Historian vääristäminen ja  uudelleenkirjoitus kuuluu antikommunistiseen propagandaan


Porvarillisten vääristelyjen ja historian uudelleenkirjoitusten keskiössä on väite, että Neuvostoliitto on syyllinen toisen maailmansodan puhkeamiseen. Yhtenä väitteen perusteluna käytetään sitä, että Neuvostojohto allekirjoitti vuonna 1939 natsi-Saksan kanssa Molotov-Ribbentrop nimellä tunnetun hyökkäämättömyyssopimuksen.

Väite on historiallinen tausta sille taantumukselliselle teorialle, joka pyrkii rinnastamaan fasismin  ja kommunismin. Porvarilliset tarkastelut yrittävät maalata kuvaa, että  fasismin vastustajana toimi  – ainoana rehellisinä sellaisina – porvarillinen  parlamentaarinen valta. Siis se, joka on pääoman diktatuurin muoto, samoin kun on fasismikin.

Tuo teoria sivuuttaa tietoisesti sotien välisen ajan historiallisen opin: kaikilla porvarillisilla järjestöillä, fasistisilla ja “demokraattisilla”, oli tärkein yhteinen vihollinen Neuvostoliiton voima ja vallankumouksellinen liike kaikkialla maailmassa.  Eli ainoat voimat, jotka taistelivat  todellisen fasismia synnyttävän syyn poistamiseksi.

Münchenin sopimus – antikommunismin huipentuma 

Miten asiat johtivat Molotov-Ribbentrop sopimuksen allekirjoittamiseen? Vaikka imperialististen voimien välillä oli omat  kilpailunsa 1930-luvulla sekä varsinkin sen jälkipuoliskolla ja se vaikeutti yhtenäisen toiminnan  luomista – niiden kaikkien suunnitelmiin kuului Neuvostoliiton vallan eliminointi ja maan heikentymispyrkimykset.

Saksan pääoma  pyrki muuttamaan Baltian maat Neuvostoliiton vastaisiksi tukikohdiksi ja irrottamaan Ukrainan Neuvostoliitosta. Englannin porvaristo yritti puolestaan ohjata Saksan aggressiota Neuvostoliittoa vastaan, vahvistaa Neuvostoliiton vastaisia  suuntauksia paitsi Saksassa myös Japanissa ja Puolassa. Japani valmistautui vastavallankumoukselliseen sotaan Neuvostoliittoa vastaan ​​Kaukoidässä, mistä oli todisteena jo vuonna 1938 Hassan-järven taistelu ja erityisesti vuonna 1939 Halkin-Golin taistelu.

Vuosi 1938 oli erittäin paljastava vuosi koskien imperialististen ryhmittymien aikomuksia Neuvostoliittoa vastaan. Se oli myös esimerkki kuinka harhaanjohtavaa on ajatus, että pienemmät kansat voisivat “saada takeita” itsenäisyydestään suurilta  imperialistisilta  valtioita.

Itävallan liittäminen Saksaan maaliskuussa 1938 oli tärkeä testi natsien tiedustelussa koskien sitä, miten “demokraattiset voimat” reagoisivat. Englanti ja Ranska eivät paljonkaan vaivautuneet – tuskin kommentoivat. Ja kaksi kuukautta Itävallan jälkeen Saksan imperialistit kääntyivät uuteen tavoitteeseen, Tšekkoslovakiaan, jota Saksan alue ympäröi jo kolmesta eri suunnasta.

Neuvostoliitto ilmoitti Ranskan hallitukselle, että  vaarana on Saksan  tunkeutuminen Tšekkoslovakiaan, ja että se on valmis täyttämään vuonna 1935 tehdyn Neuvostoliiton ja Tšekkoslovakian keskinäisen avun yleissopimuksen mukaiset velvollisuutensa ja antamaan aseistetun tuen Tšekkoslovakialle. Neuvostoliitto halusi tietää ranskalaisten aikomukset, voiko aseistetun avun termiä soveltaa, koska myös Ranska oli sidoksissa samanlaiseen sopimukseen Tšekkoslovakian kanssa.

Ranskan ja Englannin hallitukset eivät vain ​​vastanneet näihin Neuvostoliiton kyselyihin vaan ehdottivat epäsuorasti, että paras ratkaisu Tšekkoslovakian kysymykseen oli Sudeettialueiden antaminen Saksalle. Tästä oli seurauksena Saksan, Italian, Englannin ja Ranskan välinen pahamaineinen Münchenin sopimus, joka johti Tšekkoslovakian jakautumiseen ja sinetöi sen kohtalon lähivuosiksi.

Englantilais-ranskalaisten imperialistien näennäiset  julistukset, joiden mukaan “maailman rauha olisi  turvattu vähintään 50 vuoden ajaksi” tällä sopimuksella, osoitti hyvin nopeasti julistukset tyhjiksi puheiksi. Itse asiassa Münchenin sopimuksen kärki oli suunnattu Neuvostoliittoa vastaan. Se  ei vain poistanut uuden maailmansodan riskiä ​​vaan toi sen entistä lähemmäksi.

Neuvostoliiton pyrkimykset estää sota

Tärkeä seikka, jonka jokainen “asiantuntija” piilottaa kätevästi, on tämä: huolimatta siitä, että surkea ja kohtalokas  Münchenin sopimus allekirjoitettiin syksyllä 1938 (josta tuli hetimiten silppua, kun fasistit miehittivät Tšekkoslovakian maaliskuussa 1939) Neuvostoliitto ponnisteli vuonna 1939 usean kuukauden ajan keskinäistä avunantoa koskevan sopimuksen solmimiseksi Englannin ja Ranskan kanssa. Vasta tämän jälkeen, lopulta ainoana vaihtoehtona, tilanne johti Saksan kanssa hyökkäämättömyyssopimukseen.

Noin 24 tuntia Tšekkoslovakian valloituksen jälkeen Neuvostoliitto puolestaan ​​ehdotti Englannin, Ranskan,  Turkin, Puolan, Romanian ja Neuvostoliiton kokoontumista  keskustelemaan konkreettisista toimista Saksan entistä aggressiivisempia toimia vastaan. Englannin hallitus hylkäsi ehdotuksen, kun taas puolueellinen Puolan hallitus kieltäytyi allekirjoittamasta sitä.  Toisaalta Englanti ja Ranska antoivat yksipuoliset takeet Puolalle ja Romanialle, joilla ilman Neuvostoliiton osuutta ei ollut käytännön vaikutusta.

Loppujen lopuksi kehityksen paine pakotti Englannin ja Ranskan neuvotteluprosessiin (hyvin pitkien viivytysten jälkeen ) Neuvostoliiton tekemän ehdotuksen pohjalta keskinäisestä avunantosopimuksesta ja sen tueksi sotilaallisesta sopimuksesta.

Näiden neuvottelujen kulku osoitti, että imperialistiset voimat olivat vain osittain sitoutuneet niihin. Kieltäytyminen ulkoasiainneuvotteluista, valtuuskuntien valtuuksista ja sotilaallisen sopimuksen siirtäminen toiselle tasolle ovat joitakin hyvin tyypillisiä näkökohtia tarkoitukselliselle estämiselle, jopa imperialistien avoimeen sabotaasiin asti.

Tässä on syytä mainita, että kun neuvottelut olivat kriittisessä vaiheessa, Englannin hallitus kävi salaisia ​​keskusteluja saksalaisten kanssa (niiden sisältö tuli tunnetuksi sodan jälkeen), jossa keskusteltiin mahdollisuudesta tehdä englantilais-saksalainen hyökkäämättömyyssopimus, sopimus siirtomaiden  vaikutus- ja hyväksikäyttöalojen jakamisesta, jne.

Moskovan neuvottelujen loppuvaihe Neuvostoliiton kanssa osoitti, että Englannin ja Ranskan hallitukset eivät todellakaan halunneet tehdä tehokasta kolmenvälistä keskinäistä apua koskevaa sopimusta. Päinvastoin, he panostivat  sotaan Saksan ja Neuvostoliiton välillä. Neuvostoliiton kannalta, kun Saksan aikeet  hyökkäyksestä  Puolaan oli tosiasia, oli välttämätöntä löytää toinen tie, joka palvelisi työväenluokan ja maailman vallankumouksellisen liikkeen puolustamista.

Hitlerillä oli vain hyökkäyssuunnitelma

Tosiasiat osoittavat, että Neuvostoliiton allekirjoittama  Molotov-Ribbentrop-sopimus oli ainoa tapa, joka jäi jäljelle. Sillä varmistettiin 20 ratkaisevaa kuukautta Neuvostoliiton sodankäynnissä Moskovan ja Stalingradin suurten taistelujen tueksi ja avustamiseksi.

Neuvostoliiton ulkopolitiikan selkeä  peruslinja ja periaate oli se, miten työväenluokan valtio  ennättäisi 1930-luvulla saada päätökseen sen jättimäisen sodanvalmisteluun käytettävän työn ja viivästyttää niin paljon kuin mahdollista tulevaa Saksan hyökkäystä. On oleellinen arvo sillä, että Neuvostoliiton ulkopolitiikka kykeni arvioimaan kaikkien valtioiden sisäiset imperialistiset vastakkainasettelut niin ettei pääsisi syntymään imperialististen keskusten yhtenäistä rintamaa hyökkäämään Neuvostoliittoa vastaan. 

Puola ja antikommunistisen propagandan käyttämä harhautus on ollut monta vuosikymmentä, että yksi Neuvostoliiton ja Saksan hyökkäyssopimuksen tärkeimmistä tuloksista oli “yhteinen hyökkäys Puolaan” syyskuussa 1939. Se on oma lukunsa, mutta tässä muutamia  keskeisiä näkökohtia: rajaviivan määritys, jonka yli saksalaiset joukot eivät päässeet, olisi voinut  teoriassa luoda Puolan hallitukselle mahdollisuuden vetäytyä mahdollisen tappion jälkeen Puolan valtion itäisille alueille aseelliseen ja muuhun toimintaan vihamielistä natsi-Saksaa vastaan, toimia iskunvaimentimena Saksan ja Neuvostoliiton rajalla.

Mutta porvarillisen Puolan hallituksen ja armeijan nopea romahtaminen 1. syyskuuta 1939 alle kahden viikon kuluessa saksalaisesta hyökkäyksestä paljasti uusia tietoja, jotka eivät sallineet tällaisia ​​suunnitelmia. Muutama päivä riitti kuitenkin osoittamaan, että Hitlerillä oli vain hyökkääviä vaihtoehtoja sopimukselle Neuvostoliiton kanssa, kuten “itsenäisen Länsi-Ukrainan” luominen Itä-Puolassa.

Mahdollisuus, että rajalle muodostuisi  Neuvostoliiton vastainen protektoraatti jätti vain vähän tilaa ja vaihtoehtoja Neuvostoliitolle. Siten puna-armeija ylitti 17. syyskuuta rajan ja otti määräysvallan silloisen Puolan valtion itäisillä alueilla. On tärkeää korostaa, että Neuvostoliitto laajensi itsemääräämisoikeuttaan alueilla, joilla enemmistö väestöstä oli joko ukrainalaisia ​​tai valkovenäläisiä. Nämä olivat Neuvongin Puolan armeijan vuonna 1920 miehittämiä alueita.

Fasismi syntyy kapitalismin ja imperialismin syövereissä

Porvariston Molotov-Ribbentrop sopimuksen vääristely pyrkii kiinnittämään huomion pois siitä, mikä oli todellinen sodankulun määrittävä sopimus: Münchenin sopimus syyskuussa 1938, jossa  Englanti ja Ranska sopivat Tšekkoslovakian jakautumisesta. Tällainen imperialististen voimien yhteistyö sodan aattona, riippumatta heidän poliittisesta asemastaan, ​​paljastaa toisesta näkökulmasta, että he liikkuvat samoilla linjoilla ja  raiteilla.

Fasismilla ei ole jotain omaa irrallista agendaansa, joka on erillään  luokkataistelusta. Se ei ole voima kapitalismia vastaan – ei vihamielinen sille,  eikä  edes neutraali. Se on sen lihaa ja verta – se syntyy kapitalismin ja  imperialismin syövereissä, se on vastavallankumouksen veturi.

Muutokset porvarivaltioiden hallinnoissa  heijastavat aina pääoman tarpeita kussakin vaiheessa. Porvarivaltion taantumukselliset siirtymät-muodot, fasistiseen diktatuurin asti, ovat kapitalismin imperialistisen vaiheen tyypillisiä  tunnusmerkkejä.

RIZOSPASTIS -lehti, käännös Kaisa Laine

Historian vääristäminen ja uudelleenkirjoitus kuuluu antikommunistiseen propagandaan

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *