Viime aikoina anarkismi on saanut osakseen huomiota porvarimediassa. Porvaristo on kritisoinut sitä kovin sanoin ja käyttänyt sitä lyömäaseena vasemmistoa kohtaan, yrittäen saada kansan tuen taakseen pelottelemalla sitä anarkismilla. Monet vasemmistolaiset ovat puolestaan puolustelleet anarkistien toimia ja mm. tuoneet esiin poliisin kohtuuttoman ja ylimitoitetun voiman käytön ja mielivallan. Tämä on luonnollinen vastareaktio porvariston käyttämään taktiikkaan mutta jättää mielestäni toivomisen varaa.

 

Vaikka anarkismi onkin ollut puheen ja ihmettelyn aiheena, ei kovin moni tiedä, mitä se oikeastaan pitää sisällään? Mitä anarkistit oikein haluavat? Sekaannusta pahentaa anarkistien itsensä toiminta. He eivät ole onnistuneet saamaan viestiänsä kansan tietoisuuteen, pikemminkin päinvastoin ovat vain antaneet oikeistolle hyvän verukkeen parjata vasemmistoa ja työtä tekevää väestöä, joka on täysin aiheellisesti tyytymätön nykyiseen tilanteeseen.

 

Mielestäni on aiheellista lyhyesti käydä läpi mitä anarkismi on ja miten kommunismi (marxismi-leninismi) suhtautuu siihen.

 

  1. Anarkismin teoria

 

Anarkistit vastustavat kapitalismia kuten kommunistit, tosin eri syystä. Kommunistit vastustavat kapitalismin aiheuttamaa riistoa, köyhyyttä ja imperialismia, joka pakottaa maailman työtä tekevän enemmistön elämään kurjuudessa. Anarkistien mielestä kapitalismi taas haittaa yksilön vapautta elää niin kuin hän tahtoo. Anarkistit toimivat siis yksilön näkökulmasta, kommunistit taas koko työväenluokan näkökulmasta.

 

Kuten kommunistit, useimmat anarkistit ovat sitä mieltä, että työväenluokan tulisi tehdä vallankumous kapitalistista valtiota vastaan. Anarkistit eivät kuitenkaan ole niinkään huolissaan kapitalismista, vaan heidän huomionsa keskittyy valtioon. Anarkismin mukaan valtio itsessään on kaiken pahan alku ja juuri. He eivät ota huomioon valtion luokkaluonnetta vaan pitävät työläisvaltiota pahana samoin kuin kapitalististakin valtiota, koska se heidän mukaansa haittaa yksilön vapautta:

 

”Valtio on paitsi tarpeeton, myös vahingollinen laitos. Valtio edustaa viime kädessä pakkovaltaa; se on olemassa turvatakseen hallitsevassa asemassa olevien valtapyyteet sekä taloudelliset intressit”. ”Anarkistit torjuvat sen, että sosialistit ovat valmiita uhraamaan vapauden tasa-arvon saavuttamiseksi.” (http://www.anarkismi.net 19. 2.2015)

Tämä on pikkuporvarillista individualismia, joka korvaa luokkataistelun taistelulla auktoriteettia vastaan.

 

Anarkistien mukaan valtiokoneistoa ei tarvita, vaan ihmisillä on luontainen halu yhteistyöhön niin, ettei ketään tarvitse pakottaa. Heidän mukaansa jos valtiosta vain päästäisiin eroon niin eläisimme kommunismissa tuossa tuokiossa. Tämä on kuitenkin täysin utopistinen ajatus, jolle ei ole empiirisiä perusteita. Anarkismi vastustaa kaikkia hierarkioita ja sen täytyy perustella näkemystään. Anarkistit ovat kehittäneet teoreettisen kehyksen ja joitakin yksittäisiä perusteluita jo valmiiksi päätetyn lopputuloksen tueksi. Tällainen menettely on ainoastaan epätieteellistä.

 

Kommunistit käsittävät, että ihmisillä on kyky ja taipumus yhteistyöhön, mutta se joka sitä rajoittaa ei ole valtio itsessään, vaan kapitalismi ja sen kontrolloima kapitalistinen valtio. Kommunistit myös käsittävät, että kapitalismin ja sen propagandan vaikutus ihmisten ajatteluun ja käytökseen ei noin vain katoa yhdessä yössä vallankumouksen jälkeen vaan se vie aikaa. Tämän takia kommunistit pitävät ainoana loogisena vaihtoehtona työläisvaltiota, joka rakentaa sosialismia ja vie yhteiskuntaa kohti kommunismia. Lopulta tämä valtio, jonka tehtävänä on puolustaa työväen vallankumousta ja luokkavaltaa, käy tarpeettomaksi kun yhteiskuntaluokat katoavat ja vallankumous saavuttaa lopullisen voiton, kun sosialistinen maailma voittaa kapitalistisen maailman. (ks. V.I. Lenin, Valtio ja vallankumous)

 

Tyypillisesti anarkistit vastustavat puolueita ja poliittista kamppailua yleensäkin, ts. he eivät osallistu vaaleihin tai muuhun vastaavaan. Anarkistit ovat perinteisesti kannattaneet ns. ”suoraa toimintaa” eli esim. lakkoja ja mielenilmauksia sekä terrorismia.

 

Anarkismin taktiikan heikkous lienee yhtenä syynä sen huonolle menestykselle historian saatossa. Ilman tiukkaa ryhmäkuria ja puoluetta, joka johtaisi luokkataistelua ja näyttäisi suuntaa, kansan joukot ovat hakoteillä ja hajallaan. Anarkistit tahtovat laahata spontaanin, johtajattoman massaliikehdinnän perässä. Kommunistien näkökanta sen sijaan on, että pitäisi olla etujoukkopuolue, joka kokoaa jäsenikseen kaikkein luokkatietoisimmat ja kokeneimmat elementit työtätekevästä kansasta ja näyttäisi luokkataistelulle oikean suunnan ollen aina askeleen edellä spontaania liikettä.

Totuus on, että ilman hyvää organisaatiota ja johtoa vallankumous ei tule menestymään, eikä yksikään anarkistinen vallankumous olekaan koskaan menestynyt.

 

  1. Anarkismin käytäntö

 

Anarkistit siis uskovat, että vallankumouksen jälkeen kaikki on ruusuista kunhan vain valtiosta päästään eroon. Historiassa on muutamia esimerkkejä anarkistisista kumouksista. Kaikkein kuuluisimmat esimerkit lienevät Ukrainasta (1918-1921) ja Espanjasta (1936-1939). Kumpikaan näistä ei kuitenkaan kestänyt kuin lyhyen aikaa ja olivat sekä taloudellisia, ideologisia, että sotilaallisia epäonnistumisia.

 

Molemmat näistä ’vallankumouksista’ tapahtuivat muiden vallankumousten tai vallankaappausten yhteydessä. Ukrainassa anarkistit ottivat joillakin alueilla vallan Venäjän sisällissodan yhteydessä ja Espanjan Kataloniassa taas Espanjan sisällissodan yhteydessä, joka alkoi kuin Francon fasistit yrittivät vallankaappausta.

 

Anarkistien suurista puheista huolimatta kumpikaan näistä vallankumouksista ei johtanut kommunismiin, eikä selvinnyt taistelussa vastavallankumouksellisia vastaan. Anarkisteilla on tapana syyttää kaikista näistä tosiasioista kommunisteja. Ukrainan anarkisteilla oli ajoittain sotilaallista yhteistyötä bolshevikkien kanssa, mutta sitä ei oltu luotu kestämään. Bolshevikit totesivat anarkistien olevan pikemminkin riski kuin luotettava liittolainen sen jälkeen kun 1919 toukokuussa valkoisten joukot läpäisivät anarkistien puolustuksen ja etenivät Puna-armeijan selustaan anarkistien perääntyessä pois alta. Anarkistit kuitenkin väittävät kivenkovaa, että bolshevikit pelkkää ilkeyttään kääntyivät heitä vastaan tai olivat vain kateellisia anarkistien ”menestyksestä”.

 

Espanjassa anarkistit osallistuivat taisteluun fasisteja vastaan ja saivat materiaalista apua Neuvostoliitolta. Neuvostoliitto kuitenkin halusi, että anarkistit olisivat muodostaneet joukoistansa kunnollisen armeijan ja sulauttaneet sen yhtenäiseen fasismin vastaiseen puolustukseen Espanjan tasavaltalaisten kanssa. Tämä olisi ollut ainoa järkevä ja vastuullinen tapa toimia. Lopulta näin osittain tapahtuikin, mutta anarkistit syyttävät huonosti järjestäytyneitten kaartiensa kehnosta menestyksestä kommunisteja ja vannovat, että todellisuudessa yksittäisistä, pienistä kaartiosastoista koostuva joukko ilman keskitettyä johtoa on sotilaallisesti ylivertainen tai vähintään yhtä hyvä kunnolliseen armeijaan verrattuna. Toisin sanoen, ilkeät kommunistit vain kateuttaan halusivat anarkistien toimivan osana yhtenäistä, keskusjohtoista puolustusta. Kenenkään täysijärkisen ei tulisi ottaa anarkistien satuja tosissaan.

 

Todellisuudessa kommunisteilla ei ole pakkomiellettä keskitettyyn johtoon, mutta anarkisteilla on pakkomielle hajanaisuuteen ja huonoon organisaatioon. Anarkismi periaatteellisesti vastustaa hierarkioita ja vaatii niiden välitöntä purkamista. Täten sen on pakko väittää hierarkiattomien ’järjestäytymisen’ muotojen olevan käytännöllisiä ja jopa ylivertaisia. Anarkistit yrittävät kaikin keinoin saada ulkoisen todellisuuden näyttämään siltä, että se vastaisi heidän poliittisia periaatteitaan, sen sijaan että he yrittäisivät kehittää oikeasti tieteellisen maailmankatsomuksen, joka vastaisi ulkoista todellisuutta. Marxismi-leninismi tarjoaa juuri tällaisen tieteellisen maailmankatsomuksen.

 

Kommunistit ovat realisteja ja ymmärtävät, että joskus keskitetty johto on välttämätön. Joskus se taas voi olla haitallinen tai ei välttämätön. Sotilaallisissa toimissa se on osoittautunut strategisesti ylivoimaiseksi. Jos hajautettu tai olematon johto todella toimisi paremmin, sitä käyttäisivät sekä anarkistit, kommunistit että oikeisto.

 

Mitä tulee sosialismin rakentamiseen ja valtiottomaan kommunismiin, niin anarkistit jäivät siitä varsin kauas. Ukrainassa maatalouden kollektivointia yritettiin kahdesti ja perustettiin pieniä lyhytkestoisia kommuuneja joihin kuului vain alle 1 % alueen väestöstä. Molemmissa maissa anarkistit perustivat erilaisia komiteoita ja hallintoelimiä, jotka suorittivat valtiolle tyypillisiä toimintoja. Toisin sanoen he perustivat uuden valtion, mutta antoivat sille harhaanjohtavan nimen esim. ”Alueellinen talonpoikien, työläisten ja kapinallisten sotilaallinen vallankumous neuvosto” ja väittävät näin saavuttaneensa valtiottoman kommunismin. Todellisuudessa Ukrainan anarkistien johtajalla Nestor Maknolla oli lähinnä sotilasdiktaattoria muistuttavat valtuudet. Samoin Kataloniassa anarkistit pettivät periaatteensa vapaaehtoisesta, hierarkiattomasta yhteiskunnasta. Mm. maatalouden kollektivointi suoritettiin lähestulkoon aseella uhaten. Kommunistien tultua valtaan otettiin käyttöön Neuvostoliittoa muistuttava maltillisempi kollektivoinnin muoto, johon lähes kaikki tilat siirtyivät. Vain pieni osa vapaaehtoisesti pysyi anarkistien mallissa.

 

Kaikesta tästä anarkistit mieluummin syyttävät muita sen sijaan että ottaisivat menneisyydestään oppia. Totuus on, että sekä Katalonian anarko-syndikalistit, että Ukrainan makhnolaiset tajusivat hankkeensa mahdottomuuden. Molemmat pettivät periaatteensa kun ne asettautuivat kestämättömään ristiriitaan todellisuuden kanssa. Koska anarkisteilla ei ollut todellisuuteen perustuvaa teoriaa, joka olisi voinut ratkaista tai selittää nämä ongelmat, heidän hankkeensa luhistuivat.

 

  1. Anarkismin suosio

 

Olen useampaan otteeseen törmännyt merkilliseen ilmiöön. Anarkistit nimittäin toitottavat olevansa ”uusi”, ”nouseva”, ”suosittu” liike, ”toisin kuin kommunismi”. On kyllä totta, että kommunismilla on mennyt huonosti Neuvostoliiton ja itäblokin romahduksen jälkeen. Sitä ei pidä kiistää. Elämme synkintä vastavallankumouksen aikaa. Kuitenkin tämä koskee lähinnä länttä, USA:ta ja Länsi-Eurooppaa. Mielestäni anarkistit syyllistyvät Eurooppa-keskeisyyteen. Anarkisteilla ei nimittäin ole koskaan ollut kovin merkittävää kannatusta missään äsken mainittuja Espanjan Kataloniaa ja Ukrainaa lukuun ottamatta. Ei ole koskaan ollut ’maailman laajuista anarkistiliikettä’. Vielä jokin aika sitten puoli maapalloa oli sosialismin piirissä, samaa ei voida sanoa anarkismista.

 

Anarkismi on todellisuudessa marxismia saati leninismiä vanhempi ideologia, ja tuskin edes nykyään, edes lännessä kommunismia suositumpaa. Todellisuudessa kommunismi on anarkismiin verrattuna vahvoilla. Intiassa, Nepalissa, Filippiineillä, Etelä-Amerikan maissa, puhumattakaan vielä jäljellä olevista sosialistisista maista, kommunismilla on vankka kansan suosio. Luetelluissa maissa anarkismin suosio on täysin olematon. Ehkä se houkuttelee helpoilla ratkaisuillaan ja suurilla lupauksillaan joitakin länsieurooppalaisia pikkuporvarillisia individualisteja, mutta globaaliin työväenluokkaan se ei ole tepsinyt.

 

Intiassa ja Filippiineillä kommunistit ovat aseellisessa kapinassa kapitalismia vastaan ja kontrolloivat huomattavia alueita. Venezuelassa kansa pyrkii presidentti Maduron johdolla rakentamaan sosialismia. Ei anarkisteilla ole mitään verrattavia konkreettisia menestyksiä. Korkeintaan he rikkovat ikkunoita ja pitivät kovaa ääntä itsestään internetissä.

 

  1. Syy anarkismin rajalliseen suosioon

 

Ei voida rehellisesti sanoa, että anarkismi olisi uusi ja elinvoimainen liike, joka tulee syrjäyttämään kommunismin tai kapitalismin, mutta sillä on siitä huolimatta jonkin verran kannattajia eurooppalaisten ja amerikkalaisten nuorten keskuudessa. Miksi?

 

Anarkismi lupaa paljon mutta antaa vähän. Tiedämme ettei tarvitse olla kovinkaan etevä huomatakseen, että nykyisessä yhteiskunnassa on paljon mätää. Kapitalismi on kestämätön järjestelmä.

 

Eräs porvariston suosikkiargumenteista tai menetelmistä kapitalismin puolustamiseksi on tunnetusti haukkua sosialismia ja kommunismia. Porvaristo väittää sosialismin vain huonontavan tilannetta, johtavan tyranniaan ja taloudelliseen ahdinkoon. Tätä me kaikki olemme saaneet kuulla vuosi kausia, ja monet meistä koko ikänsä. Tämä on se mikä ajaa ihmisiä anarkistien riveihin. Porvariston valheet sosialismia ja työväenvaltaa vastaan ovat anarkismin elämäneliksiiri. Anarkismi opportunistisesti lupaa ihmisille helpon tien kommunismiin ilman marxismi-leninismiä ja työväenvaltiota, jota porvaristo on opettanut heidät ja merkittävän osan koko kansasta pelkäämään. Tästä johtuen anarkismilla ei ole kannatusta kolmannessa maailmassa, jossa työläisiä riistetään kovemmin ja jossa he eivät usko porvariston valheita. Anarkismi on saanut hieman uutta kannatusta vain niissä maissa, joiden radikaali vasemmisto romuttui Neuvostoliiton mukana eikä ole vielä päässyt takaisin jaloilleen.

 

Tomi Mäkinen

Työkansan Sanomat 3/2015

Anarkismista

2 thoughts on “Anarkismista

  • 1.3.2015 11:30:sta
    Permalink

    “Jos juttu olisi otsikoitu
    ”Mitä anarkismi on marxismi-leninistien mielestä”,
    niin tämä olisi informatiivisempi kirjoitus.
    Nyt tämä on näin otsikoituna kyllä disinformaatiota.”

    Artikkeli on Marxisti-Leninistien lehdessä. Sen lisäksi siinä selkeästi lukee:

    “Mielestäni on aiheellista lyhyesti käydä läpi mitä anarkismi on ja miten kommunismi (marxismi-leninismi) suhtautuu siihen.”

    Mielestäni tässä ei ole mitään epäselvää.

    Vastaa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *