Ajatuksia elokuvasta ”Siinä näkijä, missä tekijä” (2012)

Vuonna 2012 julkaistiin Kari Paljakan ohjaama kaksiosainen elokuva Siinä näkijä, missä tekijä, joka perustuu Hannu Salaman vuoden 1972 saman nimiseen romaaniin. Katsoimme elokuvan Ktp:n kesäleirillä 2023 ja siitä keskusteltiin leiriläisten kesken.

Elokuva ja romaani kertovat toisen maailmansodan aikaisesta fasisminvastaisesta vastarinnasta Suomessa.

Aihe on tietysti kiinnostava sekä ajankohtainen, kun fasismin ja sodan vaara ovat jälleen nostaneet Suomessa päätään. Elokuvassa on paljon kritisoitavaa, mutta sen suurin meriitti on ehdottomasti tämän aiheen nostaminen esiin, sekä Suomen fasisminvastaisen vastarinnan tunnetummaksi tekeminen.

Elokuvan perusongelma

Elokuvan juoni seuraa tamperelaista fasisminvastaista vastarintaryhmää jatkosodan aikana. Salaman kirja sai aikanaan kritiikkiä epärealistisuudesta ja asioiden vääristelystä. Samat perusongelmat ilmenevät elokuvassakin.

Tapahtumat perustuvat jokseenkin tosiasioihin, mutta hahmot ovat karikatyyrin kaltaisia ja liioiteltuja. Elokuvasta sekä elokuvan tekijöiden lausunnoista käy kuitenkin ilmi, että roolihahmojen on tarkoitus olla tavallisia, samaistuttavia ja totuudenmukaisia.

Elokuvan tekijät pitävät realismina sitä, että hahmojen täytyy kavaltaa toisiaan törkeästi, harrastaa syrjähyppyjä, ryypätä tai olla vastarintaliikkeessä ilmeisesti joistakin henkilökohtaisista ei-poliittisista syistä. Kukaan hahmoista ei saa ilmeisesti olla kurinalainen kommunisti, vaan heidän on oltava toimintatavoiltaan porvarillisanarkistisia.

Yksi hahmoista tosin esitetään sinisilmäisenä naiivina nuorukaisena, joka uskoo vakaasti kommunismiin, mutta yksinkertaisuutensa takia hän kuolee saamatta mitään aikaan: siinä onkin elokuvan eräs pääsanoma vastarinnasta.

Hahmojen realistisuudesta ja epärealistisuudesta

Elokuvan ohjaaja Paljakka ja käsikirjoittaja Talvio osallistuivat 2022 Hannu Salama-seuran järjestämään tilaisuuteen, jossa elokuvasta ja kirjasta keskusteltiin (keskustelusta on tallenne Pispalan kirjaston facebook-sivulla).

Paljakka ja Talvio jatkuvasti pilkkaavat ”vallankumousromantiikkaa” ja muka liian kiillotettua kuvaa, joka vastarintataistelijoista on aiemmin annettu. He halusivat hyökätä tuota kuvaa vastaan. Mutta onko uskottavaa, että täysin kuriton ja holtiton porukka olisi muka voinut järjestää vastarintaa vuoden tai jopa useiden vuosien ajan? Ei varmasti ole.

Siinä näkijä, missä tekijän tapahtumat perustuvat tositapahtumiin – todelliseen Tampereella toimineeseen vastarintaryhmään. Fiktiiviset hahmot ovat alkuperäisiään huomattavasti enemmän ”väritettyjä”. Toisaalta vastarinnan mittakaava on elokuvassa paljon todellista pienempi. Elokuvan huomio keskittyy rikkinäisten yksilöiden välien selvittelyyn ja pois yhteiskunnallisesta tilanteesta.

1970-luvulla Salaman kirjan puutteellisuuksien seurauksena Kalevi Seilonen haastatteli alkuperäisiä Tampereen vastarintaryhmän jäseniä ja julkaisi sen perusteella kirjan Vastarintaryhmä, jota voin suositella. Sitä on mielenkiintoista verrata Siinä näkijä, missä tekijään.

Todelliset ihmiset ja uskottavat realistiset hahmot eivät ole kummallisia liioiteltuja irvikuvia, antisankareita, vaan – tavallisia ihmisiä. Vastarintaliikkeen taistelijat olivat rohkeita ja kurinalaisia, mutta samalla tavallisia kansalaisia, työläisiä, opiskelijoita ym., jotka uskalsivat ja tajusivat mitä heidän on tehtävä.

Porvarien viha kohdistuu sosialistiseen taiteeseen

Salama-seuran keskustelussa käsikirjoittaja Talvio, joka itse kirjoittaa vääristellysti oikeiden ihmisten kokemuksista, pilkkaa jatkuvasti sosialistista realismia ”falskina larppaamisena”.

On äärimmäisen kuvaavaa, että Paljakka ja Talvio eivät tiedä sosialistisesta realismista mitään, mutta suhtautuvat siihen vihamielisesti. Tässä on kyse kahden aatemaailman – porvarillisen ja proletaarisen – kohtaamisesta.

Läpeensä porvarillinen ”taitelija” ei tietenkään tiedä mitään tavallisen kansan taiteesta, eikä edes pidä tavallisten ihmisten elämää uskottavana, saati taiteellisena. Eräs tunnetuimpia sosialistisen realismin klassikoita, Kuinka teräs karaistui, kertoo tarinan tavallisesta ukrainalaisesta nuoresta, josta kasvaa vallankumouksen taistelija.

Teos perustuu kirjoittaja Ostrovskin omaan elämään – tosin hän jätti pois joitakin tapahtumia, jotka olivat hänestä liian uskomattomia. Porvarillisille ”taiteilijoille” se on kuitenkin ”falskia”.

Halveerattuaan ensin suurta kirjailijaa Maxim Gorkia Talvio naureskelee sosialistisen realismin olevan vain jotakin ”tauluja traktoreista”. Eero Järnefeltin teoksessa Raatajat rahanalaiset kuvataan myös ihmisiä peltotöissä, mutta se on todettu suomalaisen maalaustaiteen klassikoksi. Varmasti rappeutuneen porvariston mielestä se ei ole lainkaan ”taiteellinen” aihe!

Vastarintaliikkeen vähättely

Ohjaaja Paljakka vertaa ohimennen Salama-seuran keskustelutilaisuudessa vastarintaryhmän jäseniä islamistisiin terroristeihin. Hän kuvailee aseellista taistelua aatteen aiheuttamana tragediana jossa ”ihminen murskaantuu”.

Hän ei sanallakaan mainitse, että todellinen ihmisiä tuhoava tragedia oli fasistinen sota, jota vastaan vastarinta taisteli. Myös Talvio toteaa ”aatteiden olevan vaarallisia” – se on myös heidän elokuvansa pääteema. Aatteella hän tietysti tarkoittaa lähinnä kommunismia, kapitalismi esitetään aatteettomana, neutraalina.

Paljakka ja Talvio myös pyrkivät vähättelemään suomalaista fasisminvastaista vastarintaa, kun yleisöstä mainitaan Suomessa toimineen useita muitakin merkittävämpiäkin vastarintaryhmiä (Veikko Pöystin ym. ryhmät).

Elokuvan tekijöiden antikommunismi

Paljakka ja Talvio esittävät näkemyksen, että kommunismin ja Neuvostoliiton ’pahuus’ tiedettiin jo viimeistään 1950-luvulla Arvo Tuomisen teoksien ansiosta! He toteavat kommunistien olleen tietämättömiä ja ”uskovan ainoastaan sen mitä he halusivat uskoa”.

Tuo on tietysti äärimmäisen ironista, sillä jopa kapitalistiset historioitsijat myöntävät nykyään Arvo Tuomisen olleen suuri valehtelija, jolla oli aina ’oma lehmä ojassa’, ja joka uusien (ja vanhempienkin) tietojen mukaan oli yhteistyössä Suomen tiedustelupalvelun sekä CIA:n kanssa.

Karl Marx sanoi, että ihmisen yhteiskunnallinen asema synnyttää hänen ajattelunsa. On siis luonnollista, että porvariseen systeemiin opetetut ja sisäistetyt elokuvan tekijät ”uskovat mitä heidän pitääkin uskoa”, tai ”mitä haluavat uskoa”, eli porvarillista antikommunistisista hölynpölyä, samalla kun kevyin mielin väittävät muita tietämättömiksi.

Työläisvastaiset katsomukset ja porvarillinen maailmankuva ovat syynä elokuvan tekijöiden kyvyttömyyteen käsitellä aiheitta kunnolla.

Kuka on elokuvan tärkein hahmo?

Avain elokuvan viestiin ilmenee kohtauksessa lähellä loppua. Eräs vastarintaryhmän jäsenistä on paljastunut Suomen salaisen poliisin agentiksi, ja pitkässä monologissa hän selittää tekojaan.

Tuo petturi onkin tavallaan elokuvan realistisin hahmo – hän sanoo juuri ne asiat mitä toverinsa pettänyt luopio sanoisikin. Hän sabotoi toimintaa ’jottei se laajentuisi vielä vaarallisemmaksi tovereille itselleen’, koska vastarinta ’oli toivotonta’ jne.

Hahmo on todentuntuinen, koska se edustaa elokuvan tekijöiden omia aitoja mielipiteitä. He kertovat avoimesti pitävänsä tuota hahmoa ainoana, joka oli järkevä ja oikeassa. Tuo hahmo edustaa luopiota, sellaista työläistä, jonka porvarit hyväksyvät ja joka saa heidän sympatiansa.

Mitä tehtävää Siinä näkijä, missä tekijä, palvelee?

Kautta historian porvaristo on pyrkinyt piilottamaan työläisten historian tai levittämään siitä täysin perättömiä valheita. Se ei kuitenkaan riitä, vaan porvarien on pyrittävä vääristämään historiaa myös hienotunteisemmin. Siihen he valjastavat valevasemmistolaisen, mukamas ’neutraalin’ ja liberaalisen vääristelyn.

Kun avoimen hitleriläinen Suur-Suomi-propaganda ei uponnut enää ihmisiin, porvarit kehittivät ”ajopuu” ja ”erillissota” teoriansa ja olivat toisen maailmansodan jälkeen työväenluokan vahvistuessa valmiit antamaan tilaa liberaaleille ja oikeistososialisteille, kommunistien vastaisena voimana.

Sotien jälkeinen tilanne luonnollisesti synnytti sekä kommunistista että reformistista työläiskirjallisuutta, ja on itsestään selvä kumpaa kapitalistiluokka halusi palkita ja kumpaa haukkua.

Porvarit eivät halua kommunisteilla olevan monopolia vallankumouksesta ja fasisminvastaisesta vastarinnasta puhumisessa, joten he tarpeen tullen hyväksyvät sen kaltaisia teoksia kuin Salaman Siinä näkijä, missä tekijä. Myös Täällä pohjan tähden alla jokseenkin liittyy samaiseen ilmiöön.

Tuo yhteiskunnallinen, aatteellinen ja luokkatausta ei tietysti tarkoita, että tuon kaltaisilla liberaalin ’vasemmisto’-porvariston ja oikeistososialidemokraattien teoksilla olisi ainoastaan kielteinen merkitys, tai etteivät ne sisältäisi myös totuuden aineksia.

Jokainen teos täytyy arvioida erikseen, mutta yleisesti voi sanoa sen olevan hyvä asia, että porvaristo 1) joutuu turvautumaan valeneutraaliuteen räikeän valheen ja avoimen vihamielisyyden sijasta 2) joutuu käsittelemään työväenluokan historiaa ja jopa hyväksymään siihen totuuden elementtejä.

Tomi Mäkinen

Työkansan Sanomat 2/2023