Maaliskuun 22. päivä on kansainvälisen työväenluokan suuren teoreetikon ja johtajan V. I. Leninin syntymäpäivä. Mikä olisikaan parempi tapa juhlistaa tuota merkkipäivää kuin syventää ymmärrystään Leninin teoksista.
Lenin kirjoitti hyvin paljon. Hänen koottuihin teoksiinsa kuuluu yli 40 osaa. Tässä artikkelissa rajoitun käsittelemään vain kaikkein tärkeimpiä hänen kirjoistaan, jotka tunnustetaan marxilaisuuden ehdottomiksi klassikoiksi. Kerron hieman niiden sisällöstä ja miksi niitä kannattaa opiskella. Näin lyhyessä artikkelissa pystyn tietysti selostamaan niiden sisältöä vain pintapuolisesti.
Mitä on tehtävä? Liikkeemme päivänpolttavia kysymyksiä.
Vuosina 1901-1902, jolloin teos on kirjoitettu, oli Venäjän marxilainen liike vielä varsin alkeellisessa vaiheessa (marxilainen puolue oli perustettu 1898). Niinpä Lenin käsittelee kirjassa sitä, kuinka liikkeen tulisi edetä ja puuttuu tuon ajan merkittävimpiin teoreettisiin ja taktisiin kysymyksiin. Nuo opetukset ovat edelleen täysin relevantteja ja paikkansa pitäviä.
Erityisesti Lenin kirjoittaa ns. ekonomismia ja spontaanisuuden palvontaa vastaan. Ekonomistit olivat sosialisteja, joiden mielestä työläisten olisi keskityttävä vain taloudelliseen taisteluun, taisteluun paremmista työehdoista, palkasta jne. Tuohon aikaan vallankumouksellisen liikkeen lähiajan tehtävä oli tsaarin vallan kaataminen demokraattisessa vallankumouksessa ja ekonomistien mielestä se tehtävä kuului porvaristolle.
Lenin osoitti, että työväenluokan on otettava johtava asema vallankumouksessa ja työläisten sulkeminen poliittisen taistelun ulkopuolelle on vahingollista. Historia osoitti Leninin teorian oikeaksi, kun työläiset johtivat 1905 vallankumousta tsaaria vastaan ja kaatoivat tsaarin lopullisesti 1917 helmikuussa.
Lenin painotti luokkatietoisuuden, opiskelun ja järjestäytymisen merkitystä. Hän vastusti spontaanisuuden palvojia, jotka kuvittelivat työläisten taloudellisen taistelun automaattisesti synnyttävän luokkatietoisuutta ja johtavan heidät sosialismiin. Lenin selitti, että esim. ay-toiminta (kirjassa käytetään termiä “trade-unionismi”) tietysti synnyttää sitä vastaavan tietoisuuden tason, eli ymmärryksen taloudellisesta taistelusta, mutta ei vielä syvää ymmärrystä yhteiskunnasta.
Luokkatietoisuuteen voi päästä vain opiskelemalla ja osallistumalla myös poliittiseen taisteluun. Leninin kirjoitus spontaanisuuden palvontaa sekä teorian ja opiskelun vähättelijöitä vastaan on nykypäivänäkin erittäin tärkeä ohjenuora.
Materialismi ja empiriokritisismi: Arvostelevia huomautuksia eräästä taantumuksellisesta filosofiasta
Tässä teoksessa Lenin puolustaa ja kehittää marxilaista materialistista filosofiaa. 1900-luvun alussa Venäjällä oli syntynyt “Machilainen” positivistinen koulukunta. Huolimatta siitä, että sen useat jäsenet olivat kommunisteja (mm. Bogdanov ja Bazarov) tuo koulukunta esitti marxismille täysin vieraita ja haitallisia filosofisia teorioita.
Machilainen positivismi esitti olevansa todella tieteellinen filosofia joka on ’sekä idealismin että materialismin yläpuolella’ ja ’kolmas linja’ filosofiassa. Lenin kuitenkin osoitti, että positivismi oli vain naamioitua subjektiivista idealismia ja filosofista agnostisismia. Lenin myös tyrmäsi totaalisesti väitteet kolmannesta linjasta filosofiassa.
Filosofian peruskysymys on “Kysymys ajattelun suhteesta olemiseen, kysymys kumpi on ensisijainen: henki vai luonto“ (Engels, Ludwig Feuerbach ja klassisen saksalaisen filosofian loppu) ja tämä jakaa filosofit kahteen leiriin, materialisteihin ja idealisteihin. Ei ole ’puolueetonta’ eikä ’kolmatta linjaa’. Lenin kirjoitti: “Uusin filosofia on yhtä puolueellista kuin kaksi tuhatta vuotta sitten… taistelevia puolueita ovat materialismi ja idealismi.”
Imperialismi kapitalismin korkeimpana vaiheena: yleistajuinen esitys
Ensimmäinen imperialistinen maailmansota alkoi 1914. Kapitalismi oli saavuttanut uuden vaiheen, viimeisen vaiheensa: imperialismin. Oli välttämätöntä kehittää marxilaista teoriaa niin, että se vastasi tilanteen haasteisiin. Lenin suoritti perusteellisen analyysin uuden aikaisesta imperialistisesta kapitalismista, joka on globaalia, loismaista jättiyhtiöiden kapitalismia.
Kirja julkaistiin 1916. Useat asiat ovat sen jälkeen muuttuneet: vanhanaikainen siirtomaavalta on murtunut, on säädetty lakeja, jotka nimellisesti ovat trusteja ja monopoleja vastaan jne. mutta kapitalismi on olemukseltaan samanlainen.
Leninin analyysi pitää paikkansa enemmän kuin koskaan: tuotantoa hallitsevat jättiyritykset, on syntynyt finanssipääoma ja finanssiharvainvalta, pääoman vienti ulkomaille on saanut erikoisen tärkeän merkityksen, ja koko maailma on jaettu kilpailevien kapitalistipiirien ja blokkien kesken.
Valtio ja vallankumous: Marxilaisuuden oppi valtiosta ja proletariaatin tehtävät vallankumouksessa
Toisen internationaalin vajottua syvälle reformismiin ja revisionismiin Leninin oli pelastettava marxilainen valtionteoria. Tähän äärimmäisen selkeään ja johdonmukaiseen kirjaansa hän on kerännyt Marxin ja Engelsin käsitykset valtiosta ja selittää niiden merkitystä.
Kaikkein tärkein on se marxismin perusajatus, että valtio on aina jonkin luokan diktatuuri. Se on väline, jota jokin luokka käyttää pysyäkseen vallassa. Ei voi olla ’kaikkien luokkien valtiota’, valtio ei ole puolueeton tai ’luokkien yläpuolella’ oleva sovittelija, vaan se on aina jonkun väline jotakin toista vastaan. Kapitalismissa valtio on porvariston diktatuuri, joka työläisten on kumottava ja korvattava omalla työläisten valtiolla: proletariaatin diktatuurilla.
Kirjan toinen tärkeä ajatus on valtion kuoleentuminen, eli ymmärrys siitä, että valtio ei ole ikuinen. Valtio on syntynyt kauan sitten, kun luokkayhteiskunta muodostui. Se syntyi väistämättä ajamaan välttämätöntä funktiota. Kuitenkin, kun luokat häviävät ja siirrytään kommunismiin, valtiokin häviää. Sitä ei voida keinotekoisesti ’lakkauttaa’ yhtään aikaisemmin, mutta sitäkin varmemmin se kuoleentuu eikä sitä voi kukaan muuttaa ikuiseksi.
“Vasemmistolaisuus” lastentautina kommunismissa
Kirjan nimestä herää yleensä kysymys: “Mitä? Eikö kommunismi olekaan vasemmistolaista?”. Kirjan nimi viitaa ’äärivasemmistolaisuuteen’, joka on tietynlainen poikkeaminen marxilaisuudesta.
Oikeisto-opportunistit luopuvat periaatteistaan, tekevät yhteistyötä kapitalistien kanssa ja luisuvat reformismiin. Äärivasemmistolaiset sen sijaan menevät äärimmäisyyksiin toiseen suuntaan. Heille marxismi on kuin uskonto jossa on pyhiä “uskonkappaleita”, periaatteita jotka eivät ole yhteydessä todelliseen elämään.
Teorian ja periaatteiden soveltaminen käytäntöön on vaikeaa. Siinä tulee virheitä ja asiat eivät ole aina yksinkertaisia. Mutta äärivasemmistolaisille kaikki on mustaa ja valkoista. He eivät halua tehdä koskaan kompromisseja, eivät hyväksy tosiasioita, eivätkä usein sovella teoriaa käytäntöön vaan suojelevat mieluusti “teorian puhtautta” pysymällä visusti sivussa käytännöstä.
Tai, jos he osallistuvatkin käytännön toimintaan, niin he usein hyväksyvät vain kaikkein radikaaleimmat toimintamuodot. He osallistuvat vain hyvin harvoihin käytännön toiminnan muotoihin. Toiminta vaaleissa, ammattiliitoissa, joukkojärjestöissä, kansanjoukkojen keskuudessa tuntuu äärivasemmistolaisille “reformismilta” eikä tarpeeksi radikaalilta. Vaikka rauhallinen puurtaminen ja työväenliikkeen kasvattaminen onkin vallankumoukselle välttämätön edellytys.
Äärivasemmistolaiset eivät usein sopeudu järjestäytyneeseen toimintaan, eivät hyväksy puolueita, tai näkevät täydellisen vastakkainasettelun “joukkojen” ja “johtajien” välillä. He eivät hyväksy, että työväenluokka synnyttää keskuudestaan aktiiveja, organisaattoreita, johtajia, teoreetikkoja, joita tarvitaan.
Äärimmäisen “vasemmistolaisesta” ulkokuoresta huolimatta tuo kaikki on merkki idealistisesta, pikkuporvarillisesta ja individualistisesta, pohjimmiltaan oikeistolaisesta näkökulmasta.
Äärivasemmistolaisuus voi olla myöskin täysin ymmärrettävä erehdys, hetkellinen virhe, joka voidaan korjata. Lenin kirjoittikin: “Viisas ei ole se, joka ei tee virheitä. Sellaisia ihmisiä ei ole eikä voikaan olla. Viisas on se, joka ei tee kovin oleellisia virheitä ja osaa korjata ne helposti ja nopeasti.” Juuri sen takia Lenin kirjoittikin tuon kirjan.
Monet kommunistiset puolueet olivat tuohon aikaan (v. 1920) vallankumouksellisen taistelun keskellä luisuneet jo äärimmäisyyksiin ja kaavamaisuuteen. Leninin ohjeista viisastuneina virheet pystyttiin korjaamaan ja teoksesta voidaan ottaa oppia tänäkin päivänä.
Tomi Mäkinen
Työkansan Sanomat 5/2021