Kapitalismi synnytti työväenluokan, työväenluokka työväenliikkeen ja työväenliike kommunistisen puolueen (Osa 6)

Työväenluokkaa ei ole aina ollut. Ei ole siis voinut olla työväenliikettäkään. Työväenluokka on kapitalistisen kauden tuote. Suomessa siirtyminen luontaistaloudesta ja käsityötuotannosta koneelliseen suurtuotantoon ja kapitalismiin tapahtui vähitellen mutta väkivaltaisesti.

Vuoden 2018 tammikuussa tulee kuluneeksi 100 vuotta Suomen työväen vallankumouksen ja luokkasodan alkamisesta. Vuoden 1918 vallankumouksen syyt löytyvät vuosikymmeniä jatkuneesta työläisten orjuuttamisesta, riistokapitalismista ja nälkiinnyttämisestä.

Työkansan Sanomat julkaisee nyt kuudennen osan vuoden 2018 alkuun jatkuvasta artikkelisarjasta, joka käsittelee kapitalismin ja työväenluokan syntyä, työväenliikettä, sen luokkataistelulinjaa, työväen vallankumousta ja  luokkasotaa sekä kommunistisen puolueen perustamista.

 

Ensimmäinen maailmansota 1914-1918 oli imperialististen valtioiden uudelleenjaon sota, joka pani Euroopan kartan kokonaan uusiksi. Yksi sodan osapuolista oli tsaarin Venäjä. Vaikka Suomi oli osa Venäjää, suomalaiset oli vapautettu tsaarin sotaväestä jo kymmenen vuotta ennen maailmansodan syttymistä.

Suomalaisia upseereita palveli ja soti kuitenkin vapaaehtoisina tsaarin armeijassa. Saksan, yhden Venäjän vastapuolen armeijassa myös koulutettiin ja taisteli suomalaisia palkkaupseereita sekä jääkäreitä. Näillä voimilla oli myöhemmin  saksalaisten rinnalla merkittävä osa Suomen työväenvallankumouksen kukistamisessa ja luokkasodassa.

Ensimmäinen maailmansota ja Venäjän 1917 Lokakuun vallankumous olivat Suomen itsenäisyyden toteutumisen kannalta onnenkantamoisia. Mutta jo ennen ratkaisevaa Lokakuuta ulkoiset mullistukset viitoittivat maamme työväenluokan ja itsenäistyvän Suomen edessä olevaa tietä.

Senaatti taantumusporvareiden käsissä

Vuosi ennen ensimmäisen maailmansodan päättymistä, maaliskuun 17. päivä 1917, esitettiin Suomen senaatissa Venäjän keisari Nikolai II valtaistuimelta luopumisjulistus. Suomen porvaristo oli säikähtänyt  ja peloissaan Venäjän helmikuun vallankumouksesta. Sen jälkeen oli pakko kutsua eduskunta kokoon. Hallitus vaihtui.

Pitkien keskustelujen jälkeen maaliskuun 24. päivän iltana muodostettiin uusi senaatti. Siihen tuli 6 oikeistoporvaria ja 6 oikeistososialidemokraattia. Näin muodostettu senaatti oli sekä henkilövalintojensa että voimasuhteittensa vuoksi sellainen, että se saattoi olla vain taantumusporvarien tahdon toteuttaja.

Hallituksen muodostaminen oli osoitus maamme työväenpuolueen periaatteellisesta heikkoudesta. O.W. Kuusinen luonnehti sitä myöhemmin kirjassaan seuraavasti: ”Tuijottaen sokeasti v. 1916 saavuttamaansa vaalivoittoon puolue oli vielä 1917 niin pahasti parlamentillisten harhain vallassa, että sen oikeistosiipi sai hyväksytyksi opportunistisen ehdotuksensa kokoomushallituksen muodostamisesta yhdessä porvaripuolueiden kanssa ( ns. Tokoin senaatti), josta ei ollut työväenluokalle muuta kuin haittaa ja häpeää.”

Vaikka helmikuun vallankumous antoikin vallan Venäjän porvaristolle, niin tsarismin kukistuminen merkitsi työväelle laajentuneita toimintamahdollisuuksia. Työväenjärjestöt kasvoivat lyhyessä ajassa valtavasti. Suomen porvaristolla ei ollut halua eikä rohkeutta jäädä oman maan työväestön kanssa kahden kesken. Jäätyään ilman tsarismin tukea se pyrki nojautumaan Venäjän porvaristoon ja sen hallitukseen Suomen työväkeä vastaan.

Helmikuun  vallankumouksesta  100  vuotta

Lakot ja mielenosoitukset Venäjän keisarikunnan pääkaupungissa Pietarissa alkoivat Venäjällä käytössä olleen vanhan ajanlaskun mukaan 22. helmikuuta 1917. Suuriruhtinaanmaa Suomessa käytössä olleen gregoriaanisen kalenterin päivä oli tuolloin 7. päivä maaliskuuta.

Vallankumoukseen johtanut tapahtumaketju sai alkunsa Pietarin Putilovin tehtaalla käynnistyneestä lakosta. Lakkoliike siirtyi nopeasti muihinkin tehtaisiin, ja kun seuraava päivä sattui olemaan Kansainvälinen naistenpäivä, marssivat lisäksi tuhannet Pietarin tekstiilitehtaiden naistyöntekijät kaduille vaatimaan itsevaltiudellisen hallituksen vaihtamista, sodan lopettamista ja leipää. Sitten 9.-10. maaliskuuta (Venäjällä 24.-25. helmikuuta) lakot ja mielenosoitukset kiihtyivät niin, että Pietarissa oli lakossa 305 000 työläistä ja 421 tehdasta.

Kuultuaan Pietarin levottomuuksista tsaari Nikolai II määräsi illalla 10. maaliskuuta Pietarin sotilaspiirin komentajan, kenraalimajuri Habalovin tukahduttamaan mielenosoitukset armeijan avulla. Sotilaat avasivat tulen väkijoukkoja vastaan 11. maaliskuuta (26. helmikuuta) paikoin konekivääreillä. Yli sata ihmistä kuoli tässä tulituksessa.

Seuraavana päivänä 12. maaliskuuta (27. helmikuuta) 24 000 miestä käsittänyt Henkivartiokaartin Volyanin rykmentti siirtyi yllättäen mielenosoittajien puolelle. Iltaan mennessä kapinaan oli liittynyt 67 000 sotilasta ja seuraavana päivänä jo  127 000. Muutaman päivän sisällä kapinointi levisi myös Moskovan varuskuntaan ja Venäjän Itämeren laivaston tukikohtiin.

Iltapäivällä 15. maaliskuuta (2. maaliskuuta) Nikolai II allekirjoitti vastentahtoisesti manifestin kruunusta luopumisestaan nuoremman veljensä Mikael Aleksandrovitsin hyväksi. Mikael puolestaan luovutti seuraavana päivänä 16. maaliskuuta (3. maaliskuuta) ylimmän vallan uudelle väliaikaiselle hallitukselle.

Vallankumouksen  vaikutus  suuriruhtinaskunnan  pääkaupunkiin

Vallankumouksellisen liikehdinnän noustua Pietarissa Viaporin linnoitus (nykyinen Suomenlinna) ja koko Helsingin ympäristö oli 12. maaliskuuta julistettu piiritystilaan. Matruuseja yritettiin estää poistumasta sota-aluksista ja Venäjän Itämeren laivaston johto yritti kontrolloida tiedonkulkua aluksille.

Kronstadtin laivastotukikohdassa alkoivat matruusit kuitenkin 14. maaliskuuta (1. maaliskuuta) pidättää upseereitaan, ja sama toistui Itämeren laivaston komentopaikassa Helsingissä kaksi päivää myöhemmin.

Pietarista Helsinkiin palanneet lomalaiset levittivät tietoa vallankumouksesta tovereidensa keskuuteen  ja matruusit alkoivat pelätä, että komentajien salailu ja tietojen saannin estäminen merkitsee tulossa olevaa  yritystä käyttää heitä vallankumouksen tukahduttamiseen. Seurasi matruusien ja sotilaiden kapina, joka alkoi 16. maaliskuuta klo 19 jälkeen illalla linjalaiva Andrei Pervozvannyilla, jossa miehistö ampui vahtiupseerin tämän yritettyä estää heitä viestimästä lipuin muiden alusten miehistöjen kanssa.

Aluksessa toisensa jälkeen matruusit nostivat mastoihin punaiset lyhdyt vallankumouksen merkiksi ja alkoivat pian vangita omia upseereitaan. Kapinointi levisi nopeasti Viaporin varuskuntaan ja Helsingin alueelle sijoitettuihin maavoimien yksiköihin.

Vallankumoukselliset sotilaat ja matruusit järjestivät  17. maaliskuuta Rautatientorilla suuren joukkomielenosoituksen samalla kun he odottivat uuden Suomen-asiain komissaarin Fjodor Roditsevin ja Pietarin neuvoston edustajan Matvei Skobelevin saapuvan junalla Pietarista.

Joidenkin korkeiden upseerien kieltäydyttyä luovuttamasta asettaan mielenosoituksen järjestyksenvalvojille, puhkesi Rautatientorilla ammuskelua johtaen muutaman upseerin ja kahden vallankumouksellisen sotilaan surmaan.

Vapauden  sankarien  hautajaisjuhla  Helsingissä  30.3.1917

Vallankumouksen puolesta tsaarinvaltaa vastaan taistelleiden sankarien hautajaiset muodostuivat suureksi mielenosoitusjuhlaksi perjantaina maaliskuun 30. päivänä. Tehtaat seisoivat, myymälät olivat suljetut, raitiotieliikenne pysähdyksissä ja talojen katoilla näkyi puolitankoon vedettyjä lippuja.

Kello puoli kymmenen tietämissä alkoi sotaväen osastoja keräytyä Senaatintorille, mistä ne kello kymmeneltä lähtivät marssimaan Aleksanterinkatua pitkin venäläiselle hautausmaalle. Ensimmäisenä oli kulkueessa meriväen soittokunta, sitten meriväen kunniavahti, maaväen soittokunta, sitten katkeamattomana jonona uusia soittokuntia, ratsu- ja tykkiväkeä, maa- ja merisotilasosastoja. Sadat punaiset liput ja vallankumouksen iskulauseet koristivat kulkueen.

Samaan aikaan oli Helsingin järjestäytynyt työväki alkanut keräytyä Hakaniemen torille, lähtien sieltä kello 11 aikaan pitkänä kulkueena keskikaupungille, missä matka jatkui Unionin- ja Mikonkaduille. Pohjois-Esplanadinkadun risteyksessä kulkueen alkupää pysähtyi odottamaan hautajaissaattuetta.

Kello 11.40 pamahti merkkilaukaus ja venäläisen hautausmaan portilla ollut kunniavahti lähti liikkeelle. Joukkojen edellä kannettiin haudalle laskettavia seppeleitä, ja niiden jäljessä kantoivat toimeenpanevan komitean jäsenet olkapäillään kahta punaiseen verhottua arkkua. Sitten taas eri aselajien kunniavahteja soittokuntineen ja punaisine lippuineen, ja niissä näkyi kirjoituksia kuten ”Taistelussa vapauden puolesta”, ”Eläköön tasavalta”, ”Sota voittoisaan loppuun” , jne. Ja ennen kaikkea tietysti näkyi yli kaikkien muiden tuo ”Svoboda” (Vapaus) !

Kulkue eteni hautausmaalta Arkadian- ja Länsi-Heikinkaduille, missä siihen jo liittyi helsinkiläisen työväenkulkueen osastoja, ja johon työväen pääkulkue yhtyi Mikonkadun kulmauksessa, minkä jälkeen valtavan pitkä saattue alkoi suurien katsojajoukkojen halki solua surumarssien kaikuessa kohti Kauppatoria ja sieltä sitten Kaivopuistoon, jonka valleille oli kaivettu kaksi hautaa.

Täällä astui haudan partaalle ensimmäiseksi Itämeren laivaston päällikkö, vara-amiraali Maksimov, joka piti lyhyen puheen. Lukuisia muita puheita pidettiin myös ja suomenkieliset muistosanat esitti kansanedustaja  Kullervo Manner. (TKS/Timo Nieminen)

Lähteet:  Olli Krannila, Rauno Lintunen, Wikipedia

 

Työkansan Sanomat 6/2017

Kapitalismi synnytti työväenluokan, työväenluokka työväenliikkeen ja työväenliike kommunistisen puolueen (Osa 6)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *