Kapitalismi synnytti työväenluokan, työväenluokka työväenliikkeen ja työväenliike kommunistisen puolueen (Osa 17)

Työväenluokkaa ei ole aina ollut. Ei ole siis voinut olla työväenliikettäkään. Työväenluokka on kapitalistisen kauden tuote. Suomessa siirtyminen luontaistaloudesta ja käsityötuotannosta koneelliseen suurtuotantoon ja kapitalismiin tapahtui vähitellen mutta väkivaltaisesti.

Vuoden 2018 tammikuussa tulee kuluneeksi 100 vuotta Suomen työväen vallankumouksen ja luokkasodan alkamisesta. Vuoden 1918 vallankumouksen syyt löytyvät vuosikymmeniä jatkuneesta työläisten orjuuttamisesta, riistokapitalismista ja nälkiinnyttämisestä.

Työkansan Sanomat julkaisee nyt seitsemännentoista osan vuoden 2018 loppuun jatkuvasta artikkelisarjasta, joka käsittelee kapitalismin ja työväenluokan syntyä, työväenliikettä, sen luokkataistelulinjaa, työväen vallankumousta ja luokkasotaa sekä kommunistisen puolueen perustamista.

Työkansan Sanomissa viime vuoden tammikuussa alkanut historiasarja on ylittänyt jo puolivälin etappinsa. Sarja jatkuu vielä tämän vuoden loppuun. Sata vuotta sitten alkanut työväen vallankumous ja luokkasota oli kiivaimmillaan maalis-huhtikuussa 1918.

Historiasarjamme ei ole sotapäiväkirja. Keskitymme tapahtumien taustoihin, työväenjärjestöjen tekemiin päätöksiin sekä työväenluokan asemaan luokkataistelun oloissa. Tärkeimmät tapahtumat ovat luettelomuodossa kirjoituksen lopussa.

Marraskuun puoluekokous tyytyi puheisiin

Heti marraskuun 1917 suurlakon jälkeen päätti sosialidemokraattisen puolueen johto kutsua koolle ylimääräisen puoluekokouksen, joka oli käynyt aivan välttämättömäksi vakavien erimielisyyksien vuoksi.

Puoluekokouksessa, joka pidettiin Helsingissä marraskuun 25.-27. päivinä ilmeni kolme suuntaa, eli ”köyhälistön diktatuurin” kannattajat, ”parlamentaarisen toiminnan” kannattajat ja ”näiden välillä pienempi määrä edustajia, jotka tahtoivat kulkea keskitietä”.

Kokouksen päätöslauselmaehdotukseen tuli punakaarteista maininta: ”Puolueen keskuudessa työväenluokan itsepuolustusta varten muodostetut tilapäiset järjestyskaartit on kehitettävä työväen vakiintuneiden menettelytapojen mukaisiksi, työväenjärjestöjen valvonnan alla toimiviksi luotettaviksi järjestöiksi, niin että ne tukevat voimakkaasti puolueen ja työväenluokan oikeuksia eivätkä rivejämme hajoita tai vahingoita. Järjestyskaartin aseita ei ole porvaristolle luovutettava.”

W. Kuusisen alustuksessaan esittämästä kahdenlaisen näköalan ehdotuksesta väiteltiin kiivaasti. Lopullisessa äänestyksessä se kuitenkin hyväksyttiin puoluekokousedustajien äänin 70 vastaan 43.

Päätöslauselman heikkoudeksi jäi, että se sivuutti kokonaan suuren kysymyksen valtiovallan ottamisesta työväen käsiin.

Oikeiston varustautuminen

Vaikka oikeiston aseelliset järjestöt perääntyivätkin marraskuussa, ne jäivät kuitenkin olemaan ja niiden aseistus sekä muu varustelu lisääntyivät kuumeisessa tahdissa. Porvaristo saattoi jatkaa sille tärkeää Pohjanmaan tukialueensa varustamista valtion siviilihallinnon avustuksella ja valtion varoilla. Oikeiston strategiseen suunnitelmaan oli liittynyt rautatieyhteys Vaasan seudulta Karjalaan, sillä jo keväällä 1917 oli Saksan päämaja kiinnittänyt huomiota Suomen rautatieverkkoon  ja sen tarjoamiin mahdollisuuksiin sodankäynnille. Niinpä syksyllä 1917 alettiin kiireesti ”hätäaputöiden” nimikkeellä rakentaa valmiiksi keskeneräistä uutta yhdysrataa Haapamäki – Pieksämäki– Elisenvaara – Antrea.

Runsaista rahavaroista ja yhteiskunnallisesta asemastaan huolimatta oikeistoporvarit kärsivät asekelpoisten miesten puutetta. Kaupunkien työväki ja maaseudun tilaton väestö ymmärsi ”kodinturvajoukkoina” propagoitujen suojeluskuntien luonteen luokkakaarteina, eivätkä halunneet liittyä niihin. Tässä oikeistolle epäedullisessa tilanteessa oikeisto, porvarillisten puolueiden eduskuntaenemmistön tuen varaan laskien, alkoi valmistella esitystä ”uudeksi asevelvollisuuslaiksi”, jonka tarkoituksena oli luoda maahan ”luja järjestysvalta” kutsunnoilla ja pakko-otoilla.

Kun kuitenkin osa porvarillisistakin kansanedustajista oli esiintynyt ideologisista syistä militarismia vastaan, otti oikeisto käyttöönsä sille ominaiset, ikiaikaiset keinot.

Oikeisto ryöstöjen ja murhien takana

Niin työväen omassa kuin oikeistolaistenkin kirjallisuudessa on tekijästä riippumatta mainintoja ilkivallasta ja satunnaisesta terrorista suurlakon aikana ja sen jälkeen. Porvarilliset puheiden pitäjät ja sanomalehdet vierittivät niistä kaiken vastuun punaisen kaartin ja muiden työväenjärjestöjen sekä varsinkin näiden järjestöjen johtohenkilöiden niskoille. Myöhemmin mahdolliseksi tulleessa objektiivisessa tutkimuksessa on voitu osoittaa, että väitteet punakaartilaisten syyllistymisestä rikollisiin tekoihin ovat useimmiten kaikkea perää vailla.

Ehkä lähimmäksi totuutta on päästy jo niin varhain kuin 1920-luvulla, jolloin poliisivalvonnasta ja pitkien vankilatuomioiden uhasta huolimatta työväenyhdistyksissä pystyttiin keräämään aineistoa kansalaissodan” tapahtumista ja jopa julkaisemaan sitä *).

Vaikuttaakin todennäköiseltä, että oikeiston salaisissa operaatioissa vastuuttomia, valmiiksi rikoksiin syyllistyneitä henkilöitä yllytettiin monenlaiseen ilkivaltaan ja jopa murhiin. Yhteiskunnallisesti levottomina aikoina ei rahapalkkioita ja viranomaisilta syytesuojaa tarjoavan värvärin työ liene ollut kovinkaan vaikeaa.

Kun työtätekevä, maltillinen porvaristo saatiin pelkäämään henkilökohtaisen koskemattomuutensa puolesta oli mielialojen muokkaus niin pitkällä, että oikeiston vaatimukset ”lujan järjestysvallan luomisesta”, so. oikeiston asekaartien laillistamisesta, saivat lisääntyvää kannatusta, mikä lopulta 12. päivänä tammikuuta 1918 johti eduskunnassa äänin 97-85 oikeiston haluamaan tulokseen.

*) Kärsimysten teiltä, kymmenvuotismuistoja, Oy Hämeen kansa, Hämeenlinna 1928, ss. 15-18

Sosialidemokraattinen puolue aseellisen taistelun kannalle…

Lehenin *) mukaan tapahtumat etenivät niin, että ”sitä mukaa kuin porvariston kansalaissotavalmistelut paljastuivat, alkoivat marraskuun puoluekokouksen aikana työväenliikkeessä voimakkaina esiintyneet erimielisyydet hälvetä. Nyt oli valittava joko ehdoton antautuminen porvariston armoille tai sen aseellisen hyökkäyksen torjuminen. Sellaisetkin oikeistososialidemokraattiset johtomiehet, joiden mielestä työläisten tarttuminen aseisiin oli tyhmyyttä, ymmärsivät, että ehdottoman antautumisen kannalle ei työväestöä voisi saada.”

Lehen mainitsee, että Adolf Taimi on myöhemmässä arviossaan esittänyt käsityksenään, että jos puoluekokouksen vähemmistö olisi marraskuussa lähtenyt vallanoton tielle, ”niin varmana seurauksena olisi ollut, että puolueessa aivan ratkaisevimmalla hetkellä olisi voinut tapahtua hajaannus, kun sitä vastoin tammikuun tapahtumat ajoivat puolustussotaan nekin heiluvat ainekset, jotka marraskuussa eivät olleet vielä valmiit lähtemään aseelliseen taisteluun”.

Polttavaksi tuli kysymys punaisten kaartien ylimmästä johdosta. Suurlakon aikana esiintynyt punaisten kaartien ylin johtava komitea lakkasi toimimasta lakon päätyttyä, minkä jälkeen punaiset kaartit toimivat yleensä itsenäisesti.

Johtokysymyksen ratkaisemista varten puoluetoimikunta kutsui Tampereelle työväen järjestyskaartien maata käsittävän edustajakokouksen joulukuun 16. päiväksi.

Tampereen kokoukseen lähetetyt puoluetoimikunnan edustajat pyrkivät yhdistämään järjestyskaartit oman johtonsa alaisiksi. Niin oikeaksi kuin tällainen pyrkimys periaatteessa tunnustettiinkin, kokouksessa ei päästy yksimielisyyteen kaartien ylintä johtoa ja niiden sääntöjä koskevista puoluetoimikunnan ehdotuksista.

Siellä muodostui voimakas vähemmistö, joka vastusti puoluetoimikunnan esityksiä, nähden niiden pyrkivän vallankumoustaistelun jarruttamiseen, ja tähdensi kaartien itsenäisyyden tarpeellisuutta.

*) Tuure Lehen, Punaisten ja valkoisten sota, Kansankulttuuri, Helsinki 1978

…mutta liikkeelle lähtöä hidastellen

Kokouksessa käytiin erittäin ankara keskustelu vallanotosta työväen käsiin. Hyvin monet edustajat puhuivat voimakkaasti sen puolesta, että valta olisi pitänyt ottaa marraskuun suurlakon aikana, koska porvaristo ei silloin ollut valmistautunut. Suuri osa puhujista päätyi siihen, että marraskuun virhe on nyt korjattava.

Tampereen kokouksessa vähemmistöön jääneet punakaartilaiset, joiden vaikutus oli voimakkainta Helsingissä, aloittivat heti kokouksen jälkeen kovan kamppailun linjansa puolesta. Tammikuun 6. päivänä pidettiin Helsingissä yleinen punakaartilaisten kokous, johon osallistui edustajia maaseudultakin. Kokous hyväksyi punaisen kaartin säännöt siltä pohjalta kuin vähemmistö oli ne Tampereella esittänyt.

Helsingin punaisen kaartin esikunta lähetti nämä omat sääntönsä työväen kaarteille eri puolille maata näiden hyväksyttäväksi, osoittaen siten olevansa tunnustamatta puolueen ja Tampereen kokouksessa valitun Työväen järjestyskaartin yleisesikunnan johtoa.

Kiista saatiin lopullisesti selvitetyksi vasta välittömästi kansalaissodan aattona 26.1.1918. Tällöin Työväen järjestyskaartin pääesikunta ja Helsingin punaisen kaartin esikunta hyväksyivät puoluetoimikunnan ehdotuksen, jonka mukaan nämä molemmat esikunnat yhtyivät ja erinimiset työväen kaartit sulautuivat yhteen saaden nimen Suomen Punainen kaarti.

Tämän jälkeen kymmeniin tuhansiin nouseva punakaartilaisten joukko odotti vain toimintaohjeita ja määräyksiä ottaakseen paikkansa silminnähtävän väistämättömäksi käyneen aseellisen taistelun rintamassa.

Lähde: Tuure Lehen, Punaisten ja valkoisten sota, Kansankulttuuri, Helsinki 1978

Merkittäviä tapahtumia 1918 maaliskuussa

1.3. Suomen Kansanvaltuuskunta ja Neuvosto-Venäjän hallitus solmivat valtiosopimuksen. Neuvosto-Venäjä sitoutuu kotiuttamaan venäläiset joukot Suomesta. Pieni määrä venäläisiä sotilaita jää Suomeen vapaaehtoisina taistelemaan punaisten rinnalle.

3.3. Brest-Litovskin rauhansopimus päättää Neuvosto-Venäjän ja keskusvaltojen väliset sotatoimet. Sopimus velvoittaa Neuvosto-Venäjää vetämään viimeisetkin joukkonsa pois Suomesta. Saksalle jää vapaat kädet Suomen alueella.

3.3. Saksa suostuu virallisesti Vaasan valkoisen senaatin ja Mannerheimin pyyntöön lähettää saksalaisjoukkoja Suomeen kukistamaan työväen vallankumous.

5.3. Saksalaiset nousevat maihin Eckerössä ja miehittävät ruotsalaisten hallussa olleen Ahvenanmaan.

7.3. Vaasan valkoinen senaatti solmii Saksan kanssa rauhansopimuksen sekä kauppa- ja merenkulkusopimukset, jotka hyödyttävät eniten Saksaa.

15.3. Kenraali, vapaaherra Mannerheimin johtamien valkokaartien ja kolmen ruotsalaisen upseerin komentaman Ruotsalaisen prikaatin yhteinen suurhyökkäys alkaa. Hämeen rintaman pohjoisosassa käynnistyy Kurun taistelu ja samalla Tampereen taistelu alkaa. Pohjoismaisen sotahistorian kovimmat taistelut.

21.3. Vangittujen punaistenmäärä on kasvanut tuhansiin. Mannerheim määrää vangit valkokaartien ja suojeluskuntajohtajien armoille. Keskitysleirit alkavat täyttyä punaisista ja punaisiksi luokitelluista.

22.3. Punaiset valtaavat Rankin linnakesaaren ja estävät näin saksalaisten suunnitteleman maihinnousun Kotkaan.

3.4. Saksalaisen Itämeren divisioonan 13 000 sotilaan joukot nousevat maihin Hangossa ja suuntaavat kohti Helsinkiä. Joukkoja johtaa saksalainen kenraalimajuri, kreivi von der Goltz. Viikkoa myöhemmin Virossa laivatut 3 000 sotilasta rantautuvat Loviisassa ja lähtevät Lahden ja Porvoon suuntaan. Näitä joukkoja johtaa saksalainen eversti, vapaaherra von Brandenstein. Etelä-Suomen ja punaisten joukkojen saartaminen lännestä, idästä ja pohjoisesta alkaa. (TKS/Timo Nieminen, Rauno Lintunen)

Työkansan Sanomat 5/2018

Kuva: Sdp:n puoluekokous 25.-27.11.1917

Kapitalismi synnytti työväenluokan, työväenluokka työväenliikkeen ja työväenliike kommunistisen puolueen (Osa 17)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *