Kommunististen ja työväenpuolueiden kokous Brysselissä (osa 2)

Kommunistiset ja työväenpuolueet kokoontuivat 9-10.12.2019 neuvottelukokoukseen Brysselissä. Kokouksen aiheina olivat EU-parlamentin elokuussa tekemä antikommunistinen äänestyspäätös ja toisen maailmansotaan johtanut Münchenin sopimus. Kokouksen oli kutsunut koolle Euroopan Kommunististen ja työväenpuolueiden Aloite.

Työkansan Sanomat julkaisi numerossa 14/2019 Ktp:n käyttämistä kahdesta puheenvuorosta ensimmäisen. Toisen puheenvuoron osa 1 julkaistiin numerossa 2/2020 ja on luettavissa täällä. Julkaisemme nyt puheenvuoron osan 2. Ktp:n edustajina Brysselin neuvottelukokouksessa olivat Pavel Tammi ja Andrei Solomko.

Menneisyyden kauhukuvat

Jokaisen dialektisesti ajattelevan ihmisen tulee tuntea historiallisten analogioiden vaarat, mutta juuri nyt me tuomme itse sellaisen esille.

Muistellaan vuotta 1934. Neuvostoliiton ympärille oli luotu ”pikkuententenä” tunnettu puskurivaltioiden vyöhyke. Se oli näköaloja vailla oleva kokoelma kvasifasistisia valtioita, jotka olivat Versaillesin ja Trianonin sopimusten äpärälapsia. Toisin sanoen se oli kapitalismin syrjäseutua, joka oli taloudellisesti ja teknisesti riippuvainen keskuksesta, ”isoententestä”. 

Baltian fasistiset hallitukset, samoin kuin Antonescun hallinto Romaniassa ja Horthyn Unkarissa, oli tavalla tai toisella luotu Varsovassa. Euroopan hyeena, kuten Churchill nimitti Puolaa, otti tuona aikana näiden pikkusaalistajien johtajan roolin. Puola oli suurin uhka Neuvostoliitolle, eikä sotilaallisesti suhteellisen heikko Saksa, Riittää, kun viittaamme Prometheus-projektiin. 

Jotakin vastaavaa on myös kehittymässä meidän aikanamme. Maantieteellisesti samat osallistujat ironisesti saartaen tällä kertaa Venäjän Federaatiota. Yhtäläisyydet päättyvät tähän. 

Tämän yhteensattuman huomasivat myös Kremlin propagandistit, jotka ovat kekseliäästi käyttäneet tätä ajatusta ruokkiakseen väestöään propagandallaan, jonka mukaan Venäjä on ”lännen” tähtäimessä, mikä myös tukee sitä kertomusta, että nykypäivän Venäjä on jonkinlainen Neuvostoliiton seuraaja. 

Todellisuudessa Venäjän Federaation hallinto on käymässä läpi omaa muodonmuutostaan (samaa tapahtuu myös muissa osissa entistä Neuvostoliittoa), joka avaa tietä fasismiin. Käynnissä olevat prosessit, kuten teollisuuden ja talouden alamäki, koulutuksen heikentäminen ja sosiaalipalvelujen purkaminen hyödyttävät ”isoa ententeä”. Tavoitteena on ylittää kynnys, jonka jälkeen Neuvostoliiton taloudellinen palauttaminen on mahdotonta.

Putinin hallinnon yritykset vastustaa eurointegraatiota luomalla niin sanottu Euraasian talousliitto ei ole muuta kuin yhteismarkkinoiden luomista siirtomaatavaroille ja pääoman vapaalle liikkumiselle Aasian finanssikeskusten läpi. 

Puolan-Saksan fasistit ja Münchenin petos

Nykyisestä Puolasta, kuten vuonna 1934, on tullut pienen euro-ententen johtaja. Ei ollut sattuma, että nykyiseen EU-parlamentin antikommunistiseen päätöslauselmaan johtaneet sanat toisen maailmansodan alkamisen vuosipäivänä lausuttiin nimenomaan Varsovassa.

Joukkotiedotusvälineiden kuluttajat ovat, kiitos modernin teknologian, menettäneet kyvyn kriittiseen ajatteluun, jolloin ajattelu internetin ”meemien” tasolla asettaa heidän mieliinsä kaksi maailman jakoa havitellutta kannibaalia: Hitlerin ja Stalinin. Ei tietenkään tuotu esille Münchenin petosta ja kuinka Puola yhdessä Saksan kanssa viipaloi Tšekkoslovakian. 

On myös kiinnostavaa huomata Puolan nykyisten oikeistosiiven johtajien käyttävän puolalaista käsitettä ”kansainyhteisö” kuvaamaan maataan  mieluummin kuin Puolan nimeä, ikään kuin kaikuna vanhalle Puola-Liettualle. Tämä on perintöä puolalaisen fasismin isältä marsalkka Piłsudskilta, joka halusi valloittaa Länsi-Venäjän, Liettuan, Valko-Venäjän ja Ukrainan alueita.

Nykyinen Puolan ”eliitti” kutsuu itseään nimellä ”Szlachta” (Puolan aatelisto) ja on hyvin innokas käyttämään historiallista demagogiaa pyyhkiäkseen pölyt vanhasta  feodaalisesta Puola-Liettuan kansainyhteisöstä. 

On merkittävää, kuinka ”edistyksellinen” Euroopan Unioni suhtautuu täysin välinpitämättömästi Varsovan fasistien soihtukulkueisiin tai poliitikkojen provokatiivisiin lausuntoihin.

On myös mielenkiintoista huomata Vatikaanin kasvava vaikutus Puolan ja Slovakian sisäisiin asioihin, mikä tekee Paavin jälleen peluriksi Euroopan markkinoilla. Pyhä istuin on yksi suurimmista Euroopan finanssikeskuksista. Se toimii aivan samoin kuin maalliset kollegansa. Meidän pitää myös huomata Vatikaanin rooli Ukrainan fasistisoinnissa, mikä on täysin sivuutettu massamediassa, joka uutisoi vain pedofiiliskandaaleista kirkon piirissä. 

Voimme lyhyesti todeta, että fasismin rehabilitointi (täysin tai osittain) on tapahtunut myös Bulgariassa, Unkarissa ja Romaniassa. Lisäksi me näemme edessämme uuden kauhukuvan, jonka juuret ovat Suuressa Turanissa (Great Turan), jota nykypäivän Turkki johtaa.

Turkki, Lähi-idän markkinat ja pikasodat

Turkki on viimeisen 30 vuoden aikana menettänyt jopa Leninin tervehtimän vuoden 1920 porvarillisdemokraattisen vallankumouksen perintönsä. Turkin 20. vuosisadan historia ei enää vastaa Atatürkin perustuslain standardia, vaan 90-luvulla alkanutta tosiasiallista muuntumista kohti islamismia ja uus-ottomanismia.

Aluksi Ankaran retoriikka perustui ideaan uuden Suur-Turanin kvasivaltakunnan luomisesta, jonka oli tarkoitus yhdistää kaikki turkkilaiset kansat Turkin johdolla. Tällä hetkellä Turkin armeija on toiseksi suurin koko Nato-liittoumassa, samaan aikaan kun maa avoimesti vastustaa ihanteita, joita Nato väittää puolustavansa. 

Sotilasliitto Naton pitkäaikainen jäsenyys on myös mahdollistanut Turkin vihamieliset toimet Kreikkaa vastaan, joka on näennäisesti sen Nato-liittolainen.

Nyt Turkin porvaristo yrittää ottaa haltuunsa kaikki Lähi-idän markkinat ja on vihamielisessä vastakkainasettelussa Iranin totalitaristisen pappishallinnon kanssa, joka jostain syystä on määritelty ”islamisti-vallankumoukselliseksi”. Jo nyt kauppasota Lähi-idässä on rappeutunut pikasodiksi, joista Syyria toimii malliesimerkkinä. Syyria laittoi naulan globalisaation arkkuun, jota vielä 10 vuotta sitten pidettiin mahdottomana pysäyttää. 

Jonkinlaisen yhdistyneen maailmanjärjestyksen kauhukuva on kadonnut samaan aikaan kuin vastakohdat ovat kasvaneet. Tämän Lenin ennusti kritisoidessaan ”ultraimperialismia”, joka oli analogia globalisaatiolle. Vaikuttaa siltä, että sijoittajien keinotekoisesti luomat supertaloudet, kuten Turkki, Kiina, Intia, Etelä-Korea ja muut, ovat riistäytyneet hallinnasta, ja Frankensteinin hirviön tavoin alkaneet syödä omia luojiaan.

Mutta miten kommunistien pitäisi suhtautua Syyrian kaltaisiin pikasotiin? Syyria on malliesimerkki tästä kehityksestä. 

Nykyajan sotia eivät sodi vain valtiot vaan myös eri kokoonpanoin yksityiset yritykset. Tästä karmaisevin esimerkki on Irakin sodissa Yhdysvaltain sotilaiden rinnalla mellastanut 1990-luvun lopulla perustettu yksityinen Blackwater. 

Myös venäläiset pilotit taistelivat yksityisten yritysten palveluksessa olevien palkkasotureiden rinnalla, kuollakseen ulkoistettujen yritysten intressien kuten Stroytransgazin vuoksi, jonka omistaa Suomen kansalainen Timchenko. Ja tätä pidetään Venäjän ulkopolitiikkana. 

Iranilaiset uskonnolliset johtajat taistelevat fosfaattikaivoksista ja kauppareiteistä omien yritystensä puolesta, ja tämä kaikki on piilotettu shiaalaisen väestön intressien puolustamisen valepukuun.

Ja kenelle kommunistien tulisi osoittaa tukensa? Korruptoituneelle Assadin perheelle ja heidän liikekumppaneilleen, jotka on yhdistetty Putiniin? ISISin raakalaisille? Loppuunmyydyille iranilaisille oligarkki-uskonjohtajille? Turkkilaisille fasisteille? Vai pakotetaanko meidät valitsemaan se ”pienempi paha” heidän keskuudestaan?

Johtopäätös

Kapitalistisen maailman yhtenäisyys vuoden 1991 jälkeen oli lyhytaikainen eikä kyennyt lykkäämään sen maailmanlaajuista kriisiä kovinkaan pitkään. Valtavien mullistusten hinnalla se kykeni ostamaan hieman lisää aikaa ja nyt maailma on jaettu toisiaan vastaan kilpailevien keskusten välillä. 

Kaikille näistä hallinnoista on yksi asia yhteinen: ne ovat tai tulevat kehittymään avoimiksi finanssipääoman diktatuureiksi sen erilaisissa muodoissa, keskiaikaisesta pappisterrorista malthusilaiseen ympäristönsuojelun naamion taakse piiloutuvaan liberaalifasismiin. Kaikkein tärkein yhteinen piirre näillä hallinnoilla on se, että niiden päävihollinen on kommunismi.

Aivan kuin 1930-luvulla, laajan fasisminvastaisen rintaman luominen on tullut jälleen ajankohtaiseksi kysymykseksi, mutta tällä kertaa olosuhteet ovat  paljon vaikeammat. Euroopan työväenluokka on joko lannistettu tai sortunut pikkuporvarilliseen kuluttamiseen, konsumerismiin. 

Me tiedämme, että ryysyköyhälistöön kuuluvat elementit ovat fasistisen liikkeen tärkein voimavara. Propaganda on tullut yhä hienostuneemmaksi, josta kiitos kuuluu teknologisten innovaatioiden menestykselle ja koulutusjärjestelmän heikentämiselle. Joka tapauksessa päätyömme ei ole iskulauseiden huutaminen, vaan vakava työskentely tämän tilanteen teoreettisen analysoinnin puolesta käyttäen luovasti marxilaista dialektiikkaa. 

Tällä hetkellä meidän tulisi vähintään yrittää säilyttää vakavasti uhatut porvarillisdemokraattiset vapaudet. Toinen uhattuna oleva asia on kulttuuri tuhansien vuosien aikana kerättynä ihmiskunnan saavutuksina, jonka ainoastaan me voimme pelastaa nousevan uusbarbarismin nousuveden alta. Tämän vuoksi ne ihmiset, jotka arvostavat vapaata ajattelua ja korkeaa kulttuuria ovat mahdollisia liittolaisiamme.

Tämä ei selvästikään tarkoita sitä, että meidän tulee toistaa kahdeksan viime vuosikymmenen virheet, eikä tilapäisten liittojen ja kaaderiston liiallisen kasvattamisen tulisi uhata marxilais-leniniläistä maailmankuvaa. 

Tässä tekstissä olemme viitanneet nykypäivän fasismin ottamiin päämuotoihin: uuspappisvaltaan, liberaalifasismiin (jonka radikaaleimmat muodot ovat libertarismi ja ekologinen malthusilaisuus) ja barbaarisuuden laillistaminen monikulttuurisuuden varjolla. Mitään näistä ei ole toistaiseksi hyvin analysoitu ja ne vaativat lisää tieteellistä analyysia.

Ristiriita tuotantovoimien kehittymisen ja tuotantosuhteiden välillä on kasvanut yhä suuremmaksi. Mitä siitä seuraa? Meidän vastuumme on kasvanut ja on aika toimia nyt! Onko huomenna jo liian myöhäistä?

Mutta kaikki käytännön työ osoittaa, että työn vaikutus ei ole yhtäläistä muotonsa ja sisältönsä puolesta. Nousee kysymys: mikä tekee käytännön työn tehottomaksi? Mikä estää sitä olemasta oikeasti tehokasta ja vallankumouksellista? Vastaus tähän kysymykseen on monelle ilmeinen. Vallankumouksellisen käytännön puute johtuu vallankumouksellisen teorian puutteesta. 

Mutta kysymyksen tällaisessa muotoilussa teoria esiintyy erossa käytännöstä ja päinvastoin. On tärkeää huomata, että käytännön laatu määrittää teorian laadun ja teorian laatu määrittää käytännön laadun. Se vaikuttaa noidankehältä, mutta käytännön kehittyminen ilman teorian opiskelua kiteyttävää käytäntöä on oletuksena mahdotonta. 

Ilman käytännön opiskelua teorian muodossa mikään ei kehity. Siksi opiskelu ja vallankumouksen teorian harjoittelu osoittaa tien ulos toivottomasta tilanteesta, tai ainakin saa porvariston propagandan perustumaan valheille ja puolitotuuksille – esimerkiksi tämän EU-parlamentin antikommunistisen päätöslauselman osalta, jonka päätimme tuomita tänään.

Tässä mielessä se on metodi, jolla me vastustamme fasismia kapitalismin muotona. Fasismi itsessään perustuu tietämättömyydelle, joka on ihmistyön kehittymisen tulos.

Kyvyttömyys ratkaista kapitalistien ristiriitoja kapitalismissa ei voi johtaa kuin kommunististen näkemysten nousuun, mikä johtaa taisteluun kommunismia vastaan fasistisin menettelytavoin. Tämä on se mihin kapitalismi päätyy. Se mikä on syntynyt, ansaitsee kuolla. Kuolema ei tuoksu kukille, ja tämän ruumiin haju täyttää sieraimet.

Ratkaisu

Havaitaksemme mädäntyneen lihan hajussa uuden kukinnan tuoksun, meidän tulee löytää ja ymmärtää näiden historiallisten hajujen alkuperät. Tai sanoaksemme sen kaunistelematta, ymmärtääksemme historiallisia ilmiöitä meidän täytyy muistaa luokkataisteluteorian opiskelu.

Luokkakantainen maailmankuva jo itsessään ratkaisee monia abstrakteja päätöslauselmia. 

Internationalismin ideaa ei ole vaikea ymmärtää teknisellä tasolla. Kansakuntien sisin olemus on lakannut olemasta siinä mielessä kuin ne olivat kansallisfasistisia. Nyt me todistamme fasismia, jonka globaali kapitalismi on luonut – kansainvälistä fasismia.

Versailles 1919 ja Trianon 1920: rauhansopimuksia, joilla ensimmäisen maailmansodan jälkeen Eurooppa jaettiin voittajavaltioiden kesken 

Prometheus-projekti 1918-1935 – Puolan suunnitelma ja toteutus Neuvostoliiton saartamiseksi ja heikentämiseksi 

Münchenin sopimus 1938: Iso-Britannian, Ranskan, Italian ja Saksan vuonna 1938 solmima sopimus Tšekkoslovakian sudeettialueen luovuttamisesta Saksalle.

Väliotsikot, selvennykset ja lisäykset toimituksen tekemiä.

Työkansan Sanomat 3/2020

Kommunististen ja työväenpuolueiden kokous Brysselissä (osa 2)
Merkitty:            

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *