan aloittamisesta. Se merkitsi 15. edustajakokouksen päätöksistä ja oikeistovoimista riippumattoman valtakunnallisen puoluetoiminnan aloittamista. Muilta osin esiintyi liiaksi epävarmuutta.

Koiton kokouksen vetoomuksessa puolueen jäsenille todettiin: “Toverit! Puolueemme on historiansa vakavimmassa kriisitilassa. Olemme vakuuttuneet siitä, että valittu toimikunta tulee oikealla tavalla valmistelemaan kokouksen ja tekemään sille esityksiä, jotka luovat edellytykset marxilais-leniniläisen kommunistisen puolueen toiminnan jatkamiselle maassamme”. Tämä päätös oli merkittävä. Myöhemmät tapahtumat ovat osoittaneet sen oikeaksi arvioksi.

Eräs kielteinen vaikutus ylimääräisellä kokouksella oli siinä, että sen päätöksellä suostuttiin lakkauttamaan maata käsittävä puolueorganisaation johto ja tilalle tuli Tiedonantaja lehden levikkijärjestelmä. Kävikö niin, ettei tosiasioita rohjettu katsoa perusteellisesti ja kaukonäköisesti, vaikka ne osoittivat, että näköala puolueen eheyttämiseksi marxilais-leniniläisellä perustalla alkoi loitota. Suostuttiinko puolueessa keskustalaisuuden ja kansainvälisten kommunististen voimien painostukseen tilanteessa, jossa ei enää voitu toteuttaa työväenluokan maailmankatsomuksen mukaisesti yhtenäisyyden tunnusta. Kuitenkin yhtenäisyyden nimissä ryhdyttiin ratkaisemaan periaatteellisia ja poliittisia erimielisyyksiä henkilökysymyksillä, erottamisilla ja ylätason päätöksin. Tälle toiminnalle etsittiin kansainvälistä tukea, josta muodostuikin perustunnus ja sisäisen kädenväännön voimanlähde. Jos esitti muita kuin edellä mainittuja vaihtoehtoja yhtenäisyyden perusteille, joutui yhtenäisyyden vastustajien listalle.

Tiedonantaja-liike menetti vähitellen kasvonsa. Ja se alkoi sopeutua virheelliseen yhtenäisyyden tilaan. Muodostui sisältöä vailla oleva yhtenäisyystunnus. Siirryttiin taistelevasta tunnuksesta keskustalaiseksi mukautumiseksi oikeistolaisuuteen. Eräät toverit etsivät jopa henkilökohtaista mukavuutta. Tästä esimerkiksi käyköön se, että kaikki Tiedonantaja-liikkeen seitsemän kansanedustajaa ovat saaneet myöhemmän “herätyksen” ja hylänneet työväenluokan maailmankatsomuksen sekä siirtyneet Vasemmistoliittoon, kommunistisen toiminnan kilpailijoiksi ja vastavoimiksi. Tästä voisi paljonkin jossitella, mutta se ei enää muuta tapahtumasarjaa, joka lopulta johti SKP:n konkurssiin.

Näin KTP:n nykyiseen johtoon kuuluvat toverit arvioivat jo kuusikymmentäluvun lopulla tilannetta sekä aatteellispoliittista linjaa, jota puolueen 15. edustajakokouksessa vuonna 1969 valittu johto jatkoi ylimääräisen edustajakokouksen jälkeenkin. Eräät tutkijat kirjoittavat täytenä totuutena, että näinä vuosina puolueen johto ja Neuvostoliiton Kommunistinen puolue olisivat suunnitelleet Suomessa sosialistista vallankaappausta. Ottaen huomioon puolueen hajaannuksen tilan, ei voi muuta kun naurahtaa tutkijoiden “totuuksille”. Puolueen johdon oli täysin mahdotonta päästä yhtenäiseen käsitykseen näin merkittävästä asiasta. Lisäksi poliittisen toimikunnan jäsenet tietävät, että tällaisia suunnitelmia ei missään vaiheessa ole ollut. Tapahtumat ylimääräisen edustajakokouksen jälkeen

Ylimääräinen edustajakokous ei kuitenkaan merkinnyt puolueen luokkakantaisesta, aatteellisesta, poliittisesta ja järjestöpoliittisesta luonteesta käytävän taistelun päätepistettä, pikemminkin tämän taistelun kiihtymistä. Vaikka 1980-luvun vaihteessa oli selvää, että puolueen oikeistovoimat tulevat viemään SKP:n konkurssiin, olivat Tiedonantaja-liikkeen levikkiorganisaation johto ja levikkipiirit kykenemättömiä tekemään ratkaisuja, joiden edessä olimme olleet jo kerran Koiton kokouksessa.

Vielä niinkin myöhään kuin vuonna 1986, juuri ennen Tampereella pidettyä Hervannan kokousta, etsittiin epätoivoisia ratkaisuja perustamalla Demokraattinen vaihtoehto vaalipuolue. Tämä oli viimeinen vaihe, jossa Tiedonantaja-liikkeen johdon olisi pitänyt näyttää suunta jäsenistölle ja perustaa uusi kommunistinen puolue ja lähteä vaaleihin kommunistisin tunnuksin. Siten olisi kerätty kommunisteja ja kansandemokraattista liikettä tukeva väki vaikutuspiiriimme, eikä jätetty 400 000 äänestäjää epävarmuuden tilaan. Vaalipuolue tai jokin Vasemmistoliiton kaltainen puolue ei voi koskaan täyttää kommunistisen puolueen tehtävää yhteiskunnallisessa taistelussa.

Hervannan kokouksen aikainen tila ei ollut syntynyt yllätyksenä. Se oli seuraus vuoden 1978 SKP:n 18. edustajakokouksesta kehittyneestä taitekohdasta, josta alkaen Tiedonantaja-liikkeen menetelmät sekä tilannearviot alkoivat hämärtyä ja näköalat katosivat. Taistelutehtävien sijalle tulivat kasvavassa määrin henkilökysymykset. Ne johtivat toimintaa koskevan itsekritiikin kieltämiseen. Puolueen 18. edustajakokouksessa muodostui eräänlainen “yhtenäisyysvoimien” kompromissi, jolla uhrattiin puoluejohdosta “äärilaidat”. Näiden “yhtenäisyysvoimien” sopimus sisälsi myös yhtenäisyyttä vahingoittavana tekona oman organisaation kehittämisen. Ensisijaiseksi tehtäväksi muodostui puoluerauhan rakentaminen SKP:n sisälle. Kiellettiin ideologisen ja poliittisen taistelun käyminen. Koskaan ei tehty selvitystä, missä oli päätetty ja mistä sovittu neuvotteluissa toisen osapuolen kanssa. Tämä oli Tiedonantaja-liikkeen johtoportaan salaista “diplomatiaa”. Samalla se osoitti johtoportaan poliittisesti väsyneeksi ja rohkeutensa menettäneeksi. Tässä vaiheessa sijoitettiin SKP:n keskustoimistoon “vähemmistön” toimitsijoita, joiden tehtäväksi annettiin mukauttaa Tiedonantaja-liikkeen voimavarat SKP:tä hallinneen “enemmistön” yhteyteen ja samalla sivuuttaa kommunistisen liikkeen terveet voimat. Tavoitteena oli muodollisen yhtenäisyyden saavuttaminen.

Vuosina 1981 ja 1984 puolueen 19. ja 20. edustajakokouksen aikana Tiedonantaja-liikkeen johto menetti lopullisesti tilanteen hallinnan. Tämä oli seurausta siitä, että taisteleva tunnus yhtenäisyydestä puolueen tervehdyttämiseksi marxilais-leniniläiseltä perustalta alkoi muuttua sisällyksettömäksi. Yhtenäisyyden nimissä piti luopua ideologisten mielipiteiden esittämisestä. Sen nimissä piti suostua työväestön edun vastaisiin hallituspoliittisiin ja ammattiyhdistysliikkeen johdon tekemiin ratkaisuihin. Sen nimissä piti purkaa yhtenäisyyskamppailun aikana muodostettu organisaatio. Sen nimissä piti luopua Tiedonantaja lehden valtakunnallisesta asemasta tai tehdä siitä “sylikoira”.

Tämän taktiikan mukaan edellä mainituista asioista voitaisiin käynnistää toiminta vasta yhtenäisyyden saavuttamisen jälkeen. Miten yhtenäisyys rakennetaan ilman marxilais-leniniläisen kommunistisen puolueen periaatetta? Näiden tekijöiden kustannuksella ei voida saavuttaa missään oloissa kuin näennäinen yhtenäisyys. Tämän todistaa lähes 30 vuotta jatkunut SKP:n sisäinen taistelu puolueen päälinjasta. Tämä ongelma elää tänäänkin kommunistisessa liikkeessä. Yhtenäisyydestä ei saa muodostua tunnusta, jonka nimissä sivuutetaan aatteellista ja järjestöllistä terveyttä koskevien ongelmien käsittely. On vältettävä keskustelun ajautuminen näennäisen yhtenäisyyden kysymyksiin. Tärkeintä on, miten voidaan luoda mahdollisuudet työväenluokan maailmankatsomuksen perustalta käynnistää uudelleen kommunistien tehokas yhtenäisyyteen perustuva työskentely.

SKP:n keskuskomitean 10.11.1983 pidetyssä kokouksessa valittiin lehdistötyöryhmä. Sen oli tehtävä 15.1.1984 mennessä esitys 20. edustajakokoukselle. Ehdotuksen sisältönä piti olla neljä kertaa viikossa ilmestyvän puoluelehden perustaminen ja Tiedonantaja lehden yhdistäminen siihen. Tämän esityksen hyväksyminen olisi merkinnyt valtakunnallisen kommunistisen lehden lopettamista toistamiseen. Samalla vaadittiin kaikenlaisen rinnakkaisorganisaatiotoiminnan lopettamista, eli olemassa olevan kommunistisen toiminnan lakkauttamista. Samaan aikaan Tiedonantaja lehden levikkijaostossa valmisteltiin 20. edustajakokouksen henkilövalintoja. Tässä vaiheessa keskustalaisuudella oli jo merkittävä vaikutus edustajakokouksen valmistelussa.

Tiedonantaja-liikkeen johto oli hylännyt ne periaatteet, joita olimme aiemmin puolustaneet. Se oli valmis riisumaan kommunistisen toiminnan muodollisen yhtenäisyystunnuksen varjossa. Puolueen sisäinen tilanne oli jo ratkaisevasti huonontunut ja Tiedonantaja-liike oli hajoamassa. Tätä roikkumistaktiikkaa jatkamalla rohkaistiin edelleen oikeistovoimia SKP:ssä ja heikennettiin kommunistisia terveitä voimia. Roikkumistaktiikan vahingollinen jatkaminen auttoi oikeiston lopulta lopettamaan Suomen Kommunistisen Puolueen. Viimeistään tässä vaiheessa olisi pitänyt irrottaa käsi “suohon” kulkevien keskustalaisten kädestä sekä pelastaa “suohon” joutumiselta puolueen terveet voimat ja Tiedonantaja lehti.

SKP:n varapuheenjohtajan puheenvuorossa 20. edustajakokouksessa vakuuteltiin voimakkaasti oikeiston edustajille, että tiedonantajalaiset eivät kättään irrota. Tässä vaiheessa viimeistään selvisi, että SKP:n yhtenäisyystaistelu oli menetetty. Se, että taistelussa ei onnistuttu, johtui siitä, että osassa SKP:n kahdeksan “vähemmistöpiirin” johtoa yhtenäisyystunnusta ei enää käsitetty sen alkuperäisessä, taistelevassa mielessä. Puoluetyössä ja politiikassa siirryttiin “matalaan profiiliin”. Päättävä irtautuminen ylimääräisen edustajakokouksen roikkumistaktiikasta ja suuntautuminen kommunististen voimien kokoamiseen sekä paluu omaan politiikkaan puolueriitelyn sijaan olisi antanut vielä edellytykset uuteen nousuun. Tästä tehtiin kyllä aloitteita, mutta Tiedonantaja lehti ja levikkijaosto olivat kuuroja näille esityksille.

Kaapattuaan lehden Tiedonantajan toimitus otti käyttöön samat menetelmät kuin aikaisemmin Kansan Uutiset 1960-luvulla. Se kieltäytyi julkaisemasta puoluejärjestöjen kirjoituksia, joissa esitettiin ja vaadittiin puoluetoiminnan voimistamista eikä alasajoa oikeiston ja kolmaslinjalaisten edessä. On aina muistettava, että kommunistisessa puolueessa on silloinkin tuotava esille asioiden oikea ja todellinen tilanne, kun ne tuntuvat sattuvan kipeästi. Asioihin ja erimielisyyksiin on suhtauduttava aina periaatteellisesti. 0n pyrittävä käsittelemään esiin nousseet asiat vaikka niiden käsittely tuottaa kipuja. Tärkeätä on tuoda myös esiin se, missä työväen eduista luopuminen on tapahtunut. Tämän tilanteen vuoksi perustettiin Uudenmaan Työkansa niminen lehti. Se alkoi julkaista kirjoituksia, joita ei saatu enää Tiedonantaja lehteen. Selvyyden vuoksi todettakoon, että tässä vaiheessa vuoden 1985 lopulla oli jo muodostettu kolmaslinjalaisten ja Tiedonantajan kesken “yhtenäisyystoimikunta”.SKP(y) piti alkuvuodesta 1987 puolueen 21. edustajakokouksen Dipolissa Espoossa. Edustajakokouksessa Uudenmaan piirijärjestön edustajistoryhmän edustaja teki esityksen, että valittavalle keskuskomitealle annetaan tehtäväksi uuden kommunistisen puolueen perustamisen valmistelu. Esitystä ei hyväksytty. Sivuuttaakseen edustajistoryhmän valtaenemmistön hyväksymän esityksen piirijärjestön puheenjohtaja kutsui koolle kokouspaikalle Uudenmaan piirikomitean syrjäyttääkseen edustajien mielipiteen. Uudenmaan edustajistoryhmässä uusi piirisihteeri vaati, ettei uuden puolueen perustaminen saa tulla esille tässä kokouksessa, koska NKP on tähän kokoukseen osallistumisensa ehdoksi laittanut sen, ettei uuden puolueen perustaminen tule esille.Mainittakoon tässä yhteydessä, että Dipolin kokoukseen osallistui myös jäseniä, jotka olivat myöhemmin näkyvästi perustamassa Vasemmistoliittoa. Vuonna 2005 Vasemmistoliittoon kuuluvina samat henkilöt esittivät sen yhdistämistä sosialidemokraattiseen puolueeseen. Kuten nyt tiedämme, SDP on ajettu oikeistopolitiikan toteuttajaksi ja Vasemmistoliitto aatteettomaksi sosialidemokraattien apupuolueeksi niin eduskunnassa kuin ay-liikkeessäkin. Vasemmistoliittoa tarvitaan ainoastaan puskurina, estämään työläisten kannatuksen siirtyminen Kommunistiselle Työväenpuolueelle. Syksyllä 1987 Matinkylän pirtillä Espoossa kokoontui noin 150 kommunistia käsittelemään kommunistisen puolueen toiminnan jatkamista. Kokous päätti vuoden 1988 alusta aloittaa kommunistisen lehden julkaisemisen. Lehti sai sitten nimekseen Työkansan Sanomat. Kokous valitsi työryhmän valmistelemaan uuden kommunistisen puolueen perustamista. Keväällä 1988 Tikkurilassa Vantaalla perustettiin Rauhan ja Sosialismin puolesta – Kommunistinen Työväenpuolue jatkamaan Moskovassa vuonna 1918 perustetun Suomen Kommunistisen Puolueen rikasta taisteluperinnettä. “Yhtenäisyystoimikunta” ja SKP:n lakkauttaminen

Neuvostoliiton Kommunistinen Puolue (NKP) antoi tukensa “Yhtenäisyystoimikunnan” toiminnalle. Oli kuitenkin selvää, että Suomessa tarvitaan uusi kommunistinen puolue jatkamaan Suomen Kommunistisen Puolueen perinteitä. SKP:n suunnan muuttamiselle ei enää ollut mahdollisuuksia. Todelliseen tilanteeseen liittyviä vastaväitteitä ei edes esitetty. Väitettiin vain aina, että kansainvälinen kommunistinen liike ei ymmärtäisi uuden puolueen perustamista Suomessa. Tiedonantaja julkaisikin useita kirjoituksia otsakkeella “Pravda kirjoitti ja meille on kerrottu”. Näin unohdettiin kokonaan kunkin puolueen itsenäisen toiminnan perusteet. On myös todettava, että NKP:n silloinen johto oli pääsihteerinsä toimesta valinnut “perestroikan” uudeksi linjaksi, mikä johti vuonna 1991 NKP:n lakkauttamiseen. Näin jälkeenpäin näemme jo selvästi, että tilanne oli kiirehtinyt Pravda lehden ohitse. On huomattava myös se, että tässä vaiheessa SKP oli ollut hajotetussa tilassa jo vuosikymmeniä. Ilmassa oli vaatimus luopua vanhasta ja siirtää katse kommunistisen puolueen tulevaisuuteen.

SKP:n johto jatkoi puolueen alasajoa ja sen omaisuutta “yksityistettiin”. Koiton talo huijattiin, Kulttuuritalo velkaannutettiin ja puolueen liiketoiminta myytiin hyväveli systeemillä. Samaan aikaan erotettiin perusjärjestöjä, puolueen jäseniä, piirijärjestöjä, lakkautettiin lehtiä ja mukautettiin kansandemokraattisen liikkeen muita osia myös lopettamistilaan. Samaan aikaan kehitettiin suunnitelmia sellaisen puolueen perustamiseksi, joka ei nojautuisi työväenluokan maailmankatsomukseen, eikä mitenkään kuuluisi sosialismin tulevaisuutta tukevaan voimaan. Oltiin siis valmiita lopullisesti kuohimaan kommunistinen puolue sekä kansandemokraattinen liike ja muuttamaan se sosialidemokraattisen ja porvarillisen politiikan yhteistyökumppaniksi. Samalla varmistettiin, että uusi järjestäytymisen muoto sopisi hyvin sosialidemokraattisen puolueen valta-asemien vahvistamiseen. Näillä eväillä perustettiin sitten Vasemmistoliitto. Näin toteutui Arvo Aallon esitys 60-luvulta.Vaikka oli selvää, että SKP:n johto tulee toteuttamaan kaikki vahingolliset suunnitelmansa, SKP(y):n eli Tiedonantaja liikkeen johto – josta nykyisinkin on henkilöitä mukana vuonna 1997 uudelleen perustetun SKP:n keskus- ja piiriorganisaatioissa – jatkoi edelleen roikkumistaktiikkaansa. Se antoi tuen Vasemmistoliiton synnyttämiselle ja oli mukana sen perustamisvalmisteluissa. Mutta kun selvisi, että entiset Tiedonantajan tukijat eivät kelpaa Vasemmistoliiton johtoon ja heidät heitettiin sivuun, katkesivat yhteydet liittolaisiin. Vasemmistoliitossa mukana ollessaan SKP(y):n johto ja Tiedonantaja lehti vastustivat kommunistien itsenäistä toimintaa ja hyökkäsivät Kommunistista Työväenpuoluetta vastaan. Sama taktiikka jatkuu nykyisinkin.

Voidaan todeta oikeutetusti, että tahtoen tai tahtomattaan, uusi SKP on saanut käyttöönsä nimen vanhan SKP:n hajottajilta. Tuskin nämä hajottajat ajattelivat kommunistisen liikkeen voimistamista. Tavoitteena oli sen heikentäminen. Uuden SKP:n tehtäväksi annettiinkin Kommunistisen Työväenpuolueen toiminnan vaikeuttaminen. Tähän viittaavat ne toimintatavat, joita puoluettamme vastaan on suunnattu uuden SKP:n johdon taholta. KTP on puolestaan jo 20 vuotta esittänyt rakentavia yhteistyön tavoitteita, jotka SKP:n johto on pääasiassa torjunut.

Samankaltainen kehitys on ollut vallalla myös kansainvälisessä kommunistisessa liikkeessä. Näin tapahtui muun muassa Venäjällä sen jälkeen, kun vuonna 1991 presidentti Jeltsinin ukaasilla Neuvostoliiton Kommunistinen Puolue lakkautettiin. Vaikka NKP:n korkein johto oli lakkautuspuuhassa mukana, ei se estänyt puolueen perusjoukkoja rakentamasta puoluetta uudelleen Venäjän Kommunistisen Työväenpuolueen nimellä.

Tapahtumista Suomessa on kulunut vuosia, ja jokainen vuosi vahvistaa niitä esityksiä, joita ratkaisevina vuosina KTP:ssä olevien toimesta esitettiin. Tähän aikaan sisältyy muitakin SKP(y):n päätöksiä, jotka vaurioittivat kommunistisen toiminnan tunnettuja periaatteita niin kansalaisten kuin jäsenistön mielissä. Kun Neuvostoliitossa alkoi ilmetä hajaantumista Gorbatshovin tultua valituksi NKP:n pääsihteeriksi, Tiedonantaja lehti ja SKP(y):n johto tukivat niitä esityksiä, joita Gorbatshov teki. Esimerkiksi käyköön vaikkapa hänen lausuntonsa, että “kapitalistinen järjestelmä on muuttunut humaaniksi”. Tällainen ajatus on käsittämätön aikana, jolloin ihmisiä kuolee nälkään enemmän kuin koskaan tuntemamme historian aikana. Sairaudet ja lapsikuolleisuus ovat järkyttävän suurissa luvuissa, kun kärsivä lapsi kuolee ennenaikaisesti joka kolmas sekunti. Köyhien määrä kasvaa ja rikkaat lisäävät voittojaan. Samaan aikaan sotimiseen käytetään niin paljon rahaa, että se riittäisi sairauksien ja köyhyyden poistamiseen koko maailmasta.

NKP:n johdon esitykset ja niiden tukeminen eivät voi perustua kommunistiseen rehelliseen tilannearvioon. Niillä pyrittiin tietoisesti vapauttamaan kapitalistinen järjestelmä sen historian saatossa kielteisistä ja tämän päivän ongelmista, jotka ovat sisäänrakennettu kapitalistiseen yhteiskuntajärjestelmään. Tässä vain yksi syy, miksi Gorbatshovista tehtiin kapitalistisissa maissa niin suosittu ” hyvä kommunisti”, jota kuninkaat, presidentit, ministerit sekä mahtavat talousjohtajat kumarsivat ja kehuivat. Vielä vuonna 1989 Gorbatshovin Suomen vierailun aikana SKP:n ylin johto, joista jotkut ovat nykyisessä uudessa SKP:ssä, oli mukana valmistelemassa Gorbatshovin kunniaksi suurta kansanjuhlaa. Kommunisteille olisi pitänyt jo silloin olla selvää, että Gorbatshov avasi ovet niille voimille, jotka kaatoivat Neuvostoliiton ja lakkauttivat NKP:n. Oikeistovoimien tie oli auki kapitalistiseen yhteiskuntajärjestykseen Neuvostoliitossa ja lähes kaikkialla sosialistisissa maissa.

Tämä kommunisteille vieras ja epärehellinen suuntaus perustui haihatteluun “sosialismin teorian ja työväenliikkeen yhdistämisestä molempien kehityksen uudessa vaiheessa”. Tähän perustuen myös SKP:n johto siirtyi “perestroikaan” ja kehitti muka aikaa vastaavan uudentasoisen sosialismin rakennelman. Tähän periaatteeseen rakentuivat SKP:n asiakirjat vielä niin myöhään kuin vuonna1989. Siitä tuli kansainvälisessä kommunistisessa liikkeessä kolmaslinjalaisten ja revisionistien taistelutunnus. Samaan aikaan Suomessa puhuttiin hallitusta rakennemuutoksesta, millä tarkoitettiin elinkeinoelämän kilpailukyvyn tehostamista, pääomien keskittymistä sekä yritysten ja pääoman kansainvälistä liittoutumista. Tämän valinnan seurauksia nyt elämme.

Neuvostoliiton lakkauttaminen ei ole kuitenkaan pelastanut kapitalistisia yhteiskuntajärjestelmiä syvenevästä kriisistä. Kansainväliselle suurpääomalle avautui kuitenkin entistä vapaammat mahdollisuudet harjoittaa oikeistolaista riistopolitiikkaa ja aloittaa vanhojen siirtomaapolitiikan muotojen uudelleenkäyttö. Sosialistinen maailmanjärjestelmä ei ole enää yli kahteenkymmeneen vuoteen vaikuttanut tienraivaajana ja rauhanvoimana maailman tapahtumiin. Sodat, turvattomuus, taloudellisen eriarvoisuuden lisääntyminen, ympäristön saastuminen ja monet muut vakavat ongelmat ovat imperialistisen kapitalismin etenemisen tulosta. Tällä tiellä kulkien maailman kansoja kohtaa kauhistuttava tulevaisuus. Moni kansa on jo vuodattanut katkerat kyyneleensä, ja monella on vielä edessäpäin sama kohtalo, jos kapitalismin mätänevän vaiheen, imperialistisen kapitalismin, taloudellista mahtia, sotilaallisia hyökkäyksiä ja valtioterroria ei onnistuta torjumaan. Missä nyt näkyy kapitalistinen humanismi?

Myös uuden SKP:n johto on ollut yhtenä vaikuttajana mukana kansan vastaisessa rintamassa, tukemassa Suomen eduskunnan ja oikeiston linjaa maamme liittämiseksi eurooppalaisen suurpääoman ja imperialistien johtamaan Euroopan tulevaan liittovaltioon ja sotilasliittoon. Tämä kehityslinja osoitettiin jo syksyn 1994 EU-kansanäänestyksen aikana. Nyt arviot ja varoittelu ovat toteutumassa. Edellä mainituista tosiasioista huolimatta uusi SKP on osallistuntu EU:n vaaleihin. Se on asettanut ehdokkaita muun muassa EU:n parlamenttivaaliin. Näin annetaan kansalaisille väärä kuva siitä, että vaaleilla muka voidaan vaikuttaa EU:n tulevaan kehitykseen. Tämä on yhtä vääristynyt kanta kuin se väite, että osallistumalla hallitukseen voidaan paremmin vaikuttaa Suomen asioihin. Kommunistinen Työväenpuolue ei ole tietenkään voinut luopua työväenluokan maailmakatsomuksesta, eikä samaistua tässäkään asiassa porvarillis-sosialidemokraattiseen politiikkaan.EU on kapitalistisen mädännäisyyden kauden tuote

Euroopassa kapitalistinen järjestelmä on kehittänyt monopolien, kartellien ja konsortioiden verkoston, joka isännöi tuhansien miljardien eurojen pääomia. Tämä varallisuus tunkeutuu kiertämättömästi kaikkialle yhteiskunnassa – politiikkaan, sotilaallisiin suunnitelmiin ja yksittäisten valtioiden pieniinkin päätöksiin. Pääomien kietoutumisesta yhteiskunnan elämään seuraa yhä suuremmat taloudelliset ja poliittiset rikokset sekä erimuotoinen lahjonta. Lahjonnalla sidotaan valtioiden ja kuntien päättäjiä ja virkailijoita toimimaan suuren rahan tahdon mukaisesti. EU on talousrikosten ja lahjonnan suuri keskittymä.

Hallitakseen etunsa Euroopan kapitalistien liittoutuminen on nopealla vauhdilla kehittynyt Euroopan unioniksi. Näiden todellisten tavoitteiden ja tehtävien peittämiseksi EU on puettu porvarillisen demokratian kaapuun. Koko EU:n kehitys teräs- ja hiilikartellista liittovaltioksi omine perustuslakeineen ja sotajoukkoineen on seurausta kapitalistisen pääoman yhteen kokoontumisesta ja keskittymisestä. Tästä seuraa myös kansainvälisesti epätasapainoinen alueellinen kehitys, kuten esimerkiksi teollisuuden nopea siirtäminen halpatyövoiman maihin. Suomenkin teollisuutta siirretään parhaillaan vauhdilla suuremmille markkina-alueille. Kapitalistiliittojen välisten taistelujen ja sopimusten muoto ja sisältö voivat muuttua, mutta sen luokkasisältö ei niin kauan kun luokat ovat olemassa. Tämän perustotuuden on EU:n historia todistanut ja unionin tuleva kehitys sen myös vahvistaa.

Globalisoituva maailma on kapitalismin mädännäisyyden imperialistiseen kauteen liittyvä ilmiö. Mikään strateginen suunnitelma ei tee siitä itsenäistä, kapitalismista riippumatonta voimaa. Hyväntahtoiset kansalaisjärjestöt ja kansalaiset, jotka tukevat ja uhraavat runsaasti aikaa humanitaariseen toimintaan, eivät voi poistaa maailmaa ravistelevaa kriisitilannetta. Kaikkien on havahduttava näkemään, että imperialistinen kapitalistinen politiikka on niiden kauheuksien aiheuttaja, joita humanitaarisella toiminnalla yritetään nyt paikata. Suomen presidentin niin kuin muidenkin “hyvän tahdon työn” merkityksen omaksuneiden olisi syytä lukea kirjanen ” Imperialismi kapitalismin korkein aste”. Vaikka kirjasella on vanhaksi eläneen ihmisen ikä, tapahtumat nykyajassa vain vahvistavat sen ajankohtaisuutta. Tähän liittyen on julkaistu vuonna 2004 KTP:n 16. edustajakokouksessa hyväksytty laaja asiakirja Imperialistiset sodat ja työväenliike.

Imperialistinen kapitalismi on kapitalistisen yhteiskunnan korkein aste, jolloin se on ehtinyt muuttua edistyvästä kapitalismista lainmukaiseksi, lahoavaksi kapitalismiksi. Imperialismi on kuolevaa kapitalismia. Näistä perusteluista ja päätelmistä on tullut työtätekevien yhteiskunnallisen vallankumouksen kynnys, joka on ylitettävä ja siirryttävä yhteiskunnallisessa kehityksessä eteenpäin. Osallistumalla EU:n vaaleihin liittoudutaan mätänevän kapitalismin kanssa Euroopan kansoja vastaan. Uusi SKP toistaa väärää menettelyään ja tekee virhearvion vuoksi karhunpalveluksen kommunistiselle liikkeelle ja työtätekeville kansalaisille. Tulevat tapahtumat vahvistavat jälleen tämänkin oikeaksi.

Lähimenneisyydessä on kapitalististen maiden kesken tehty paljon erilaisia sopimuksia ja sotilasliittoja. Esimerkkinä mainittakoon 1980-luku. Silloin solmittiin USA:n ja Saddam Husseinin kesken sotaliitto, joka kesti lähes kymmenen vuotta. Jo tuolloin, kuten tänäänkin, USA:n näköpiirissä välkkyi Lähi-idän öljy. Sotaliiton toimesta kaivettiin satojen tuhansien ihmisten joukkohautoja Iranin ja Irakin alueelle. Persianlahden sodan aikana ja sen jälkeen USA:n pommituksissa syntyi lisää tuhansien ihmisten joukkohautoja. YK:n pakotteiden aikana Irakissa kuoli satojatuhansia lapsia. Nyt viisi vuotta jatkuneen USA:n hyökkäyssodan ja miehityksen aikana joukkohautoja syntyy vain lisää. Kuolleiden siviilien määrä arvioidaan jo miljoonaksi. Näistä asioista Suomen eduskunta, hallitus ja tiedotusvälineet vaikenevat ja estävät julkisen arvostelun.

Nykyisessä tilanteessa kapitalistiliittojen ja kansainvälisen suurpääoman kesken syntyy maailman taloudelliseen jakoon perustuvia sopimuksia. Samalla tässä yhteydessä muodostuvat valtioiden välille poliittiset ja sotilaspoliittiset liitot maailman uudelleenjaon toteuttamiseksi. Tämä on nykyisen tilanteen keskeinen kansainvälinen kysymys. Kautta historian on sodassa hävinnyt puoli uudestaan ja uudestaan yrittänyt ottaa takaisin menetykset. Nykypäivänä juuri Japanin ja Saksan imperialistiset taustavoimat ovat tyytyväisiä ja toiveikkaita, kun kahdessa maailmansodassa niiden tukemat hävinneet sotajoukot ovat jälleen liikekannalla.

EU:sta yritetään antaa kuva, että se olisi rauhan ja kansojen liiton perusta kapitalismin aikana. Kansalaisille uskotellaan, että unionin päätöksillä ja taloudellisilla toimilla monopolit yhdistettäisiin sellaiseen eurooppalaiseen politiikkaan, joka ei olisi imperialistista, väkivaltaista, vallanhaluista ja sotaista. Tämän mukaan maailman uudelleenjako, joka on parhaillaan toteutumassa, voisi liittyä politiikkaan, joka olisi ristiriidassa imperialistisen kapitalismin tavoitteiden kanssa. Tällainen tulkinta EU:sta johtaa porvarilliseen reformismiin marxilaisuuden asemesta. Lisäksi ajatus on teoreettisesti puhdasta pötyä ja pahimmanlaatuisen opportunismin epärehellinen puolustuskeino. Sillä jos ei kosketa ja rajoiteta finanssipääomien taloudellista ja poliittista valtaa, mitä EU:ssa ei nyt tehdä, edellä mainitusta tulkinnasta muodostuu verhottua ja vaarallista mukauttamispropagandaa imperialistisen EU:n hyväksi.

Lörpöttelemällä demokratiavajeesta, “vaikuttamalla” EU:n vaaleissa ja unionin byrokratian sisällä, unohdetaan tärkein asia, eli vastakohtien koko syvyys ja imperialistisen kapitalismin asettamat tehtävät EU:lle. Reformistiset ja opportunistiset kommunistiset puolueet, sosialidemokraatit ja vasemmistoliittolaiset sekä byrokratisoituneet ammattiyhdistykset tukevat todellisuudessa Euroopassa imperialistista kapitalistista sota- ja ryöstöpolitiikkaa, kun ne antavat tukensa EU:lle. Näin niistä on tullut vallankumouksellisen työväenliikkeen luokkataistelun jalkarautoja, joissa on EU:n rahaleima. Näitä jalkarautoja tullaan lähitulevaisuudessa varmasti vahvistamaan. EU:n parlamentissa ja Euroopan Neuvostossa on jo käsitelty takautuvia kommunistilakeja. Näin kommunististen puolueiden ja puoluejäsenten toimintaa pyritään vaikeuttamaan. Yrityksiä on tehty jopa koko kommunistisen puoluetoiminnan kieltämiseksi. Finanssipääoman voima on Euroopassa nyt niin voimakas, että se voi taloudellisissa sekä kansainvälisissä asioissa alistaa täydellistä itsenäisyyttä ja poliittista riippumattomuutta nauttivat valtiot oman tahtonsa toteuttamiseen. Tästä Suomi on valitettavana esimerkkinä. EU:n finanssipääomalle tärkeätä ovat jo löydetyt, mutta myös mahdolliset uudet raaka-ainelähteet. Uudella nopeasti kehittyvällä tekniikalla voidaan vielä kelpaamattomat maat tehdä huomenna rikkauksia tuottavaksi. Mitä kehittyneempi kapitalismi on, sitä suurempi on raaka-aineiden tarve, ja sitä kärjistyneempää on kamppailu uusien alueiden haltuun ottamiseksi. Euroopan finanssipääoma on aina, suurien voittojen saamiseksi, suuntautunut itään ja Afrikkaan. Esimerkiksi todettakoon, että Etelä-Afrikka tuottaa vuosittain 70 – 80 prosenttia maailman kullasta, mikä toimitetaan pääasiassa Eurooppaan. Samanaikaisesti mainitun alueen kansat elävät köyhyydessä. Euroopan Unioni on alistettu myös tälle tehtävälle.

Luokkaviha ja harhaanjohtava kaiken kattava tiedotustoiminta saattavat sokaista ihmisiä tavalla, että he lakkaavat näkemästä aivan tavallisia asioita. Tämän havaitsee Suomessa nyt valta-asemissa olevista ihmisistä, mutta myös työvaatteissa ahertavista työläisistä. Osallistumalla EU:n vaaleihin annetaan kuva, ettei EU olekaan imperialistisen politiikan toteuttamista varten muodostettu kapitalistien liittoutuma. Ei vaikka se uhkaa avoimesti rauhanomaista kehitystä, toimii suuren rahan etuja noudattaen, varustautuu valtavilla asemäärillä ja uusilla liitoilla sotaan. Eikä vielä sittenkään, vaikka se saastuttaa aseillaan, tuhlaa raaka-aineita ja maksattaa lopulta koko laskun Euroopan kansoilla. Historia kyllä tuomitsee ankarasti nykyiset sotaseikkailijat, mutta se tapahtuu vasta sitten, kun raketit ja pommitukset ovat möyhentäneet ihmiskunnan työn tuloksia pelkiksi raunioiksi.

Lähi-idässä ja Palestiinassa tehdään USA:n tuella ja YK:n päätöksistä piittaamatta kansanmurhaa. Irakissa tuhotaan ihmiskunnan historiallisia kohteita, kaupunkeja ja kyliä, murhataan ja kidutetaan ihmisiä. Suomen poliittinen johto on jo mukana vastaavassa kansanmurhassa Afganistanissa. Vielä olisi kuitenkin mahdollista estää koko maailmaa ravistelevan sodan syöksykierteeseen joutuminen, mutta se edellyttäisi kansalaisten asettumista teoissa rauhan ja edistyksen rintamaan. Rauha voidaan säilyttää ja palauttaa vain sillä edellytyksellä, että kaikki ne joille rauha on tärkeä, yhdistävät toimintansa ja tehostavat valppauttansa sodan lietsojia vastaan. On tajuttava loppuun saakka, että rauhanpuolustajan velvollisuutena on lujittaa taistelua uhanalaiseksi joutuneen rauhan pelastamiseksi.

On vaadittava kilpavarustelun lopettamista, sillä kasvava aseistus lisää varmuudella sodan vaaraa. On vaadittava sotilaallisten liittoutumien ja sotilastukikohtien rakentamisen lopettamista. On vaadittava, etteivät Euroopan sydämessä uudelleen aseistautuneet Saksan militaristit lähetä joukkojaan rajojensa yli. On vaadittava imperialistien sotilaallisen toiminnan lopettamista Lähi- ja Keski-idässä. On vaadittava kaikkien ydinaseiden hävittämistä. Taistelu jatkuu – ketä vastaan Kommunistinen Työväenpuolue on perustamisestaan vuodesta 1988 saakka pitänyt tärkeänä tehtävänä arvioida marxismi-leninismiin perustuen yhteiskunnallisen kehityksen tapahtumat. Tämä periaate toimi vanhassa SKP:ssä Tiedonantaja-liikkeen osalta aina 1970-luvun puoliväliin, jonka jälkeen hajaantumista edistäneet ilmiöt syrjäyttivät periaatteet. Asioita ryhdyttiin ratkaisemaan henkilökysymyksillä, keskustason “diplomatialla” sekä periaatteettomien kompromissien avulla.

Me kommunistit KTP:ssä olemme vakuuttuneet siitä, että kansojen taistelu edistyksen, demokratian, rauhan ja sosialismin puolesta onnistuu vain siten, että kommunistinen liike niin maailmanlaajuisesti kuin myös Suomessa kokoaa voimansa yhtenäisen työväenluokan maailmankatsomuksen perustalta vastaiskuun taantumuksen ja imperialistisen kapitalismin pysäyttämiseksi. Kommunistien avoin esiintyminen on tie, joka palauttaa luottamuksen ja yhdistää hajaantuneet voimavarat. Ketä vastaan Kommunistinen Työväenpuolue sitten taistelee? Haluamme lainata Venäjän Kommunistisen Työväenpuolueen julistuksesta vuodelta 2003 seuraavaa: “Lyhyesti sanottuna ihmisten jakoa vastaan. Jakoa herroihin ja orjiin, palvelijoihin ja isäntiin, riistettyihin ja niihin, jotka elävät toisten kustannuksella. Tätä halventavaa jakoa vastaan taistelee puolue. Me nojaudumme niihin ihmisiin, jotka työllään tuottavat aineelliset ja henkiset kotimaan rikkaudet, niihin jotka eivät riennä herroiksi eivätkä myöskään riennä hännystelijöiksi. Meitä työtätekeviä on Venäjällä (tähän voisi liittää sanat myös Suomessa) paljon. Kun kokoonnumme ja järjestäydymme, meistä tulee kaikkein vahvin”.Yhtenäisen puolueen järjestöllisen toiminnan lujuudessa on kysymys vallankumouksellisesta järjestäytymisestä, minkä avulla työväenluokka taistelee päivänkohtaisten etujen puolesta, ja viimekädessä pyrkii sosialismin edellytysten kehittämiseen. Kommunistisen puolueen selvitystyön on myös toimittava demokraattisen rintaman rakentamiseksi. Kommunistien vuosikymmenten aikana jatkuneen suuntataistelun jalkoihin tukahtunut toiminta, jolla olisi sidottu kommunistien toiminnan lähimmät tehtävät ja sosialistinen päämäärä toisiinsa, ei ole onnistunut. Siksi yhtenäisyyden rakentaminen edellyttää laajan puoluekeskustelun aloittamista perusjärjestöissä. Keskustelu ei ratkaise ongelmia, mutta ehkä se aloittaa toimintayhtenäisyyden kehittämisen vähiten kiistanalaisista kysymyksistä sekä työläisten tärkeimpien vaatimusten toteuttamisesta.

Toimintayhteyksien edistäminen ja parantaminen ay-liikkeessä, vaaleissa, joukkotapahtumissa sekä kansalais- ja perinneliikkeissä ovat niitä ensi askeleita, joiden kautta voidaan edellyttää kommunistisen maailmankatsomuksen perusteiden lujittuvan niin, että yhtenäisyys toteutuu vähitellen. Tie yhtenäisyyteen kulkee yhteisten tavoitteiden puolesta käytävän kamppailun kautta. Yhtenäisyyden rakentamisella ja kaikella puolueen toiminnalla on oltava konkreettinen sisältö ja konkreettiset muodot. Kommunistinen Työväenpuolue on aina ollut ja on jatkossakin tältä perustalta valmis työskentelemään kommunistisen liikkeen yhdistämiseksi.

Kuluneiden vuosien aikana käydyt monet poliittiset kamppailut osoittavat, että kommunisteilla ei ole omissa periaatteissaan mitään hävettävää, eivätkä äänestäjämme ole tehneet vääriä valintoja tukiessaan kommunistien aloitteita kansalaisten elinehtojen parantamiseksi. Tulevaisuus yhdistää meitä ja työväestöä uudelleen demokraattisten uudistusten ja sotapolitiikan vastaisen toiminnan voimaksi.

Puoluekeskustelun aikana tulisi kyetä käsittelemään muun muassa seuraavia asioita.

– Marxismi-leninismiin rakentuvan kommunistisen puolueen ohjelman ja järjestöperiaatteiden luonne ja tehtävät.- Kansanrintaman rakentaminen ja kommunistien liittolaispolitiikan perusteet.

– Ajankohtaisten tehtävien ja sosialistiseen päämäärään tähtäävien tavoitteiden yhdistämiseen pyrkivän päämäärän kehittäminen.

Edessä olevien yhtenäisyyteen pyrkivien tehtävien perustaksi on voitava kehittää arvio puolueen taistelusta oikeistorevisionismia vastaan. On uskallettava tehdä arvio myös vanhassa SKP:ssä puolueen terveiden voimien toiminnasta, niiden hajaantumisen vaiheista ja keskustalaisuuden vaikutuksesta siihen.

Suomen kommunistisen liikkeen yhtenäisyyden palauttaminen

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *