Vain linnut unohtavat sodan nopeasti

Ukrainassa vuonna 1948 syntynyt ja Valko-Venäjällä pitkään asunut Svetlana Aleksijevits sai vuonna 2015 Nobelin kirjallisuuspalkinnon yhteisöllisillä ja sodanvastaisilla teoksillaan. Nobel-lautakunnan perusteluissa todetaan, että palkinto myönnetään hänen moniäänisille kirjoituksilleen, jotka muodostavat muistomerkin aikamme kärsimykselle ja rohkeudelle.

Svetlana Aleksijevits avaa kirjassaan Sodalla ei ole naisen kasvoja oven niiden tyttöjen ja naisten sisimpään, jotka koulunpenkiltä tai arkiaskareistaan lähtivät puolustamaan synnyinmaataan. Kirjailija ei suostunut kaunistelemaan sotaa sankarimyyteillä eikä ylivertaisilla uroteoilla, vaikka kustantajat sitä vaativat. Järisyttävän lukukokemuksen lisäksi kirjan sanoma on aidosti sodanvastainen.

Svetlanan lapsuuden muistot

Lapsuudesta on jäänyt mieleeni, että sodasta puhuttiin aina: koulussa ja kotona, häissä, ristiäisissä, juhlissa ja muistotilaisuuksissa. Aloin silloin ajatella kuolemaa. Enkä koskaan lakannut ajattelemasta sitä. Meillä kaiken alkuperä oli tuossa kauhistuttavassa ja salaperäisessä sodan maailmassa, josta tuli minulle elämän arvoitus.

Ukrainassa syntynyt isoisämme, äidin isä, kuoli rintamalla ja haudattiin jonnekin Unkariin. Valkovenäläinen isoäitimme, isän äiti, kuoli lavantautiin partisaanijoukoissa. Kaksi hänen poikaansa katosi tietymättömiin sodan ensimmäisinä kuukausina. Kolmesta pojasta kotiin palasi vain yksi, tuleva isäni. Saksalaiset polttivat elävältä yksitoista kaukaista sukulaistamme lapsineen. Kenet kotimökkiinsä, kenet kylän kirkkoon. Tällaista oli jokaisessa perheessä. Kaikkialla, saksalaisten valloittamilla alueilla.

Sittemmin sain käteeni kirjan Kotini on palava kylä. Sen kirjoittivat Ales Adamovits, Janka Bryl jaVladimir Kolesnik. Olin löytänyt etsimäni. Vastaavan sielullisen järistyksen olen kokenut vain lukiessani Dostojevskia. Kirjan muoto on epätavallinen. Se on elämän äänistä koostettu romaani, joka kertoi siitä, mitä olin koko lapsuuteni ajan kuullut kahviloissa, kaduilla ja johdinautoissa. Siitä se lähti. Ales Adamovitstoimi esikuvanani ja opettajani, sillä halusin kirjoittaa kirjan tuosta sodasta, ja kertoa siihen osallistuneiden naisten tarinan, kertoo Svetlana Aleksijevits.

Lääkintäalikersantti Tamara Stepanova

Raahasimme Stalingradissa haavoittuneita, raajansa menettäneitä sotilaita etäämmälle taistelukentästä. Kuolleita oli niin paljon, että hevoset lakkasivat pelkäämästä niitä. Kaikkialla tuoksui veri. Savun hälvettyä huomaan, että yksi haavoittuneista on meikäläinen panssarimies ja toinen on saksalainen. Olen kauhuissani, omat tekevät kuolemaa ja minä pelastankin saksalaisen. Molemmat olivat mustiksi palaneita. Samannäköisiä. Vasta tarkemmin katsottuani, näin vieraan mitalin, kellon ja sen kirotun univormun.

Ihmiset tekevät kuolemaa silmiemme edessä, elämää on jäljellä vain muutamia minuutteja. Hyvästelet heidät hellillä sanoilla, kun et voi muuten enää heitä auttaa. Muistan heidän kasvonsa edelleen. Menetimme hirveyksien keskellä kykymme puhua ja sisimpämme on kylmää tunnotonta hyytelöä ja tärisemme holtittomasti. Vasta taistelun tauottua, haaveilimme selviytymisestä. Teki kauheasti mieli elää.

Sodan jälkeen inhosin punaista väriä. Se kuvottaa ja oksettaa yhä. En pidä punaisia vaatteita, enkä käytä sisustamisessa enää punaista väriä. Pelkäsin vuosia avonaista taivasta. Kun näen vastakynnetyn ja myllerretyn maan, veren haju ja väri palaavat mieleeni. En muista nähneeni kissoja tai koiria. Mutta aseiden vaiettua mustavarikset ilmestyivät heti pelloille. Linnut unohtivat sodan nopeasti, kertoi haastattelijalle Tamara Stepanova, jota rykmentin komentaja puhutteli aina lempinimellä, ”Toveri, vieläkin korkeampi johtaja”.

Kirja rohkeudesta ja kärsimyksestä

Näin kuvaa sotaa Svetlana Aleksijevits kirjassaan Sodalla ei ole naisen kasvoja. Naisten kertomukset ovat riipaisevia. Todenmukaisesti kuvatut järkyttävät sotatapahtumat ovat naisten itse kokemia ja kertomia. Niiden vaikutukset yksilön myöhempään elämään tekevät kirjasta voimakkaasti kantaaottavan, sodanvastaisen puheenvuoron.

Svetlana Aleksijevits haastatteli kirjaansa varten yli kahdeksaasataa naisveteraania, noin sadalla paikkakunnalla. Kirjassa äänen sai kaksisataa toiseen maailmansotaan osallistunutta tyttöä ja naista, jotka unelmoivat hyvästä elämästä, opinnoista ja perheen perustamisesta, mutta joista natsi-Saksan ja Suomen hyökättyä Neuvostoliittoon 1941, tulikin sotilaita. Kirja on laadittu romaanimuotoon. Kerronta on raportoivaa, dramaattista ja mukaansatempaavaa.

Kirjailija osoittaa naisten pystyneen ilmentämään sodan ankarimmissakin koettelemuksissa epäitsekkyyttä, hyvyyttä ja rohkeutta, ja tarpeen vaatiessa terästäkin lujempaa päättäväisyyttä ja kestävyyttä. Kirjailija ei kuvaa kenraalien sotaa. Hän ei suostunut retostelemaan sankarimyyteillä, eikä sotilaiden uroteoilla, vaikka kustantajat sitä vaativat. Svetlana Aleksijevits avaa oven niiden tyttöjen ja naisten sisimpään, jotka koulunpenkiltä joutuivat yllättäen sysätyksi keskelle sodan kauhuja ja kärsimyksiä. Sekä kokemaan sodan jälkiseurauksena henkisten vaurioiden tuottaman piinan ja tuskan.

Rauhan palattua

Osasin ampua ja heittää kranaatteja. Osasin miinoittaa, tappaa ja antaa ensiapua. Osasin räjäyttää sillan, ja purkaa konepistoolin, vaikka silmät suljettuina. Mutta olin unohtanut aivan kaiken, mitä koulussa olin oppinut.

Rauhan palattua pyrin yliopistoon. Hakemukseni essee oli täynnä lapsellisia kirjoitusvirheitä ja vailla pilkkuja. Sanat ja niiden synonyymit olivat pyyhkiytyneet mielestäni. Painajaiset piinasivat minua: SS-miehet, koirien haukunta, aseiden pauhu, lähitaistelujen äänet ja huudot, ja kuolevien viimeiset kuiskaukset. Elin kaikki sodassa kokemani kauhut uudelleen, joka ikisenä yönä, kunnes uuvuin. Lopulta lääkärit kielsivät opiskelun.

Asuntolan tytöt pelastivat minut. Unohda lääkärit. Sinun on opittava nyt uudestaan nauramaan ja naurettava paljon, he määräsivät, ja ottivat minut komentoonsa. Sodan jälkeen komedioita tuotettiin harvoin, mutta niitä kuitenkin esitettiin. Katsoimme niistä jokaisen ainakin sata kertaa. Elokuvaa katsoessani itkin ja nauroin yhtä aikaa. Vertaistukiryhmän sinnikkyyden ansiosta sain elämästä uudelleen kiinni. Painajaiset alkoivat väistyä, ja vähitellen pystyin suoriutumaan opinnoista paremmin, kertoo kokemuksistaan vastarintataistelija Tamara Ustinovna.

Miljoona naista

Noin miljoona naista osallistui toiseen maailmansotaan Neuvostoarmeijan riveissä.

He eivät palvelleet ainoastaan sairaanhoitajina, kokkeina ja pyykkäreinä, vaan myös lentäjinä, tarkka-ampujina, sillanräjäyttäjinä, radisteina, sotakirjeenvaihtajina ja lääkäreinä, patterin komentajina, rivisotilaina, auton- ja panssarivaunun kuljettajina ja konekivääriampujina.

Svetlana Aleksijevitsinkirja Sodalla ei ole naisten kasvoja ensimmäinen suomennos ilmestyi 1988, ja kirjailijan täydentämä laitos Keltainen kirjasto -sarjassa vuonna 2017.

Jussi Malminen

Vain linnut unohtavat sodan nopeasti
Merkitty:

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *