Paavo Forssell – Kuolemaantuomittu muistelee

Elokuussa 1918 porilainen Paavo Anselm Forssell tuomittiin punakaartilaisena kuolemaan. Tuomio julistettiin Porin suojeluskunnan syytekirjelmän perusteella, syytettyä ei kuulusteltu eikä hänen vastaväitteitään otettu huomioon. Päätöksessä todettiin: ” Armoa ei anneta , eikä valittaa saa”. Marraskuun 20. päivänä tuomio muutettiin 10 vuoden pakkotyöksi ja joitakin kuukausia myöhemmin Forssell vapautettiin. Hän matkusti Kanadaan ja siirtyi sieltä 30-luvulla Neuvosto- Karjalaan. Vuonna 1961 julkaisi Neuvosto-Karjalassa ilmestyvä Punalippu aikakausilehti Forssellin laajahkon muistelmasarjan, josta olemme lainanneet lyhennelmän.

Tien päälle kohti itää

Huhtikuun 10 päivän paikkeilla Satakunnan sekä Porin kaupungin punakaartit alkoivat vetäytyä kohti Lahden kaupunkia. Minä sain määräyksen lähteä kahden toverin kanssa tarkastamaan maantietä, onko tie selvä vihollisista. Ei siellä ketään näkynyt.

Kokemäellä saatiin jo olla vähän vihollisen tuntumassa, mutta ei siinä mitään kummempia tapahtunut. Vihollinen seurasi perässämme parisen kilometrin päästä meistä. Rautatiesilta sekä pari maantiesiltaa räjäytettiin vihollisen etenemisen vaikeuttamiseksi. Saavuttiin Huittisten Lauttakylään, jossa ei myöskään mitään suurempia taisteluja syntynyt, koska vihollinen pysytteli loitolla Porin punakaartin pääjoukoista.

Matkamme jatkui Hämeenlinnan edustalle saakka. Lähetit toivat tiedon, että siellä käydään taisteluja ja vastassa on Saksan armeijan joukko-osastoja. Täällä Porin punakaarti yhtyi muiden punakaartilaisten kanssa kiivaaseen taisteluun Saksan koulutettua armeijaa vastaan, joilla oli lentokoneitakin käytettävänään. Moni meistä näki niitä silloin vasta ensi kertaa ja moni myös viimeisen kerran, koska meitä kaatui paljon.

Me murtauduimme Hämeenlinnan läpi ja jatkoimme matkaa Lahden kaupunkia kohden, jonne saavuimme joitakin päiviä ennen Vappua vuonna 1918. Taistelut olivat kovassa käynnissä Lahden edustalla. Vihollinen oli vallannut kaupungin edustalla olevat kukkulat. Luulimme siellä olevan Suomen valkokaartilaisia, mutta pian huomasimme erehdyksemme. Lähdettiin tiedustelemaan. Lähemmäksi päästyämme jätimme hevoset metsikköön ja hiivimme kukkulan rinnettä ylös.

Saksalaisten vankina Hennalaan

Me onnistuimme pääsemään niin lähelle, että kuulimme puhetta, ja saksalaisiahan ne olivat. Kun olimme jo paluumatkalla niin meidät huomattiin ja silloinkos sieltä papatus alkoi. Olimme hiljaa kuin Limperi hirressä ja kun ammunta loppui, niin matelimme taas eteenpäin. Ja tiedon tuotuamme vaivuimme sikeään uneen esikunnan lattialle, josta heräsimme vasta myöhään seuraavan päivän aamuna.

Alkoi kuulua juttua rauhasta saksalaisten kanssa. Levisi huhu, että aseet luovutetaan ja meitä kuulustellaan, niin kotiin päästään joka sorkka. Niin tuli sitten Vapunpäivän aamu vuona 1918. Lahden kaupungin edustalla alkoi antautuminen. Punakaartin miehiä marssitettiin tuhansia Hennalan kasarmeihin kuolemaan. Ei kotiin, niin kuin oli luvattu päästää, vaan kidutuskammioihin, joista on paljon kerrottavaa.

Mutta meitä oli pieni joukko, jotka emme halunneet antautua, vaan yritimme murtautua metsien kautta saksalaisten linjojen läpi päästäksemme rajan yli Venäjälle. Harhailimme metsissä kunnes minä satuin erään riihen luo kylän laitaan, ja siinä kaksi saksalaista sotilasta yllätti minut. Hyppäsin hevosen selästä, läimäytin hevosta selkään ja annoin sen mennä. Ehdin lyödä kiväärin mäsäksi riihen nurkkaan, ennen kuin piti nostaa kädet ylös. Pian olivat saksalaiset kimpussani ja sen tien meni kello ja lompakko taskusta. Muistan miten ne minulle toistivat: ”Vek , vek” ja vielä kerran ”vek”.

Ensimmäiset uhrit Hennalassa

Ollaan Hennalan kasarmeilla. Taistelut ovat jo takana ja saksalaiset ovat luovuttaneet meidät Suomen valkoisille. Eräänä aamuna kutsuttiin esiin ne, joilla on tarttuvia tauteja. Heti riviin niin pääsevät sairaalaan ja sieltä kotiin. Moni lähti, vaikka ei tautia olutkaan ja pääsi iankaikkiseen kotiin. Kaikki jotka tähän ansaan tarttuivat komennettiin riviin eikä pitkälle vietykään, kun pantiin konekivääritulella matalaksi.

Näin ne kuulut valkoiset pyövelit aloittivat punakaartilaisten teurastuksen. Sitten saapuu ympäri Suomea suojeluskuntalaisia hakemaan oman paikkakunnan punikkeja mukamas kotiin vietäväksi. Joukossa oli paljon naisia, mutta ammuttavaksi niitä vietiin. Armotta vain tapettiin ja oli paljon nuoria tyttöjäkin, jotka olivat olleet innostuksella mukana työväenliikkeessä.

Eräänä aamuna huudettiin riviin porilaisia, että nyt päästään mekin kotiin, ja niin me riennämme riviin ja huuto kuuluu: ”Vapaaehtoiset, päälliköt ja ryssät ulos rivistä”. Kaikki ovat hiljaa, ei kukaan liikahda. Vihdoin minä astun rivistä ja ilmoitan, että olen mennyt punakaartiin vapaaehtoisesti.

Kysyvät, kuka olet ja miksi olet mennyt punaiseen kaartiin? Vastaan, olen lahtari Porista. Se joka meitä huusi oli Reposaaren apteekin omistaja ja lahtarikaartin päällikkö. Se koski kovasti häneen, kun minä tyhmyydessäni mainitsin hänen tittelinsä. Se oli minulta kohtalokas erehdys. Sillä nähkääs, hyvät lukijat, minä olin siihen aikaan teurastaja ammatiltani. (TKS/ Olli Krannila)

Lähde: Satakunnan Yhteisvoima OY:n kirjapaino Pori, 1972

Väliotsikot lehden toimitus

Työkansan Sanomat 8/2018

Tilaa Työkansan sanomat, vuosikerta (14 nroa) 35 €. Puhelin: 0442394197,  Sähköposti: ktp@ktpkom.fi Seuraava numero ilmestyy kesätauon jälkeen 24.8.  

Paavo Forssell – Kuolemaantuomittu muistelee

Hakutulokset “Paavo Forssell – Kuolemaantuomittu muistelee

  • 18.6.2018 22:17:sta
    Permalink

    On ollut tautisista puhdistamista, kun tarttuvan taudin kantajaksi ilmoittautuneet on heti lakaistu pois kuularuiskulla. On ollut jytkyä!

    Vastaa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *