Luokkataistelu ja kansantaloustiede

Kapitalistinen talousjärjestelmä käy kuolinkampailua ja sen loppu lähestyy armotta. Meneillään on sen imperialistinen vaihe. Tulevaisuus on sosialismin.

Marx ja Engels osoittivat tutkimuksillaan kapitalismin kohtalon jo 1800-luvun puolivälissä kansantaloustieteen teorioillaan Marxin Pääoma –teoksessa. Lenin kehitteli edelleen teoriaa ja havaitsi kapitalistisen tuotantotavan imperialistisen, mätänemisen vaiheen.

Marxilais-leniniläinen kansantaloustiede opettaa, että työväenluokka voi hävittää riiston, toimeentulon epävarmuuden ja sodan vaaran vasta sitten, kun se kehittää taistelunsa vallankumoukselliseksi nousuksi porvariston poliittista ja taloudellista herruutta vastaan, proletariaatin diktatuurin pystyttämiseksi ja sosialismin rakentamiseksi.

Ohessa yksi luku Alfred Lemmnitzin kansantaloustiede -sarjan kirjasesta ”Marxilais-leniniläisen kansantaloustieteen tutkimuskohde ja metodi” vuodelta 1977. Lemmnitz toimi mm. Saksan Demokraattisen tasavallan opetusministerinä.

Luokkien ja luokkataistelun olemassaoloa eivät suinkaan havainneet vasta Marx ja Engels. ”Porvarilliset historioitsijat”, kirjoitti Marx Joseph Weydemeyerille, ”olivat jo kauan ennen minua esittäneet tämän luokkien taistelun historiallisen kehityksen ja porvarilliset taloustieteilijät luokkien taloudellisen anatomian. Mitä minä toin uutta, niin 1. todistin, että luokkien olemassaolo on yhteydessä vain tuotannon tiettyihin historiallisiin kehitysvaiheisiin; 2. että luokkataistelu johtaa ehdottomasti proletariaatin diktatuuriin; 3. että tämä diktatuuri itse on vain siirtymistä kaikkien luokkien hävittämiseen ja luokattomaan yhteiskuntaan.

Ratkaisevat tieteelliset perusteet tälle asettamukselle Marx hankki kehittämällä kansantaloustiedettä. Klassiset porvarilliset taloustieteilijät olivat havaitsemalla työn tavaroiden arvon ainoaksi lähteeksi paljastaneet porvariston ja feodaaliaatelin luokkasuhteen taloudellisen sisällön ja törmänneet myös porvariston ja proletariaatin luokkasuhteen taloudelliseen olemukseen. Mutta heidän luokkarajoittuneisuutensa – joka vaikutti heidän ajattelussaan – aiheutti, että he näkivät tavaratuotannon luonnollisena tuotantosuhteena ja myös porvariston ja proletariaatin suhteen luonnollisena eivätkä yhteiskunnallisena suhteena.

Pikkuporvarilliset sosialistit kuten Pierre Proudhon, jotka nojautuivat tähän klassisten porvarillisten taloustieteilijöiden käsitykseen, näkivät porvariston ja proletariaatin välisen luokkavastakohtaisuuden juuret pelkästään moraalin eikä talouden alueella. Siihen perustuen he tulivat johtopäätökseen, että tämä vastakohtaisuus voitaisiin voittaa kapitalistisen tuotantotavan perustalla.

Sen havaitseminen, että porvariston ja proletariaatin suhde ei ole mikään luonnollinen vaan yhteiskunnallinen suhde, joka perustuu tuotantovälineiden kapitalistiseen yksityisomistukseen ja työläisen työvoiman muuttumiseen tavaraksi, paljasti sovittamattoman luokka-antagonismin porvariston ja proletariaatin välillä. Tämä vastakohtaisuus saa kärjekkäimmän ilmauksensa lisäarvolain ja pääoman kasautumisen yleisen lain toiminnassa.

Tähän liittyen Marx kuvaa tätä luokkavastakkaisuutta ja siitä lainomaisesti seuraavaa luokkataistelua työväenluokan ja kapitalistiluokan välillä. ”Kapitalisti pitää kiinni ostajanoikeudestaan” (työläisen työvoiman ostajana) ”koettaessaan tehdä työpäivän niin pitkäksi kuin mahdollista ja jos suinkin mahdollista niin yhdestä työpäivästä kaksi. Toisaalta myydyn tavaran erikoinen luonne sisältää rajan sen kuluttamiselle ostajan taholta, ja työmies pitää kiinni oikeudestaan myyjänä koettaessaan rajoittaa työpäivän määrättyyn normaalipituuteen. Tässä on siis ristiriita, oikeus oikeutta vastassa, ja molemmissa on yhtälailla tavaranvaihdon lain sinetti. Yhtäläisten oikeuksien yhteentörmäyksen ratkaisee voima. Ja niinpä kapitalistisen tuotannon historiassa työpäivän säännöstely esiintyy taisteluna työpäivän rajoista, taisteluna kokonaiskapitalistin, ts. kapitalistiluokan, ja kokonaistyömiehen, ts. työväenluokan, välillä”. Luokkataistelu kehittyy objektiivisella välttämättömyydellä työväenluokan olemassaolon ehtona kapitalistisen tuotantotavan sisällä. Luokkataistelutta kapitalistien työläisiin kohdistama riisto muodostuisi – niin kuin kapitalismin varhaishistoria osoittaa – niin hillittömäksi, ettei itse kapitalismin olemassaolo vaarantuisi. Työläisten luokkataistelusta tulee siis sekä tuotantovoimien ja kapitalististen tuotantosuhteiden että työväenluokan itsenäisen kehityksen liikevoima.

Kapitalistisen yhteiskuntajärjestyksen sisäiset lainmukaisuudet pakottivat kapitalistit nykyaikaisten tuotantovoimien käyttämiseen ja pääoman kasautumisen voimistamiseen. Sen myötä riisto lisääntyi, pääoman taloudellinen valta kasvoi ja nykyaikaista tekniikkaa käytettiin työläisjoukkojen ajamiseen tuotannosta, teollisen vara-armeijan luomiseen, mikä samalla palveli painostuskeinona työssä olevia työläisiä vastaan. Luokkavastakohtaisuus ja luokkataistelu nousivat korkeammalle tasolle ja saivat laajemmat mitat.

Kapitalistisen tuotantoprosessin voimistuvan yhteiskunnallisen luonteen myötä työväenluokka järjestyi enemmän, ja suuria uhreja vaativassa luokkataistelussa se kouliintui ja tuli tietoiseksi, että järjestäytyneisyys ja solidaarisuus olivat sen vahvimmat aseet. Työväenluokka havaitsi välttämättömäksi perehtyä marxilaiseen maailmankatsomukseen ymmärtääkseen paremmin luokkataistelun syyt ja yhteydet.

Marxilais-leniniläinen kansantaloustiede osoittaa tieteellisesti, että kapitalistinen tuotantotapa luo itse aineelliset ja subjektiiviset edellytykset kapitalismin voittamiselle ja sosialismin pystyttämiselle. Pääoman kasautumisen laki, joka vaikuttaa pääoman keskittymisen ja yhteenkokoutumisen muodossa, johtaa toisaalta tuotantovoimien jättiläismäiseen kehitykseen ja tuotannon yhteiskunnallistumisen korkeaan asteeseen ja toisaalta proletariaatin joukkomittaiseen kehitykseen, sen keskittymiseen suuryrityksiin ja luokkavastakohtaisuuksien sellaiseen kiristymiseen, että luokkataistelu ei pelkästään kärjisty vaan saa myös uudenlaisen, järjestelmän hävittämiseen tähtäävän, vallankumouksellisen luonteen. Kapitalismin kehitys asettaa päiväjärjestykseen ”pakkoluovuttajien pakkoluovuttamisen”, niin kuin Marx kirjoitti. Kapitalismin imperialistisen vaiheen erittelyllä Lenin osoittaa sen taloudellisen perustan, vapaan kilpailun kapitalismin kehityksen monopolistiseksi kapitalismiksi ja sen, että luokkataistelu on sen myötä astunut proletaarisen vallankumouksen aikakauteen.

Taloudellisen taistelun täytyy kehittyä – kuten taistelu työpäivän lyhentämiseksi, sopimuspalkkojen turvaamisesta, työsuojelulaeista, sairaanhoidosta, vammaisten ja vanhusten huollosta osoittaa – välttämättä poliittiseksi taisteluksi. Tämä, kuten luokkataistelu vaalioikeudesta, pysyy edelleen kapitalistisen yhteiskunnan puitteissa, mutta on kuitenkin jo luokkavastakohtaisuuden merkittävästi korkeampi taso.

Marxilais-leniniläinen kansantaloustiede opettaa, että työväenluokka voi hävittää riiston, toimeentulon epävarmuuden ja sodan vaaran vasta sitten, kun se kehittää taistelunsa vallankumoukselliseksi nousuksi porvariston poliittista ja taloudellista herruutta vastaan, proletariaatin diktatuurin pystyttämiseksi ja sosialismin rakentamiseksi. Tällainen on marxilais-leniniläisen kansantaloustieteen ratkaiseva johtopäätös. Se on siksi – jo lainaamillamme Leninin sanoilla – ”Marxin teorian syvällisin, monipuolisin ja yksityiskohtaisin vahvistus ja sovellutus”.

Työkansan Sanomat 10/2021

Luokkataistelu ja kansantaloustiede

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Kommentit käsitellään CleanTalk-pilvipalvelussa roskapostikommenttien suodattamiseksi. Näitä tietoja säilytetään palvelun lokitiedoissa 7 päivää jonka jälkeen ne poistetaan.