Kirjanurkka: Kalevalan päivä 28. helmikuuta

Kalevalan päivää vietetään Suomessa 28. helmikuuta. Virallisten tapahtumien lisäksi päivä on ollut ainakin aikaisemmin myös koulujen ohjelmassa. Kalevala on Suomen ja Karjalan tasavallan kansalliseepos. Se perustuu Elias Lönnrotin (1802–1884) vuodesta 1828 alkaen kokoamiin suomalais-karjalaisiin kansanrunoihin. Näitä kiehtovia aineksia on kaikkina aikoina hyödynnetty myös vallankäytön välineinä, kansallisten ja ideologisten päämäärien saavuttamiseksi.

Jussi Malmisen mukaan Kalevalan toisen painoksen esipuheessa Lönnrot paikallistaa Kalevalan tapahtumat Vienanjoen varsille ja Äänisniemen seuduille – muinaisten Bjarmien oletetuille asuinalueille.  Eeppisillä kansanrunoilla, bylinoilla, on vastaava asema ja merkitys Venäjällä, kuin kalevalaisella kertomarunoudella on Suomessa.

Maailmankirjallisuutta Karjalasta

1800-luvun alussa romanttisen tyylisuunnan omaksuneet, kirjailijat, runoilijat, taiteilijat ja tutkijat kiinnostuivat oman kansansa alkuperästä, sen mytologiasta ja myyteistä, sekä kansanrunoudesta ja kansallismielisyydestä. Musiikissa romantiikka soi vahvana aina 1900-luvun alkupuolelle asti.

Elias Lönnrot kirjoitti 1833 virkaveljelleen: ”Yksistään Väinämöisen runoja minulla on jo 5-6 tuhatta säettä, joista voit päätellä, että tästä paisuu aimo kokoelma. Aion kuitenkin taas talvella pistäytyä Arkangelin kuvernementissä, enkä ennen lakkaa keräilemästä, kuin saan niistä kokoelman, joka vastaa puolta Homerosta!”  

Kalevalan 1. painos ilmestyi vuonna 1835 nimellä Wanhoja Karjalan Runoja Suomen kansan muinoisista ajoista. Lönnrot arveli runojen olevan kristinuskoa edeltäviltä ajoilta, ja uskoi niiden kuvaavan muinaisina aikoina tapahtunutta karjalaisten, hämäläisten ja virolaisten vaellusta Aasiasta nykyisille asuinsijoilleen Mooseksen kaltaisen kansanjohtajan, Kalevan johdolla.

Uusi Kalevala ilmestyi vuonna 1849. Kalevalaiseen epiikkaan hurahtaneet romantikot olivat vakuuttuneita siitä, että olisimme aivan poikkeuksellisella tavalla kyenneet säilyttämään kansanrunojen sirpaleissa muiston tuosta mielikuvitusta kiehtovasta kulta-ajasta, ja hehkuttivat Lönnrotin kuvaavan Kalevalassa muinaisina aikoina eläneen suomalaisen kansan historiaa.     

Kalevalan alkulauseessa kirjailija ilmoitti luovuttavansa alkuperäiset runotallenteet ja muun aineiston tutkijoiden käyttöön. Lönnrot viivytti materiaalin julkistamista, joten laaja aineisto päätyi kansanrunouden tutkijoiden arvioitavaksi vasta useiden vuosikymmenien jälkeen.  

Lönnrotin työstä innoittuneena, Kalevala-prosessin edistyessä ryhdyttiin kokoamaan pian lisää säkeitä Kalevalan laajennettua laitosta varten, sekä sen aitoutta todistamaan. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle kertyi yli 100 000 säettä suullista runoutta, josta Lönnrot, yksi seuran perustajajäsenistä totesi, että aineistosta voisi laatia vaikka seitsemän erilaista Kalevalaa.

Kalevala

Kalevala on mielenkiintoinen kirja. Kertomalla, että suomalaisillakin oli oma mytologia, muinaisaika ja kulttuurisesti rikas menneisyys, kehittyi Kalevalasta suomalaisuuden tunnuskuva. Eepos loi pohjan sivistyneistön kansallisille haaveille ja antoi taide- ja kulttuurieliitille uusia aiheita. Viehättävä teos  on saanut vaikutteita Homeroksen eepoksista, pohjoismaisista myyteistä ja germaanisista sankaritarinoista.

Sankariepiikka on oman kansan historiaa idealisoivaa kertomarunoutta. Taistelut, utopiat, fantasia ja ihanteellisuus kuuluvat oleellisesti tämän lajin traditioon ja aatemaailmaan. Näitä kiehtovia aineksia on kaikkina aikoina hyödynnetty myös vallankäytön välineinä, kansallisten ja ideologisten päämäärien saavuttamiseksi.

Kalevalan toisen painoksen esipuheessa Lönnrot paikallistaa Kalevalan tapahtumat Vienanjoen varsille ja Äänisniemen seuduille – muinaisten Bjarmien oletetuille asuinalueille.  

Vasta 1880-luvulla tutkijat saivat tilaisuuden ryhtyä selvittämään tarkemmin Kalevalan tekstien ja aidon kansanrunouden välistä suhdetta. Silloin paljastui muokkaustyö koko laajuudessaan.  

Kulttuurieliitti ratkaisi ongelman ja teki Lönnrotista ”viimeisen suomalaisen runonlaulajan”.

On hyvin kiintoisaa, että Aunuksen kuvernementtiin kuuluneissa kylissä, oli säilynyt kaksi vahvaa runoperinnettä rinnakkain: suomalais-karjalainen sekä venäläinen.  

Bylinat

Eeppisillä kansanrunoilla, bylinoilla, on vastaava asema ja merkitys Venäjällä, kuin kalevalaisella kertomarunoudella on Suomessa.  Äänisniemen ympäristöstä bylinat tallensi folkloristi ja etnografi Pavel Rybnikov, jonka tsaarin hallinto oli karkottanut poliittisista syistä alueelle.  

Vuonna 1860 hän tutustui siellä seudun tunnetuimpaan bylinamestariin Trofim Rjabiniin, sekä kolmeenkymmeneen muuhun kertojaan. Rybnikov kirjoitti muistiin yli kaksisataa tekstiä. Bylinat ilmestyivät 1861-1867 neljänä niteenä. Niiden vaikutus venäläiseen kirjallisuuteen sekä taiteeseen on ollut suunnaton.  

Muistiinpanoissaan Pavel Rybnikov kertoo: ”Trofim Rjabinin oli voimakasrakenteinen mies, jonka koko olemuksesta kuvastui rauhallinen voima ja itsehallinta. Trofimin esiintyminen oli hallittua ja vakuuttavaa. Hän osasi antaa jokaiselle säkeelle erityisen merkityksen”.

Venäjän Maantieteellinen Seura kutsui Trofimin Pietariin. Hän esiintyi tiede-, kulttuuri- ja talouselämän edustajille lukuisissa yksityiskodeissa, kouluissa sekä konsertti- ja luentosaleissa. Lehdistö kirjoitti runsaasti hänen elämästään ja suurenmoisista ja elämyksellisistä esityksistään.  

Trofimin kuoli 1885, yhdeksänkymmenen neljän vuoden ikäisenä. Bylinatraditiota jatkoi hänen nuorin poikansa Ivan T. Rjabinin, jonka musikaaliset lahjat ilmenivät jo varhaisessa nuoruudessa.  

Ivan kutsuttiin vuonna 1902 esiintymään tsaariperheelle talvipalatsiin. Hänen maineensa kiiri yli maan. Hän teki esiintymismatkoja Pietariin, Moskovaan, Kiovaan ja Odessaan, sekä Wieniin ja Prahaan ja Varsovaan. Belgradissa Ivan kutsuttiin esiintymään Serbian kuninkaalle Aleksanterille.

Huikeasta maineestaan huolimatta Ivan Rjabinin säilytti vanhauskoiset tapansa ja rakkauden kotiseutuun. Palattuaan kotiin maailman hyörinästä uupuneena, hän lähti usein samoilemaan Aunuksen suunnattomiin erämaihin, josta ammensi uusia voimia tulevia esiintymismatkoja varten. Ikimuistoisista ajoista asti suvun piirissä arvostettu, vaalittu ja ylläpidetty bylinatraditio päättyi bylinamestari Petr Ivanovic Rjabinin kuolemaan 1953.

Karjalan suuret runonlaulajat ja bylinamestarit ovat kuolleet. Heidän ikimuistoiset laulunsa elävät yhä. Bylinat, samoin kuin Kalevala, ovat osa maailmankirjallisuutta ja kansojen yhteistä kulttuuriperintöä. Runoeepoksista on julkaistu käännöksiä, väitöskirjoja, akateemisia tutkimuksia, tulkintoja, kuvitettuja taidepainoksia, juhlapainoksia, proosaversioita, murreversioita, lyhennelmiä ja erilaisia mukaelmia, ehkä enemmän kuin mistään muista kirjoista ikinä.

PS. Kalevala kiinnostaa edelleen tutkijoita. He etsivät muinaisten kalliomaalausten ja kalevalaisten runoaihelmien yhtäläisyyksiä. Siperiassa suoritetuissa kenttätutkimuksissa on haettu kalevalaisen kertomarunouden syntymäsijoja. Tutkijat ovat istuneet nuotiotulilla seuraamassa samaanien myyttisiä menoja sekä kuuntelemassa ja taltioimassa heidän arkaaisia laulujaan, löytääkseen yhteyksiä muistiin merkittyjen säkeiden ja kalevalaisen epiikan pohjimmaisten kerrosten väliltä.

Jussi Malminen, Salo  

Työkansan Sanomat 3/2019

Kirjanurkka: Kalevalan päivä 28. helmikuuta

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *