Nestori Parkkarin kirja Suomalaisessa keskitysleirissä vv. 1940–1944 havahdutti 1950-luvun alussa suomalaisia tiedoilla, että sodan aikana oli pidetty poliittisia vankeja keskitysleireillä. Parkkari oli tuomittu 1930-luvun lapualaisfasismin aikana vankilaan. Hän oli Tammisaaren pakkotyölaitoksessa kokenut syömälakkolaisiin kohdistetut pakkotoimenpiteet sekä lapualaishenkisten vanginvartijoiden käyttämän väkivallan.
Jalkala — yksi venäläisten sotavankien helveteistä
Muutimme Jalkalaan 18.11.1941. Joukkomme majoitettiin yhteen parakeista, joita työvelvolliset olivat pystyttäneet jo ennen tuloamme. Tänne rakennettiin armeijan koulutuskeskusta ja teitä sekä parakkeja. Olaville ja minulle se merkitsi kevyitä ja vapaata maalarinhommaa, sillä upseeriparakit ja kerhohuoneet pahvitettiin ja maalattiin.
Jalkalan vaiheesta, jota kesti kolme kylmintä talvikuukautta, jäi Nestori Parkkarin mieleen venäläisten sotavankien hirvittävä kohtelu.
Vankipataljoonan komentajan luutnantti Neron tunnuslauseena oli: ”Ryssiä on tuhottava niin paljon kuin mahdollista. Mitä useampi niistä on raatona, sitä parempi”. Tämä oli tyypillisintä selustasankarin koohotusta. Raakuudella he peittivät pelkuruuttaan ja hankkivat arvovaltaa kiduttamalla ja tuhoamalla aseettomia ja nälän heikentämiä sotavankeja.
Neron tapaisista selustasankareista useimmat olivat suojeluskuntalaisia tai vapautettuja kriminaalivankeja. Eikä kansainvälisiä sopimuksia sotavankien kaltoinkohtelusta voinut jättää noudattamatta ilman korkeimman sodanjohdon hyväksymistä.
Kovanyrkkinen Pajari ja kenraali Oesch ”tervehdyskäynnillä”
Kenraalit seurueineen saapuivat tarkistamaan parakkikylän valmistumista ja kävivät ”tervehtimässä” meitä poliittisia vankeja.
Korkeiden vieraiden lähestyessä parakkikylän tiellä komppanianpäällikkö Mutasen ohjaamina kuului jo kaukaa äänekäs tiedustelu: ”Missäs täällä ne ryömäläiset roistot maleksivat”? ”Tässä juuri on niitä ryömäläisiä, tuossa on kaksi ulkonakin”, selitti Mutanen kenraaleille.
Ryhmämme oli juuri silloin työssä kauempana. Parakissa oli sairaslomalla Arvi Pekkalin ja parakin edessä tekivät töitään Harry Vuorinen ja Eino Pasuri.
Kun Mutanen oli maininnut Vuorisen nimen, meni Pajari suoraa päätä Harry Vuorisen eteen ja iski häntä nyrkillään kasvoihin ja sanoi: ”Ryssän ystävä”. Vuorinen yllättyi kenraalin tervehdyksestä ja jätti vastaamatta kenraalin provosoiviin kysymyksiin.
Pajari ei jäänyt odottamaan vastausta, vaan harppoi vimmoissaan Pekkalinin luo, repi tämän juuri kirjoittaman kirjeen ja löi useita kertoja Pekkaliinia kasvoihin.
Pajarin esiintyminen huvitti kovin perässä käveleviä esikuntaupseereita. ”Ei mitään sairaslepoja, miinakentille teidät perkeleet pitää lähettää”, möykkäsi Pajari ulos mennessään.
Kenraali Oesch tiedusteli heti ovelle ehdittyään: ”Missäs ryssän lähettilään tulkki täällä on? Mars esille”! Eino Pasuri, joka oli ollut jonkun aikaa tulkkina Neuvostoliiton Helsingin suurlähetystössä, joutui nyt vuorostaan tuleen.
Kenraali Oesch kysyi ryhmänjohtaja Kotirannalta Pasuriseen viitaten: ”Miten tämä käyttäytyy”? ”Niskoittelee ja kapinoi, herra kenraali. On saanut jo kaksi varoitusta”, tuli Kotirannalta innokas vastaus. ”Kolmatta kertaa ei tarvitse varoittaa”, sanoi Oesch painokkaasti, ja esikuntaherrat tekivät tietä poistuvalle kenraalille.
Omaisille ja puolueelle ryhdyimme heti toimittamaan tietoja kenraalien harrastamasta pahoinpitelystä ja venäläisten vankien kohtelusta. Tiedot menivät perille ja tulos oli odotettua parempi.
Muutto oli taas edessä. Riihikylästä muutimme 26.8.1942 Metsäkylään. Metsäkylän vaihe jäi lyhyeksi. Aamulla ilmoitettiin, että iltapäivällä ryhmämme muuttaa ja tavaroiden on oltava kasassa. Klo 19.40 kaksi autoa vei meidät Raivolan asemalle, jossa nousimme junaan 27.9.1942. Aunuksen kautta ajettiin Koverin keskitysleirille, jonne ryhmä saapui 29.9.1942 klo 16.
Tulo Koverin kuolemanleirille
Koverin leiri sijaitsi noin kaksikymmentä kilometriä pohjoiseen Aunuksen kaupungista. Se oli muutettu venäläisestä metsätyökeskuksesta suomalaiseksi keskitysleiriksi. Sadan metrin päässä piikkilanka-aidasta oli kieltotauluja, joissa luki: ”Leiriä lähestyminen kielletty. Yön aikana ammutaan varoituksetta”.
Meidät komennettiin ulos vaunuista. Ensimmäiseksi osui silmiimme kapteeni Kartanon gorillamainen olemus hänen seisoessaan vartijakomennuskunnan edessä aukiolla, johon junasta laskeuduimme. Jo päältäpäinkin näki, että miehellä oli useita ruuveja löysällä ja joitakin jo pudonnutkin. Hänen mieltään hallitsivat suuruudenhulluuden ja naiivin yksinkertaisuuden äkilliset vaihtelut.
Tuollaiset pääsivät kapteeneiksi vain yhdestä syystä. Koiramaisella uskollisuudella Kartano pyrki täyttämään esimiestensä raaimmatkin käskyt. Sisimmässään hän oli pelkuri, joka laittoi apurinsa suorittamaan vankien pahoinpitelyt.
Kartanon komentaessa ryntäsivät ohranat vankien tavaroiden kimppuun. Ensimmäiseksi ryöstettiin Kannaksella saadut hyväkuntoiset manttelit. Muut parempikuntoiset vaatteet vaihdettiin Koverin ryysyihin. Ohranat takavarikoivat myös haitarit sekä muut soittopelimme.
Rosvouksen päätyttyä meidät ajettiin kuin eläimet piikkilanka-aitaukseen ja ohjattiin takimmaiseen rakennukseen, jossa oli varattu pieni huone 25 miehen asunnoksi.
Vartijoiden siirryttyä aidan ulkopuolelle tapasimme heti kaksi tuttua miestä. Keittiömiehinä hääräilivät satakuntalainen Jalmari Kulmala ja helsinkiläinen Viljo Suutari, joista olimme eronneet Riihimäen kasarmien edustalla. He olivat saapuneet eilen keskitysleirille ja olivat jo tänään olleet metsätöissä halkoja hakkaamassa.
Ilta jo hämärsi, kun aitauksen portista alkoi laahustaa väsyneitä vankeja konepistoolimiesten saattamina. Portti suljettiin viimeisen ryhmän jälkeen ja vartijat koirineen alkoivat kiertää aitausta, ja me riensimme tapaamaan tovereitamme, jotka olimme nähneet edellisen kerran yli vuosi sitten.
He olivat kuin haamuja entiseen verrattuna, luurangoiksi laihtuneita, ryysyissä, joita oli korjattu säkinkappaleilla ja erivärisillä tilkuilla, paikatut, loppuun käytetyt kengänraadot jaloissaan. Mutta taistelijan liekki paloi edelleen heidän silmissään, sitä ei huono kohtelu, vilu eikä nälkä olleet sammuttaneet.
Tuttuja ja tuntemattomia miehiä eri puolilta maata, kuin suoraan natsi-Saksan keskitysleireiltä tänne Koveriin tuotuna.
Pärmin pataljoonan synkkä kohtalo
25 vangin ryhmä, johon Nestori Parkkarikin kuului, oli lähetetty Riihimäen keskusvankilasta 8.9.1941 ohrana Iso-Mäkelän johdolla kohti Karjalan Kannasta.
Pärmin pataljoona aloitti seuraavana päivänä matkansa rintamalle. Heille jaetut aseet olivat romutavaraa ja miehet täysin vailla sotakoulutusta. Matkareitti kulki Joensuun, Matkaselän ja Suojärven kautta Suojoelle, jossa pataljoonan miehille jaettiin patruunat aseisiin. Suojoelta siirryttiin Onkamukseen, josta linjoille oli enää 18 kilometriä.
Onkamuksessa kenraali Oinonen selosti joukolle Pärmin avustamana, että pataljoonan tehtävänä on auttaa saksalaisia, jotka tällä alueella ovat rintamavastuussa.
Etulinjaan marssittiin seuraavana päivänä. Juoksuhaudasta oli neuvostojoukkojen asemiin n. 200 metriä. Muutamien päivien jälkeen alkoi venäläisten hyökkäys ja Pärmin pataljoona sai vetäytymiskäskyn, ettei se jäisi mottiin. Pataljoona perääntyi Onkamukseen saakka.
Ensimmäisessä yhteenotossa kuoli 12 poliittista vankia, useita haavoittui. Noin 40 katosi tai siirtyi linjojen yli neuvostojoukkojen puolelle. Majuri Pärmistä ja valtiollisen poliisin herroista alkoi tuntua, ettei pataljoonan matka Uralille tulisi olemaan aivan paraatimarssia.
Kapteeni Kartanon komentamassa osastossa oli jäljellä 180 miestä. Pataljoonan rippeet marssivat Kangasjärven kylään, josta alkoi myöhemmin nälkävaellus Karjalan erämaissa ja sodan autioittamissa kylissä ennen Koverin leirille saapumista.
Talvi oli kylmä, pakkasta 30–40 astetta. Kesävarusteissa värjöttelevä vankijoukko komennettiin rekien eteen, joihin oli lastattu leirin kalustoa ja päällystön rosvoamia tavaroita. Vankien oli kiskottava raskaat kuormareet auraamatonta tietä pitkin Suojoen asemalle, jonne oli matkaa 12 kilometriä. Sieltä matka jatkui härkävaunuissa pari vuorokautta ilman ruokaa.
Kun tultiin Jessoilan asemalle, vangit komennettiin taas vetojuhdiksi. Kuormia oli taas kiskottava kymmenen kilometrin matka Säämäjärven keskitysleirille. Vangit majoitettiin hevostalleihin, joita ei voinut edes lämmittää. Metsätöitä tehtiin vanhoilla venäläisten justeereilla ja tylsillä kirveillä.
Nälkä ja voimakas elämisen tahto saivat vangit uhkarohkeisiin yrityksiin ravinnon hankkimiseksi. Yöllisillä metsästysretkillä käytettiin metsästä löytyneitä kiväärejä. Ensimmäisen aseen löysi Piiparisen Jussi juoksuhaudan pohjalta. Hän kaatoi saman tien tuuhean ja suuren kuusen juoksuhaudan yli, etteivät vartijat huomaisi asetta, joka myöhemmin piilotettiin metsään majoituspaikan lähelle.
Monien turhien yritysten jälkeen saatiin kaadettua hirvi. Seuraavana yönä hirven ruho paloiteltiin ja kuljetettiin salaa parakeille ja tasattiin porukan kesken. Paljon siitä ei lihaa tullut miestä kohti, mutta hyvä ravinnonlisää siitä saatiin, että selviydyttiin vuoden 1942 nälkätalvesta.
Kevään tulo paransi ravinnon saantia. Metsästä saatiin edellisen kesän marjoja, mahlaa, nokkosia, etanoita, sammakoita ja korpit paljastivat leirialueella talvella kuolleiden hevosten hautapaikat. Haisevan hevosenlihan haku ja valmistus järjestettiin silloin, kun vuorossa olivat vartijat, jotka katselivat vankien ruokatouhuja sormiensa välistä.
Sellaiset voittamattomat optimistit ja huumorin viljelijät kuin Einari Mäkinen ja Onni Hukkinen auttoivat vankeja monien synkkien tilanteiden yli. Taideharrastuksiakaan ei jätetty kesannolle, siitä piti huolta Sulo Muuri, jonka monet pilakuvat vartijoista ja tilanteista piristivät joukon mieltä.
Ankeimman nälkävuoden vappusoppa
Vappuaamuna vuonna 1942 pidimme joukolla lyhyen juhlahetken ennen metsätöihin lähtöä. Joku lausui muutaman sanan vapun merkityksestä ja toiset esittivät vähän ohjelmaa. Vappuillallista oli valmisteltu porukalla jo useita päiviä. Sopasta tuli kaikkien aikojen juhlasoppa: illalliskeiton aineksina oli 212 sammakkoa, 6 käärmettä, 2 piisamirottaa ja vartijoiden jätekasasta löytyneitä lantun ja perunan kuoria.
Mutta päällystö sai tiedon vapunvietosta eräältä luopiolta. Kapteeni Kartano tilasi lauman ohranoita kuulustelemaan vankeja. Syylliset vietiin Jessoilaan kenttäoikeuden tuomittavaksi. Jokainen tuomittiin vuodeksi vankeuteen. Sotaylioikeus lisäsi tuomioita kahdella, jopa kolmella vuodella. Tuomitut passitettiin Pelson varavankilaan.
Kerrankin tuomitut olivat täysin tyytyväisiä tuomioihinsa, etenkin sotaylioikeuden tuomitsemiin lisävuosiin. Siirto Pelson varavankilaan tiesi suurta helpotusta vankien kurjaan ja sietämättömään elämään keskitysleireillä.
Kirjoituksessa on vain vähäinen osa niistä tapahtumista, mitä poliittiset vangit sotavuosien aikana joutuivat militaristien, valtiollisen poliisin, lapualaishenkisten vanginvartijoiden, äärioikeiston, IKL:n, kokoomuslaisten ja tannerilaisten sekä suojeluskuntien taholta kokemaan.
Nestori Parkkarin kirjat Suomalaisessa keskitysleirissä vv. 1941–1944 ja Väkivallan vuodet antavat varsin realistisen kuvauksen kommunistien, sosialistien ja rauhanaktivistien vainoista, joita ei voi eikä saa unohtaa.
Kaapo Saraste