Työväenluokkaa ei ole aina ollut. Ei ole siis voinut olla työväenliikettäkään. Työväenluokka on kapitalistisen kauden tuote. Suomessa siirtyminen luontaistaloudesta ja käsityötuotannosta koneelliseen suurtuotantoon ja kapitalismiin tapahtui vähitellen mutta väkivaltaisesti.

Vuoden 2018 tammikuussa tulee kuluneeksi 100 vuotta Suomen työväen vallankumouksen ja luokkasodan alkamisesta. Vuoden 1918 vallankumouksen syyt löytyvät vuosikymmeniä jatkuneesta työläisten orjuuttamisesta, riistokapitalismista ja nälkiinnyttämisestä.

Työkansan Sanomat julkaisee nyt kahdennenkymmenennen osan vuoden 2018 loppuun jatkuvasta artikkelisarjasta, joka käsittelee kapitalismin ja työväenluokan syntyä, työväenliikettä, sen luokkataistelulinjaa, työväen vallankumousta ja  luokkasotaa sekä kommunistisen puolueen perustamista.

Vuoden 1918 tammikuun 27. alkanut työväen vallankumous onnistui työväenluokalta pienin menetyksin.  Luokkasodaksi keskitalven ja alkukevään aikana muuttunut vallankumous vaati ja paljon uhreja. Taistelut olivat raskaita punaisille ja koko työväestölle. Kuitenkin vasta sodan päättyminen toukokuun alussa punaisten tappioon aloitti verilöylyn, jota voidaan oikeutetusti kutsua Mannerheimin johtamien suojeluskuntien suorittamaksi kansanmurhaksi.

Vangitsemiset alkoivat jo tammikuussa

Vaasaan paennut valkoisten tynkäsenaatti julisti 1918 tammikuun lopulla  suojeluskunnat senaatin joukoiksi. Oulussa vangittiin pian noin 700 punaista. Maaliskuun puolivälissä punaisia vankeja oli jo yli 4 000. Tampereen valtauksen jälkeen huhtikuuta alussa Mannerheimin joukot ottivat 11 000 punavankia.

Touko-kesäkuussa vankimäärät nousivat suurimmillaan noin 81 000:teen. Tunnettuja vankileirejä oli 64, joissa olot ja kidutus muistuttivat keskitysleirejä.  Lopulta punavangit keskitettiin 13 vankileiriin, jotka sijaitsivat Helsingissä (Katajanokka, Suomenlinna, Iso Mjölö), Hämeenlinnassa, Lahdessa (Hennala), Kuopiossa, Lappeenrannassa, Mikkelissä, Oulussa, Riihimäellä, Tammisaaressa, Tampereella, Turussa, Vaasassa ja Viipurissa.  

Pahimmat kuolemanleirit olivat Lahdessa Hennalassa,  Helsingissä Suomenlinnassa ja Tammisaaressa. Vankileirillä kuoli nykytiedon mukaan 14 000 punaista ja punaiseksi luokiteltua. Teloitusten lisäksi surmien syynä olivat kidutus, nälkä ja taudit.

Suojeluskunnat toimivat tuomareina…

Punavankien saamat syytteet olivat useasti keksittyjä ja perustuivat vääriin ilmiantoihin. Vanki saattoi joutua jopa syytteeseen teosta, jonka aikana hän ei ollut edes samalla paikkakunnalla. Ja murhasyyte voitiin antaa täysin viattomille. Kostoa esiintyi kaikkialla  suojeluskuntien hallinnoimilla alueilla.

Syyllisiksi tuomittiin 81 000:sta lähes 70 000 vankia. Eniten teloituksia tehtiin Suomenlinnassa. Housupukuiset naiset vietiin poikkeuksetta ammuttavaksi. Valtiorikosoikeudessa syytetyistä naisia oli 5 500. Heistä 4 000 tuomittiin. Nuorimmat vangit olivat lapsia.

… ja teloittajina

Vankileireillä surmattiin vankeja vähäisistä syistä. Heti luokkasodan päätteeksi valkoisten terrori riehui vankileireillä muutaman viikon ajan ilman mitään pidäkkeitä ja kenttäoikeudet jakelivat kuolemantuomioita päivittäin.

Mannerheimin määräyksestä vankien vartioiminen ja kurittaminen oli suoritettava suurimmalla mahdollisella ankaruudella. Mannerheim kielsi myös leirien arvostelun.

Hennalassa metsään ammuttiin toukokuun alussa 152 naista, jotka oli riisuttu alasti. Raiskauksien ja kidutuksen jälkeen heidät surmattiin ja kuopattiin läheiseen suohon.

Tutkija Marjo Liukkonen on selvittänyt väitöskirjassaan Lahden Hennalan punavankileirin tapahtumia. Hennalassa oli 1918 huomattavasti enemmän naisvankeja, mitä on kerrottu. Siellä oli myös lähes 300 lasta. Tähän asti on väitetty, että sotavankileirillä Hennalassa ei ollut lapsia

Liukkosen mukaan naisvankien määräksi on aikaisemmin esitetty, että heitä oli enimmillään päälle 300. Kun Liukkonen laski pidätyskortit selvisi, että leirillä olikin ollut lähes 2 300 naista ja 300 lasta. Nuorimmat kortteihin merkityt vauvat olivat vain kolmen viikon ikäisiä.

Kahden naisen tarina

Liukkosen väitöskirjassa kerrotaan, että Hennalan viimeinen naisvanki Suoma Rauhamäki vapautui joulukuussa 1918. Hän oli ruotsinpyhtääläisen papin Einar Rauhamäen vaimo, joka joutui Hennalasta Hämeenlinnaan, koska oli saanut alunperin 10 vuoden tuomion.

Suoma Rauhamäki ei kuulunut naiskaartiin. Suomaa syytettiin siitä, että hän auttoi punaisia auttanutta miestään ja oli kirjurina.

Järkyttävimmän vaikutuksen Marjo Liukkoseen teki vanki Signe Lönnqvistin kohtalo. Hänen pidätyskortissaan lukee se, mitä häneltä takavarikoitiin. Kun muilta takavarikoitiin rahapusseja ja kelloja, Signen kortissa lukee, yksi kuollut lapsi.

Tappiosta ja kostosta uuteen nousuun

Työväen vallankumous kukistui ja punaiset kärsivät tappion luokkasodassa Mannerheimin ja Saksan armeijan joukoille. Vankileirien kauheudet, teloitukset ja muut laajat kostotoimet tuhosivat suuren osan työväenliikkeen parhainta voimaa.  Mutta työväenluokka selvisi kaikesta uuteen nousuun.

Jo 1918 heinäkuussa luokalleen uskollinen työväestö aloitti uuden järjestäytymisen, tosin maanalaisuuden oloissa ja ulkomailta käsin. Venäjälle teloituksia ja vankiloita paennut Suomen kansanvaltuuskunnan ja sosialidemokraattisen puolueen johto arvioi, että Suomen työväenluokka tarvitsee kommunistisen puolueen. (TKS/Rauno Lintunen)

Lähteet: Tuulikki Pekkalainen, Seppo Rustanius – Punavankileirit Suomalainen murhenäytelmä, Tammi

Marjo Liukkonen, Hennalan naismurhat 1918, Väitös

Kapitalismi synnytti työväenluokan, työväenluokka työväenliikkeen ja työväenliike kommunistisen puolueen (Osa 20)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *