Antikommunistinen hysteria ja  Berliinin muuri

Artikkeli pohjautuu Kreikan kommunistisen puolueen KKE:n keskuskomitean jäsenen Fanis Parrisin kirjoitukseen  Rizospastis sanomalehdessä lokakuussa 2019.

Tässä artikkelissa käytetään Saksan demokraattisesta tasavallasta virallista lyhennettä DDR ja Saksan liittotasavallasta BRD.

Berliinin muuri rakennettiin elokuussa 1961 ja se lakkasi olemasta Saksan demokraattisen tasavallan (DDR) kaatuessa marraskuussa 1989. Kapitalistisessa propagandassa muuria on kuvattu “rikokseksi”, “häpeäksi”, “muuriksi joka jakoi kansakunnan, kaupungin, perheet” ja niin edelleen. Nykyään, 30 vuotta DDR: n vastavallankumouksen ja “muurin kaatamisen” jälkeen, kommunismin vastainen propaganda leviää ja voimistuu entisestään.

Euroopan parlamentin viimeisimmässä päätöslauselmassa (19.9.2019), joka on muistomerkki historian väärentämiselle, säädetään myös rahoituksesta kommunismin vastaiselle propagandalle. Erityisesti siinä on sitouduttu tarjoamaan EU:n jäsenvaltioissa huomattavaa tukea sekä historiallisille “muisti”-hankkeille ja myöntämään riittävästi varoja “Eurooppa kansalaisille”-ohjelmaan, jossa tuetaan “totalitarismin uhrien ansioita ja muistoja”.

Missä Berliinin muuri sijaitsi?

Monista muurille tarkoitetuista kunnianosoituksista löytyy tietoa sen korkeudesta, pituudesta ja paksuudesta, mutta kriittisiä tietoja sen maantieteellisestä sijainnista puuttuu. Berliinin sijainti ja sen  historia sodanjälkeisessä Saksassa  on lähtökohta tilanteen ymmärtämiselle, riippumatta kunkin näkemyksestä sosialismista ja kapitalismista. Se auttaa tiedostamaan, miksi tämä suuri hysteria muurista.

Berliini sijaitsi syvällä DDR:n alueella. Tarkemmin sanottuna Berliinin keskusta oli 187 kilometrin päässä silloisesta Saksan liittotasavallan (BRD) rajasta, kun taas itään Puolan rajalle oli vain  82 kilometriä. Toisin sanoen imperialismi onnistui hallitsemaan kaupunginosaa, joka oli syvällä toisen maan sisällä ja sen pääkaupunki.

Kysymys kuuluu: pitäisikö tätä rajaa vartioida? Ja vielä enemmän: olisiko sitä pitänyt vahvistaa syntyneissä historiallisissa olosuhteissa, kun oli olemassa kaksi vastakkaista ​​luokkajärjestelmää, BRD:n kapitalismi ja DDR:n sosialismi. Erityisesti kun Länsi-Berliinissä saksalaiset kapitalistit, CIA ja muut yksiköt olivat rahoittaneet tuhansia tiedustelupalveluagentteja.

On totta, että BRD:n ja DDR: n raja jakoi kansakunnan. Mutta kysymys kuuluu: onko maan ihmisillä oikeus heittää kapitalistiset hyväksikäyttäjät selästään ja rakentaa uusi sosialistinen ja taloudellinen järjestelmä?  Työväenluokan kannalta se on KYLLÄ. Kapitalistien ja heidän poliittisen henkilöstönsä näkökulmasta se on EI. Se on myös suoraa niiden tekopyhyyttä, jotka tänään tuomitsevat muurin, mutta eivät syytä Israelia  Palestiinan muurin takia tai Kyproksen kahtiajakoa. Ja tietysti, he eivät välitä epäoikeudenmukaisuuksista joita esiintyy päivittäin heidän omissa maissaan, estäen kansojen tulevaisuuden.

Imperialistiset joukot aloittivat hajotustyön Berliinissä Neuvostoliiton, Yhdysvaltojen, Ranskan ja Iso-Britannian yhteishallintoalueella ottamalla käyttöön toisen valuutan kaupungin länsipuolella. Imperialistiset joukot ja Länsi-Berliinin viranomaiset aloittivat systemaattisesti Berliinin muuttamisen kylmän sodan sillanpääksi.

Nykyiset joukot, jotka rahoittavat kommunismin vastaisia ​​kampanjoita, ovat niitä, jotka ovat yllyttäneet kansallisuuskiihkoon, asettaneet interventioita ja sotia, rakentaneet uusia rajoja. Tyypillisin esimerkki on yhdistyneen Jugoslavian hajottaminen. Imperialismi pakotti myös jaot Koreassa ja Vietnamissa.

Joten, mikä oli ja on rikka imperialismin silmissä. Se on se tosiseikka, että eräs osa Saksasta yritti rakentaa sosialistisia ja kommunistisia tuotantosuhteita. Loppujen lopuksi, imperialistinen leiri ja  Saksan porvaristo olivat ne voimat jotka ottivat ensimmäiset askeleet sodanjälkeisen Saksan jakamiseksi.

Historiaa

Toisen maailmansodan loppupuolella porvarilliset valtarakenteet  olivat eräissä maissa koetuksella. Tässä auttoi Puna-armeijan läsnäolo, joka toisaalta loi esteitä porvariston uudelleenjärjestäytymiselle  ja toisaalta tarjosi mahdollisuuksia vallan siirtämiselle työväenluokan käsiin. Puna-armeija oli esimerkiksi tukemassa, kun  rikoksista tuomittujen natsien yhteistyökumppaneiden omaisuuksia siirrettiin kansan käsiin. Tämä  oli Potsdamin sopimuksen velvoitteiden mukaista. Sitä sovellettiin myös Iso-Britannian ja Yhdysvaltojen armeijaan. Mutta vain Puna-armeijan läsnäolo luokkaluonteensa vuoksi kykeni takaamaan sopimuksen toteuttamisen.

Neuvostoliitto ei  koskaan ottanut esiin Saksan jako-ongelmaa. Päinvastoin, Stalin vastusti voimakkaasti Churchillin varhaisia ​​suunnitelmia, jotka puhuivat voitetun Saksan jakamisesta voittajavaltojen kesken.

Natsi-Saksan ehdoton antautuminen 9. toukokuuta 1945 merkitsi Saksalle sodan päättymistä. Neljä voittajaa (Neuvostoliitto, Yhdysvallat, Ranska, Iso-Britannia) allekirjoittivat 5. kesäkuuta 1945 “Saksan tappio ja julistus”-paperin, jonka mukaan Saksa jaettiin neljään miehitysvyöhykkeeseen ja Berliini neljään alueeseen.

Miehitysvyöhykkeiden sotilashallitukset perustettiin 9. kesäkuuta 1945. Jokaisella voittaneella valtiolla oli ylin valta hallussaan olevassa Saksan osassa ja vastaavassa Berliinin vyöhykkeessä saksalaisen valtion palauttamiseen saakka. Koko Saksaa koskevissa asioissa päätti liittoutuneiden valvontakomissio, joka koostui kaikkien neljän valtion edustajista.

Potsdamin konferenssi pidettiin 17. heinäkuuta – 2. elokuuta 1945. Siihen osallistuivat maittensa johtajina Neuvostoliiton  Joseph Stalin, Yhdysvaltain Harry Truman ja Englannin Winston Churchill, sittemmin  Clement Attlee.

Tässä konferenssissa tehtiin useita yhteisiä päätöksiä Saksan valtion demilitarisoinnista, miehityksestä ja hallinnosta sekä sodanjälkeisen järjestyksen yleisistä kysymyksistä Saksassa. Porvaristo ei pitänyt sanaansa eikä toiminut mitenkään sopimuksessa laadittujen asioiden mukaan, jotka he olivat allekirjoittaneet. Esimerkiksi kun Neuvostoliiton miehitysvyöhykkeellä tuhansia natsivirkamiehiä poistettiin viroistaan, kapitalistisilla miehitysvyöhykkeillä tuhannet natsit pysyivät valtionlaitoksen avainkohdissa ja tuhannet saivat jopa ylennyksen.

Kapitalistinen maailma julisti alusta alkaen ja varmisti luokkajakoperusteisin kriteerein, että sen hallussa olevalla alueella turvattaisiin kapitalistiset omistussuhteet, tarvittaessa myös sotilaallisesti.

Saksan liittotasavallan (BDR) perustaminen

Vuodesta 1946 saksalaiset kapitalistiset miehitysjoukot ilmoittivat  avoimesti aikomuksestaan ​​perustaa kaksi Saksan valtiota. Yhdysvaltain ulkoministeriö julkaisi 37 sivun raportin kehityksestä Saksassa ja ministeriön kannan 15. syyskuuta 1946. (ΝΑ RG 59: Department of State, Dec. Files 740.000 119 Control (Germany) 9-1546. Βadstubner, R.: «Vom “Reich” zum doppelten Deutschland, Gesellschaft und Politik im Umbruch», Dietz, Βερολίνο, 1999, σελ. 132.)

Sama pätee britteihin. Iso-Britannian ulkoministerin Ernest Bevinin ja brittiläisen miehityksen päällikön John Hyndin välisessä kokouksessa 3. huhtikuuta 1946 sovittiin, että Saksan keskushallinnon tai Saksan hallituksen luominen ei ole toivottavaa, jos ne ovat – kuten he pelkäsivät – kommunistisessa hallinnassa. Joten he vaativat Iso-Britannian vyöhykkeelle hallituksen perustamista, joka sulautuisi muuhun länteen, luomalla vankan Neuvostoliiton vastaisen ryhmän.

Edellä olevat ajatukset toteutuivat muutamaa kuukautta myöhemmin. Yhdysvaltain ulkoministeri J. Byrnes ja hänen englantilainen kollegansa E. Bevin allekirjoittivat 2. joulukuuta 1946 Potsdamin päätösten vastaisesti sopimuksen yhdistää Yhdysvaltojen ja Englannin miehitysvyöhykkeet yhdeksi. Sitten mukaan tuli Ranskan vyöhyke  ja luotiin vankka imperialistinen alue (ns. Trilogia), joka oli mallina BRD:n eli kapitalistisen Saksan perustamiselle.

Seuraava askel oli 20. kesäkuuta 1948 tehty rahauudistus, kun vanha raha korvattiin läntisellä alueella Saksan markalla. Neuvostoliitto oli näin pakotettu etenemään ja 23. kesäkuuta itäisellä alueella tehtiin myös rahauudistus (Itä-Saksan markka).

Rahapoliittista uudistusta seurasi toinen ja tärkein vaihe: erillisen saksalaisen valtion luominen länsivaltojen miehitysvyöhykkeille. Niille perustettavasta erillisestä valtiosta päätettiin virallisesti joulukuussa 1947 Lontoon konferenssissa. BRD perustettiin sitten 23. toukokuuta 1949. Uudesta valtiosta miehittäjät käyttivät termiä “vapautettu”.

Kapitalistinen Saksan osa, lännen siunauksella, ei tunnustanut Potsdamin sopimuksessa asetettuja uusia Euroopan rajoja. Erityisesti se ei tunnustanut Saksan ja Puolan rajaa, joka oli siirtynyt länteen sotaa edeltäneen Saksan kustannuksella Oderin ja Neissen joen linjalle. DDR tunnusti nämä rajat, Potsdamin sopimuksen mukaisesti, joten sitä pidettiin rauhantekijänä sodanjälkeisessä maailmassa. Sitä vastoin BRD  pyrki revanssinomaisesti saavuttamaan vuoden 1937  sotaa edeltäneen Saksan rajan Jugoslaviaan asti.

Saksan demokraattisen tasavallan (DDR) perustaminen

Yllämainitun seurauksena Neuvostoliiton miehitysvyöhykkeellä 7. lokakuuta 1949 perustettiin Saksan demokraattinen tasavalta. Neuvostoliiton sotilashallinto antoi 10. lokakuuta vallan DDR:n hallitukselle. Wilhelm Pick valittiin 11. lokakuuta maan ensimmäiseksi presidentiksi.

Neuvostoliitto ja itäsaksalaiset ajoivat voimakkaasti Potsdamin sopimuksen toteuttamista ja Saksan jakamatta jättämistä. Ne tekivät 23. toukokuuta 1948 virallisesti ehdotuksen kansanäänestyksestä kaikille saksalaisille, jotta saksalaiset voisivat ilmaista mielipiteensä Potsdamissa jo julistetusta yhdistyneen Saksan perustamisesta. Kapitalististen valtioiden miehitysvyöhykkeet kielsivät välittömästi kansanäänestyksen alueellaan. Siitä huolimatta itäsaksalaiset ja Neuvostoliitto puolestaan ​​pitivät DDR: n perustamista ensimmäisenä askeleena yhdistyneen Saksan luomiseksi.

Saksan sosialistinen yhtenäisyys puolue (SED), joka perustettiin 21. huhtikuuta 1946 kommunistisen puolueen ja itäisen alueen sosialidemokraattisen puolueen yhdistymisen jälkeen, pyysi vuoden 1952 äänestyksen hyväksymistä yhdestä Saksasta. Kapitalistiset valtiot vastustivat sitä voimakkaasti.

Stalin lähetti vuonna 1952 Saksan liittokansleri Conrad Adenauerille kirjeen, jossa pyydettiin Saksan yhdistämistä Potsdamin sopimuksen perusteella: kaikkien vieraiden joukkojen vetäytyminen Saksan alueelta, demokraattiset oikeudet ja demokraattisten oikeuksien luominen alueella. Ainoa edellytys kaikelle oli puolueettoman Saksan julistaminen. Adenauer sekä amerikkalaiset, britit ja ranskalaiset jatkoivat omaa linjaansa hyläten kaikki nämä ehdotukset. Adenauer itse ilmoitti avoimesti aikeensa ja tapansa hallita puolta Saksaa.

Sosialististen valtioiden näkökulmasta sodanjälkeisten voimien korrelaation yliarviointi ja myöhemmin parlamentaarinen käsitys siirtymisestä kapitalismista sosialismiin loivat illuusioita BRD:n “vetämisestä” rauhanomaisesti sosialismin rakentamiseen. Tässä yhteydessä DDR:n perustaminen oli siirtymäkauden ajan tarkoitus yhdistää Saksa myöhemmin.

On ominaista, että DDR:n ensimmäisessä perustuslaissa ei nimetty erillistä lippua eikä vaakunaa, koska ne oli tarkoitettu yhdelle Saksalle. DDR:n kuuluisa lippu, vasaraharppi-tunnus mustapunakeltaisella raidalla, virallistettiin 1. lokakuuta 1959, kymmenen vuotta DDR:n perustamisen jälkeen. Vuoteen 1959 saakka sillä oli sotaa edeltäneen Saksan lippu.

BRD liittyi Natoon 9. toukokuuta 1955. Asiat olivat nyt selviä. Läntinen Saksa oli kulmakivi lännen imperialismin ja sosialismin vastakkainasetteluun. Vastauksena ja uhan pahenemisen jälkeen kahdeksan Euroopan sosialistista valtiota hyväksyivät 14. toukokuuta 1956  ystävyys-, yhteistyö- ja keskinäisen avun sopimuksen, joka tunnetaan myös nimellä Varsovan sopimus.

Erich Honecker kirjoittaa: “Vaikka 1950-luvun ensimmäisellä puoliskolla yhteistyössä Saksan liittotasavallan voimien kanssa ja monien suorien ehdotusten avulla löysimme tavan päästä Saksan demokraattiseen yhdistymiseen rauhaa rakastavassa ja edistyksellisessä mielessä… tällaisen näkymän mahdollisuudet heikentyivät heikkenemistään ajan myötä.” (Erich Honecker-elämänkerta )

DDR:n vastainen imperialismin strategia

Kapitalistiset valtiot, Yhdysvallat eturintamassa, laativat suunnitelmia käsitellä uutta tilannetta, minkä aiheutti useiden maiden lähteminen imperialistisesta leiristä (Albania, Bulgaria, Tšekkoslovakia, Unkari, Puola, Romania). Aluksi ne valitsivat “palautuksen” politiikan, toisin sanoen välittömän paluun kapitalismiin. Erityisesti DDR:n alueella Roll-Back-politiikan tavoitteena oli alun perin heikentää pyrkimyksiä järjestää maan sodan runtelema tuottava perusta.

Suurimmassa osassa DDR:ssä paljastuneista tuhotöiden ja sabotaasin tapauksissa oli suora yhteys BRD:n ja Länsi-Berliinin tiedustelupalveluihin ja agenttijärjestöihin. Tämä koskee Saksan tekstiiliteollisuuden laajamittaista sabotaasia (1949), Solvay-yhtiön Sachsenin tehtaita (1952), Kreis Wittstockin alueen maataloustuotantoa (1953), Brusewitzin moottoritehdasta (1953), Chi Sauvignonia (1953),Goschwitz ja Zwonitzin mittauslaiteyhtiötä (1953).

Sosialisoidun teollisuuden heikentäminen sekä sabotaasi hallitsivat ensin vuosia 1949-1955, sitten etenkin vuonna 1958 ja keskittyivät DDR:n maatalouden sosialistisen rakennemuutoksen vastaiseen sotaan. Vakoilu- ja sabotaasiverkkojen toimintaa käsitellään jäljempänä yksityiskohtaisemmin Länsi-Berliinin alueen käytössä.

Saksan kommunistit, joilla on suuri kokemus ja organisaatio sekä kansainvälisyys ja yhteys kansanjoukkoihin, onnistuivat johtamaan työväenluokan järjestäytymistä ja ensimmäisten tuotantotavoitteiden toteuttamista. Tuotannon sosialististen suhteiden rakentamisessa DDR:ssä ja uuden tuotantotiedon muodostamiseksi oli silti lisävaikeuksia ja vaatimuksia.

Aivan ensimmäisen sysäyksen sosialistiselle rakentamiselle antoi Puna-armeijan läsnäolo, mikä oli syrjäyttänyt natsien Vermachtin. Itäinen Saksa oli köyhin alue ja siellä oli sodan aiheuttamien tuhojen suurin osa. Sen toista maailmansotaa edeltävä teollisuus toimi Saksan länsipuolelta saaduilla raaka-aineilla. Läntinen Saksa oli vienyt nämä raaka-aineet pois.

Vuoteen 1950 saksalainen “sisäinen” kauppa ei koskaan ylittänyt kymmentä prosenttia sodan aikaisesta tasosta näiden kahden alueen välillä. BRD:n hallitus kielsi kesällä 1950 sovitut tinalevyjen ja laminaattien siirrot DDR:ään. Myös muut länsimaiset kapitalistiset valtiot ottivat käyttöön vientikiellon. Ne jopa laativat kriittisistä raaka-aineista luettelon, joka tunnetaan nimellä “CoCom-luettelo”  Siinä listattujen raaka-aineiden  myyminen DDR:lle ja muille sosialistisille maille oli kielletty.

Läntistä Saksaa tuettiin ensimmäisestä hetkestä lähtien  Marshall-suunnitelman ja Yhdysvaltojen varojen avulla. Lontoon konferenssin 27. helmikuuta 1953 tekemällä päätöksellä länsi vapautti BRD:n sotakorvauksista, jotta saavutettaisiin nopeasti sodanjälkeinen kapitalistinen toipuminen. Samaan aikaan kapitalististen valtioiden liitto toteutti laajaa ideologista propagandaa.

Tätä varten esimerkiksi Maailmanpankin entinen presidentti John McCloy perusti poliittisten ja taloudellisten hankkeiden komitean (PEPCO) helmikuussa 1950. Tavoitteena oli Yhdysvaltojen itäistä Saksaa koskevassa politiikassa houkutella väestö passiiviseen vastarintaan, edistää uskoa länsimaisiin arvoihin, länsimaisiin instituutioihin ja edistää “Neuvostoliiton sortoa”.

Kaikki porvarilliset poliittiset voimat pyrkivät kapitalismin palauttamiseen DDR:ssä. Myös Saksan sosiaalidemokraattisella puolueella (SPD) oli tärkeä rooli tässä toiminnassa. SPD:llä oli myös erityinen organisaatiorakenne tätä varten, nimeltään “Ostburo”.

Erityisesti Länsi-Berliinissä kansainvälinen imperialistinen järjestelmä oli antanut paljon painoa sen jälleenrakennukselle ja taloudelliselle hyvinvoinnille. Olemattomat rajat aiheuttivat jatkuvaa taloudellista menetystä DDR:lle. Berliinissä oli liikkeessä käytännössä kaksi rahavaluuttaa ja Länsi-Berliinin kuluttajat ja yritykset hankkivat erittäin halpoja ja valtion tukemia DDR:n tuotteita. 

Nuoret, jotka opiskelivat ilmaiseksi DDR:ssä ja joilla on kaikki kodin, terveyden ja kulttuurin edut, päättivät väliaikaisista taloudellisista eduista myydä työvoimansa Länsi-Berliinissä. On selvää, että tämä järjestelmä heikensi DDR:n tuottavia jälleenrakennuspyrkimyksiä. Tällainen tilanne aiheuttaisi valtavan ongelman, vaikka se syntyisi kahden kapitalistisen talouden välillä.

Berliinin muuri

Vastavallankumouksellinen toiminta huipentui 17. kesäkuuta 1953 vastavallankumouksen yritykseen. DDR:n turvallisuusjoukot estivät vallankaappauksen Neuvostoliiton joukkojen avulla. Vallankaappaus oli BRD:n ja Naton suunnitelman toteuttaminen – ns. “päivä X” – eli sosialistisen rakennustyön kaataminen. Saksan liittotasavallan virkamiehet ja porvaristo olivat tehneet “esityötä” tähän “päivään X”. Varmasti kumousyritys oli hyödyntänyt myös todellisia ongelmia DDR:n kansalaisten ja työväenluokan osissa. Noina päivinä tuo yritys oli käynnistänyt lakon.

Alkuvuosina Berliinin kahden osan välillä oli liikkumisvapaus, lähinnä kahden eri valtion ja erilaisen sosioekonomisen järjestelmän välillä. Huoltoa ja hallintaa ei ollut riittävästi. Puoli miljoonaa ihmistä liikkui päivittäin Itä- ja Länsi-Berliinin välillä, mukaan lukien tuhannet tiedustelupalvelujen edustajat.

Maaliskuussa 1961 länsisaksalainen sotilaslehti Wehrwissenschaftliche Rundschau julisti avoimesti BRD:n suunnitelmat: “Koska lännen rajat on käytetty loppuun, meillä on jäljellä vain mahdollisuus muuttaa voimassa oleva tilanne pakolla”.

Muutamaa päivää myöhemmin BRD:n ministeri Ernst Lemmer kiirehti Länsi-Berliiniin ohjaamaan psykologista sotaa. Samanaikaisesti sabotaasit laajenivat – syttyivät tulipalot Itä-Berliinin kaupungin voimalaitoksen, Lenin Avenuen ja Humboldtin yliopiston tiloissa. Pelkästään heinäkuussa, viimeisen kuukauden aikana ennen muurin rakentamista, Itä- ja Länsi-Berliinin rajalla oli 105 pesäkettä. Naton joukot Keski-Euroopassa saivat hälytyksen  ja länsijoukot  ylittivät Brandenburgin portin saapuessaan DDR:n alueelle.

Kaikki edellä esitetyt kuvaavat syitä, miksi raja asetettiin itsestään selvänä välttämättömyytenä . Sen rakentaminen aloitettiin sunnuntaina 13. elokuuta 1961, ja maanantaina 14. elokuuta raja varmistettiin. Se oli monimutkainen operaatio, joka oli yksinomaan DDR:n joukkojen suorittama, tehdasteollisuuden työntekijöiden ideologisella ja poliittisella koulutuksella sekä kansanarmeijan osastojen ja varustetun teollisuustyöntekijöiden mobilisoinnilla ja avulla. Näyttää siltä, ​​että Länsi-Berliinin Naton joukot yllätettiin. Muuri rakennettiin DDR:n alueelle, eikä se voinut aiheuttaa tekosyytä Naton myöhemmälle puuttumiselle.

Muurin pystyttäminen aiheutti tietysti ongelmia perhetasolla (vierailujen rajoittaminen hetkeksi jne.). Mutta nämä olivat välittömiä seurauksia ulkoisesta kapitalistisesta aggressiosta, jossa puhuttiin edelleen avoimesti “päivästä X”, toisin sanoen päivästä, jolloin tehtäisiin hyökkäys ja itsenäisen valtion järjestelmän kaataminen. Jokainen, joka unohtaa nämä seikat ja tuo esiin sukulaisten ja ystävien välisten kontaktien vaikeudet, tapahtumien todellisten syiden ja sisällön lisäksi, tekee vakavan historiallisen unohduksen tapahtumien kulusta.

Turvaamalla itsestään selvän erillisen valtion alueen DDR vahvisti suvereniteettiaan ja loi suotuisammat olosuhteet sosialistisen talouden ja yhteiskunnan suunnittelulle ja rakentamiselle. DDR:n rajojen turvallisuus oli hyödyttänyt myös maan kansainvälistä asemaa sekä BRD:n ja Puolan rajojen yleistä tunnustamista. Syyskuussa 1972 DDR hyväksyttiin laajasti YK:n jäseneksi. Saman vuoden joulukuussa BRD tunnusti rajat. Kansainvälinen kapitalistinen järjestelmä ei kuitenkaan luopunut koskaan sosialistisen rakentamisen kaatamisesta ja on saavuttanut lopulta historiallisessa mielessä väliaikaisen voiton.

Kapitalismin ja sosialismin välisen konfliktin kulku kansainvälisesti ja DDR:ssä määräsi myös muurin kohtalon. Yhtenäinen Saksa voisi olla olemassa joko sosialismin voitolla koko Saksassa, mikä merkitsisi edistymistä, tai kapitalismin palauttamisella ja historiallisella taantumalla, kuten se sitten tapahtui.

DDR:n kulku vastavallankumousta kohti  määräytyi maan sisäisen kehityksen sekä Neuvostoliiton vastavallankumouksellisen kurssin perusteella. Kapitalistinen uudistaminen DDR:ssä ja integraatio BRD:hen ovat erityisen opettavia, koska lyhyessä ajassa kansan omaisuus takavarikoitiin ja siirrettiin kapitalistisille teollisuusyrityksille, mukaan lukien natsien yhteistyökumppanit. Samaan aikaan DDR:n johtajat vangittiin ja mm. Erich Honecker oli Moabitin vankilassa, jossa natsit olivat pitäneet häntä aikaisemmin vuosina 1935- 1945.

Länsi-Berliini ja muuri

Kun Berliinin itäosasta tuli DDR:n pääkaupunki, länsipuoli pysyi edelleen BRD:n ja Naton erillisalueena DDR:n sisällä. Neuvostoliiton ja DDR:n ehdotuksissa oli tehdä Länsi-Berliinistä itsehallinnollinen ja demilitarisoitu alue. Näin ei tietysti tapahtunut. BRD:n hallituksen vastuulla ja Yhdysvaltojen, Iso-Britannian ja Ranskan joukkojen voimalla toiminut Länsi-Berliini liittyi entistä enemmän BRD:hen, kuten sen perustuslain 23 artiklassa määrättiin.

BRD on toteuttanut vuodesta 1950 laajan ohjelman poliittisen läsnäolonsa vahvistamiseksi Länsi-Berliinissä: BRD:n hallituksen päämaja oli Bonn, mutta se muutti Länsi-Berliiniin tärkeitä hallinnonaloja, salaisen tiedustelupalvelujen ydinpaikkoja  ja asutti sinne 20 000 virkamiestä. Se oli enemmän kuin tuolloin pääkaupungissa Bonnissa.

BRD:n tiedustelupalvelu BND (Bundesnachrichtendienst) oli CIA:n uudelleen organisoima ja hyödynsi hitlerismin kokemusta. On huomionarvoista, että BND:n päällikkö Reinhardt  Gehlen oli Hitlerin kenraali ja syytetty sotarikoksista, joista häntä ei koskaan pantu vastuuseen. Alun perin BND:tä kutsuttiin “Gehlen-organisaatioksi”. Sodan aikana Gehlen oli Hitlerin salaisen yksikön päällikkö itärintamalla.

Huomionarvoinen on myös sosiaalidemokraattien rooli DDR:n heikentämisessä. Gehlen kirjaa muistiinpanoihin 1942-1971, vuoropuhelu sosiaalidemokraattien presidentin Kurt Schumacherin kanssa: “Minulla oli hyvä tunne, että Kurt Schumacherin kanssa päästiin sopimukseen kaikista tärkeimmistä kohdista. Lopulta hän vakuutti minulle, että SPD tukee organisaation työtä (tarkoittaen BND:n perustamista) “. Sosiaalidemokraattien rooli ei ole uusi. Heidän kriteerinsä on ollut tukea tuotantovälineiden yksityistä omistusta ja yleisemmin kapitalismin hallinnan turvaamista ja jatkamista.

CIA: n johtama rikollinen Gehlen organisoi Länsi-Berliinissä noin 80 vakoilu- ja sabotaasijärjestöä. Monet näistä järjestöistä olivat kulttuurisia, humanitaarisia tai muita järjestöjä. Niitä olivat mm. “KgU”, Saksan nuorisoliitto, “lakimiesten tutkintavaliokunta” ja niin edelleen. Monet niistä luotiin tunnetun Naton “Pysy takana”-hankkeen yhteydessä. Hanke oli monimutkainen salainen mekanismi terroristijärjestöjen tukemiseksi, rahoittamiseksi ja varustamiseksi.

Tageszeitung sanomalehdessä oli 25. syyskuuta 2007  artikkeli otsikolla: “BND:llä oli 10 000 agenttia DDR: ssä”. Nykyään näiden terroristijärjestöjen saavutukset ja toimet ovat julkisesti esillä. Mielenkiintoista on se, mitä kuultiin luennossa vakoojamuseossa Berliinissä 28. maaliskuuta 2019. Museon verkkosivustolla julkaistussa yhteenvedossa 87-vuotias Werner Bork siirsi tietämyksensä ja kokemuksensa ensikäden tietona.

1940-luvun lopulla ja 1950-luvun alkupuolella Bork oli aktiivinen ryhmässä nimeltä Werderaner Jugend. Se oli “vastarintaryhmä” Neuvostoliitossa ja varhaisessa DDR:ssä. Bork ja hänen ryhmänsä olivat aktiivisia DDR:ää vastaan ​​pääasiassa propagandan alalla. Borkin joukkue oli yhteydessä antikommunistiseen KgU:hun ja toimi Gehlen-viraston ohjaamana. Viimeksi mainittu antoi heille taloudellista ja propagandatukea, vääriä passeja ja tietoja. Borkin mukaan filantrooppinen propaganda oli ilmeistä. Bork todisti, että hän ja monet hänen organisaationsa jäsenet olivat sidoksissa CIC:hen (Yhdysvaltain armeijan tiedusteluvirasto).

Itse asiassa monia, etenkin nuoria ja jopa alaikäisiä, käytettiin CIC:n ohjauksella kulutusmateriaalina laittomissa toimissa. Lyhyesti sanottuna, hyvin palkattujen ja koulutettujen edustajien lisäksi siellä oli kuluvia “hyödyllisiä idiootteja”. Siellä oli myös suuri joukko (V-Personen) länsimaisia ​​tiedustelupalveluita, jotka tarkkailivat sotilaallisia asemia Neuvostoliiton alueella ja myöhemmin IG10-ryhmässä.

Antikommunistinen hysteria ja Berliinin muuri

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *