Miten Suomen vallankumouksen historiasta kirjoitetaan?


Suomen vuoden 1918 vallankumouksesta on kirjoitettu monella tavalla. Tietysti on kommunistien kirjoittamia historian kirjoja kuten Tuure Lehenin Punaisten ja valkoisten sota sekä Viktor Holodkovskin Suomen työväen vallankumous 1918. Molempia voi ostaa tai tilata Ktp:n toimistolta ja suosittelen niitä lämpimästi.

Valkoinen “vapaussota”-kirjallisuus

Suurin osa Suomen vallankumousta käsittelevistä kirjoista on kuitenkin porvarien käsialaa. Erityisesti ennen toista maailmansotaa ja sen jälkeenkin ilmestyi valkoista ”vapaussota”-kirjallisuutta.

Tuon genren teoksissa valehdeltiin häpeilemättä punaisten olleen kiiluvasilmäisiä murhaajia, peiteltiin kymmeniä tuhansia uhreja vaatinutta valkoista terroria, ihannoitiin Saksaa ja väitettiin luokkasodan olleen kansallinen taistelu Suomen ja Venäjän – ei työläisten ja kapitalistien – välillä.

”Vapaussota”-kirjallisuus on sittemmin poistunut valtavirrasta kahdesta syystä:

1) Liian monet faktat todistavat ”vapaussota”-kirjojen valheellisuuden. Vaatisi valtavan lisätyön ylläpitää sen mittakaavan totuudenvääristelyä.
2) ”Vapaussota” on korvattu talvisota-mytologialla, joka soveltuu huomattavasti paremmin kapitalistien propagandistisiin tarkoituksiin.

Liberaali-porvarillinen historiankirjoitus

”Vapaussota”-kirjallisuuden seuraajaksi on syntynyt Suomen vallankumousta käsittelevä liberaali-porvarillinen historiankirjoitus. Käytän esimerkkinä Anthony Uptonin teosta Suomen vallankumous 1917-1918. Upton on englantilaissyntyinen, mutta on kirjoittanut paljon Suomen historiasta. Hänen teoksensa ilmestyi alunperin englanniksi 1980 ja Suomeksi kahdessa osassa 1980-81.

Mikä sitten tekee Uptonista ns. ’liberaalin’ tutkijan? Tiukan linjan porvari puolustaa kapitalistien etua avoimen röyhkeästi ja aggressiivisesti, porvarillinen liberaali taas käyttää miedompaa lähestymistapaa. Hän on valmis myöntämään joitakin kapitalisteille epäedullisia tosiasioita, joiden kiistäminen olisi hyvin vaikeaa. Liberaali-porvari esittää jopa tiettyä myötätuntoa työläisiä kohtaan ja tuomitsee kenties porvarien kauheimmat hirmuteot. Siitä huolimatta liberaali-porvari ajaa kapitalistiluokan etua – mutta omalla tavallaan.

Hän pyrkii mukamas “puolueettomuuteen”, jolla hän tarkoittaa sitä, että kiistan molemmat osapuolet ovat aina yhtä syyllisiä. Siis riistetyt työläiset ja kapitalistiset riistäjät ovat molemmat yhtä syyllisiä luokkataistelussa. Joka asiassa liberaali-porvarillinen tutkija pyrkii löytämään vikoja molemmista osapuolista ja surkuttelee kuinka harmillista se on, että työläiset ja kapitalistit eivät ole osanneet tulla toimeen. Hän ajattelee: kunpa vain työläiset ja kapitalistit tekisivät kompromisseja keskenään ja eläisivät ilman luokkataistelua.

Tuollainen mekaaninen 50/50-näkökulma ensinnäkin vääristää totuutta – joka asiassa ei suinkaan molemmissa osapuolissa ole yhtä paljoa vikaa. Lisäksi se hämärtää kokonaan totuuden siitä luokkasotaan johtaneen kehityksen perussyystä, että tavallinen kansa joutui elämään kurjuudessa kapitalistien riiston kohteena ja koko systeemi pysyi pystyssä vain väkivaltaisen sorron avulla.

Lisäksi näkökulma, joka toivoo “luokkaharmoniaa” ja sopua työläisten ja kapitalistien välillä, pönkittää vain kapitalistien valtaa – toivoo kapitalistisen järjestelmän pysyvyyttä. Se onkin huomattavasti ovelampi ja nykyoloissa toimivampi strategia entiseen tiukan linjan valkoiseen propagandaan verrattuna.

Suomen itsenäistyminen Venäjästä


Suomen kapitalistit eivät johdonmukaisesti tavoitelleet maan itsenäisyyttä. He tahtoivat tsaarilta enemmän myönnytyksiä itselleen, mutta olivat muuten valmiit hyväksymään Suomen tilanteen osana Venäjää. Poikkeuksena olivat “aktivistit”, jotka olivat vihkiytyneet keisarillisen Saksan liittolaisiksi.

Työväenluokka sen sijaan tahtoi Suomen itsenäisyyttä, koska ainoastaan pääsemällä eroon tsaarista ja Venäjän väkivaltakoneistosta työväenluokka pystyisi taistelemaan tehokkaasti omien oikeuksiensa puolesta. Nämä tosiasiat ovat porvareille harmillisia, koska he haluaisivat esiintyä “isänmaallisina” ja pyrkivät mahdollisimman paljon varastamaan kunnian Suomen itsenäistymisestä itselleen.

Upton ei periaatteessa kiistä näitä faktoja, vaan hän varsin ’liberaaliin’ tyyliin yrittää ainoastaan hämärtää ja sekoittaa niitä. Kirjan sivuilla 11 ja 48 hän väittää, että Suomen porvarit eivät kaveeranneet Venäjän kanssa vaan sellainen oli pelkkää kuvitelmaa ja “marxilaisten dogmaa”. Sivulla 13 hän kuitenkin myöntää päinvastaisesti, että tsaarin joukot tietysti suojelivat Suomen kapitalisteja Suomen työläisiltä ja estivät näin työläisten tehokkaan luokkataistelun. Sivulla 15 hän kirjoittaa lisäksi mm. että sosialistit ”eivät olleet minkäänlainen uhka Suomen porvarilliselle yhteiskunnalle niin kauan kuin Venäjän imperialismin suojaava käsi oli sen tukena.

Vaikuttaa tietysti oudolta, että tutkija kirjoittaa noin ristiriitaisesti. Mielestäni Uptonin tavoite nimenomaan on sekoittaa ja hämärtää kokonaiskuvaa. Hän myöntää, että toisaalta tsaari kyllä tuki Suomen kapitalisteja silloin tällöin, mutta väittää toisaalta, että sosialistit vain kuvittelivat tsaarin tekevän niin, koska se kuului heidän “marxilaiseen dogmaansa”. Ikäänkuin totuus olisi aina jossakin osapuolten välissä. Hän ei voi hyväksyä, että sosialistit olivat yksiselitteisesti oikeassa.

Upton antaa mestarillisen suorituksen mentaalisessa akrobatiassa sivulla 48. Tuolla sivulla hän nimittäin ensin kiistää Suomen porvarien toimineen yhteistyössä Venäjän kanssa Suomen työläisiä vastaan ja sanoo suorat sanat: “siitä ei ole todisteita”. Sen jälkeen hän kuitenkin myöntää, että Suomen porvarit oikeastaan olivatkin tsaarin kanssa samassa juonessa Suomen työläisiä vastaan. Hän kirjoittaa: “kiristyneet luokkajännitteet aiheuttivat sen, että jotkut porvaripoliitikot juonittelivat yhdessä [Venäjän~T.M.] Väliaikaishallituksen kanssa sosialisteja vastaan”.

Kun Upton sanoo, “ei ole todisteita” porvarien yhteistyöstä Venäjän hallitsijoiden kanssa, täytyy ihmetellä millaisia todisteita hän oikein tarkoittaa. Tietysti mitään kirjallista sopimusta ei ole. Tietysti porvarit kiistivät jyrkästi juonittelevansa yhdessä venäläisten kanssa. Mutta eivätkö heidän tekonsa puhu puolestaan? Kun harhautukset ja temppuilut pyyhitään pois paljastuu totuus: porvarit “juonittelivat yhdessä” Venäjän hallitsijoiden kanssa Suomen työläisiä vastaan, ja “Venäjän imperialismin suojaava käsi” oli heidän turvansa.

Valtalaki

Kuten tiedetään, sosialistit ajoivat eduskunnassa heinäkuussa 1917 läpi Valtalain. Upton kirjoittaa tästä seuraavaa: ”Valtalaki, koska se myönsi korkeimman vallan Suomen parlamentille, oli käytännössä itsenäisyyden julistus ja sellaiseksi kansalaiset sen näkivätkin.” (s.87)

Sivulla 84 Upton kirjoittaa, että porvarit vastustivat Valtalakia muka ainoastaan, koska se oli heistä liian radikaali. Tämä kuitenkin osoittautuu nopeasti valheeksi. Sivulla 88 Upton kirjoittaa siitä kuinka suurin osa porvareista vastusti Valtalakia ja siteeraa porvariedustaja L. J. Ingmania joka esitti, että Valtalaki oli sosialistien juoni, ”tarkoituksena saada kaikki valta käsiinsä” ja että sosialistit aikoisivat sen avulla ”kasata maksuja ja veroja ei-sosialististen ainesten niskoille”. Hänen mukaansa sosialistien koko tarkoitus oli ”palvella heidän henkilökohtaisia ja luokkaetujaan”. Ei sanaakaan siitä, että laki olisi muuten hyvä, mutta vain ’liian radikaali’.

Lisäksi Upton kirjoittaa, että “tiukan linjan konservatiiveilla ei ollut mahdollisuutta vastustaa sitä kansanjoukkojen tukea Valtalaille, joka kasvoi valtavana vyörynä. Heidän ainoa toivonsa oli, että [Venäjän~T.M.] Väliaikaishallitus torjuisi lain tai muuttaisi sitä.” Voimme siis Uptonin omankin tekstin perusteella vetää sen johtopäätöksen, että porvarit näkivät Valtalain uhkana ja että heidän ainoa toivonsa sen estämiseksi oli turvautua Venäjän apuun.

Maalaisliiton Santeri Alkio kuvasi porvarien vastustusta Valtalakia kohtaan näin: “opposition taholta tuleva vastustus johtuu enimmäkseen taloudellisen vallankumouksen pelosta…” Sosialistiedustaja Valpas sanoi pitkälti samaa: “Porvaristoluokan edustajat ovat alkaneet suoraan sanottuna, pelätä lompakkojensa puolesta. Niinpä heidän lompakkojensa etu määrää heidän politiikkansa.” (s.91) Samaahan sanoi myös porvari Ingman, joka pelkäsi uusia maksuja ja veroja. Siis porvarit pelkäsivät itsekkäiden luokkaetujensa puolesta. Valtalaki olisi vahvistanut sosialisteja heidän eduskuntaenemmistönsä takia ja estänyt Venäjää suojelemasta Suomen kapitalisteja.

Sivulla 95 Upton kirjoittaakin siitä, kuinka porvari Enckell usutti Venäjän Väliaikaishallituksen Suomen parlamentin kimppuun: ”Enckell päätti toimia: Hän meni [kenraalikuvernööri~TM] Stahovitšin luo ja sanoi, että jos sosialistit pääsisivät hallitukseen, Väliaikaishallituksen asema Suomessa muuttuisi kestämättömäksi. Hänen on vakuutettava Kerenski siitä että ”sekä kunnioitus Suomen perustuslakia kohtaan, että Väliaikaishallituksen arvovalta” vaativat eduskunnan välitöntä hajottamista. Stahovitš tuli vakuuttuneeksi, ja vuoroltaan vakuutti Kerenskin… ” (s.95)

Voiko vielä epäillä sitä, että Suomen porvarit juonittelivat Venäjän kanssa Suomen työläisiä vastaan? Onhan Upton itsekin jo antanut siitä useita erittäin merkittäviä esimerkkejä! Tietysti voi, jos riittävän useasti väittää ettei noilla asioilla ole merkitystä, keskittää huomionsa jonnekin muualle, sulkee silmänsä ja toistaa kolme kertaa “kaikki on marxistien dogmaa ja kuvitelmaa”. Niin Upton joutuu tekemään, koska kannattaa “puolueetonta” näkökantaa, jossa porvarit eivät voi olla syyllisiä eivätkä marxistit oikeassa.

Suomen porvarien ja Venäjän hallitsijoiden yhteispelillä Suomen eduskunta päätettiin hajottaa. Tämä oli tietysti juoni sosialisteja vastaan, joilla oli eduskunnassa enemmistö, mutta myös avoin hyökkäys Suomen itsenäisyyttä vastaan. Sivulla 97 Upton kirjoittaa, aivan oikein että  ”Suurin osa [porvareista~TM] oli hyvillään tilaisuudesta kaataa sosialistien eduskuntaenemmistö, he eivät halunneet julkisesti kannattaa ulkomaalaisten voimakeinojen käyttöä omassa maassaan, sillä se saattaisi näyttää epäisänmaalliselta.” (s.97)

Elokuun 2. päivänä 1917 Suomen ministerit äänestivät totellako Kerenskin käskyä hajottaa eduskunta vaiko ei. Sosialistit äänestivät vastaan, porvarit puolesta. Kenraalikuvernööri Stahovitšin ääni ratkaisi asian porvarien eduksi ja eduskunta hajotettiin (s.98). Taas Suomen kapitalistien ja Venäjän hallitsijoiden yhteispeli oli saumatonta, mutta oletettavasti Uptonin mielestä siitä “ei ole todisteita” ja se on taas pelkkää kuvitelmaa.

Oliko luokkasota vältettävissä?

Uptonin keskeinen tavoite on väittää, että luokkasota Suomessa ei ollut kapitalismin perusristiriitojen väistämätön tulos vaan johtui traagisista sattumista sekä siitä, että työläiset ja kapitalistit vain eivät osanneet elää sovussa.

Hän surkuttelee, että ”poliitikot olivat uponneet syvälle luokkasota-polemiikin suohon…” (s.52) ja että ”Porvarillinen puoli oli kiintynyt käsitykseensä Punakaarteista joko rikollisina… tai… työläisinä, jotka rikolliset johtajat yhdessä venäläisten kanssa olivat villinneet. Sosialistit pystyivät näkemään porvarit ainoastaan julmina riistäjinä…” (s.179)

Upton tietysti tahtoo, että työläiset ja kapitalistit ovat molemmat yhtä väärässä ja hän itse leijailee jossakin luokkien yläpuolella “puolueettomana”. Hän myöntää, että punakaartit eivät olleet venäläisten johtamia rikollisia. Puolueettomuuden nimissä hänen on oletettavasti väitettävä, että kapitalistit eivät suinkaan olleet julmia eivätkä riistäjiä?  Eikö valkoinen terrori ollut julmaa? Jos toinen elää ylellisyydessä, koska hänen alaisensa elävät kurjuudessa, eikö se ole riistoa?

“Vapaussota”

Valkoisten keskeinen väite oli, että Suomessa ei käyty luokkasotaa vaan “vapaussotaa” Suomen itsenäisyyden puolesta – Venäjän ja Suomen välillä. Kuitenkin faktojen perusteella voidaan todeta porvarien viis veisanneen Suomen itsenäisyydestä.

Vuonna 1918 Suomessa oli venäläisiä joukkoja, jotka oli tuotu maahan ensimmäisen maailmansodan takia. Niiden tehtävä oli puolustaa Venäjän keisarikuntaa mahdolliselta Saksan hyökkäykseltä. Lokakuun vallankumouksen jälkeen Suomen ja Venäjän välillä oli jo yhteisymmärrys siitä, että Venäjän joukot eivät puutu Suomen asioihin ja tulevat poistumaan maasta, kunhan Venäjän ja Saksan välillä syntyy rauhansopimus. Upton kirjoittaa tästä selkein sanoin seuraavasti: “Oli selvää, että venäläisten läsnäolo oli väliaikaista ja Petrogradin puolustus heidän läsnäolonsa ainoa syy.” (s.249)

Vallankumouksen alettua tammikuussa 1918 valkoiset kuitenkin ensitöikseen hyökkäsivät venäläisten joukkojen kimppuun. Tästä Upton kirjoittaa: “Ei ollut tarvetta aloittaa sotaa venäläisten joukkojen poistamiseen maasta; ne olisivat pian itse lähteneet.” (s. 272) Upton ei kuitenkaan halua ymmärtää miksi valkoiset tekivät näin. He hyökkäsivät venäläisten kimppuun voidakseen näin osoittaa, että kyseessä on isänmaallinen “vapaussota” Venäjää vastaan. Kyse ei ole siitä, että porvarit olisivat oikeasti uskoneet omiin juttuihinsa, se oli ainoastaan taitavaa propagandaa.

Valkoinen valhe joutuu kuitenkin vaikeuksiin kun saamme käsiimme relevantteja faktoja. Esim. Mannerheimin julistus venäläisille:“Venäjän urhoolliset soturit. Minun päällikkyyteni alaiset, itsenäisen Suomen tasavallan talonpoikaisjoukot eivät sodi Venäjää vastaan, vaan ovat nousseet suojaamaan vapautta ja laillista hallitusta, sekä säälimättä kukistamaan niitä huligaani- ja rosvojoukkoja, jotka julkisesti uhkaavat maan laillista järjestystä ja omaisuutta.”

Mannerheim ei käyttänyt sanaa “luokkasota”, mutta siitä hän todellisuudessa kuitenkin puhui. Sodan aikana valkoiset kirjoittivat Ruotsin hallitukselle: ”Taistelu, joka Suomessa on käynnissä ei ole luokkasota… vaan yhteentörmäys laillisen järjestyksen… ja silkan terrorismin välillä”. He kuvasivat punaiset ”rikollisjoukkioksi” (s.311).

Valkoiset tietenkin vääristelivät asioita. Kyseessä oli selvästi luokkasota, jossa toisaalla olivat sosialistiset työläiset, maatyöläiset ja torpparit  ja toisella puolella kapitalistit, maanomistajat, suuret ja keskisuuret tilalliset. On täysin lapsellista väittää, että kyse on vain “laillisuuden” ja “rikollisuuden” välisestä taistelusta, varsinkin kun ottaa huomioon porvarien oman lainvastaisen toiminnan. Se mikä valkoisten tekstissä on erittäin paljastavaa, on ettei vihollisia kuvata lainkaan venäläisten asiamiehiksi, eikä puhuta ollenkaan Suomen “vapaussodasta” Venäjää vastaan, vaan ainoastaan sisällissodasta suomalaisten kesken. Sivuilla 239 ja 241-42 Upton toteaa surullisena, että porvarit olivat kovin väärässä kun luulivat venäläisten olleen syynä kaikkeen. Hänen mielestään porvarit tekivät traagisen virheen kun aloittivat sodan täysin turhaan. Mutta kyse ei ollut virheestä vaan porvarit tietoisesti valehtelivat. He tiesivät kyllä, ettei kyse oikeasti ollut sodasta Venäläisiä vastaan ja myönsivät sen kaikille paitsi Suomen kansalle.

“Saksalaismielinen” porvari Hjelt meni vieläkin pidemmälle. Hän väitti koko elämänsä ajan, että Suomi sai itsenäisyyden Venäjältä muka ainoastaan Saksan painostuksen ansiosta. Todellisuudessa mitään sellaista ei tapahtunut. Saksa päinvastoin käski Suomen porvareita pyytämään itsenäisyyttä Neuvosto-Venäjän hallitukselta, siis bolshevikeilta.

Uptonin mielestä Hjeltin oli varsin typerää ajatella tuolla tavoin. Hjelt ei suinkaan ollut typerä vaan valehteli täysin tietoisesti ja järjestelmällisesti vuosikausia. Olisihan hänellä ollut kaikki mahdollisuudet saada totuus selville. Todellisuudessa hän oli mukana neuvotteluissa Saksan kanssa 1917-18 ja varmasti tiesi tämän tosiasian jo alusta lähtien. Upton osoittaa liikuttavaa naïviutta suhtautumisessaan porvarien juttuihin. Sillä tavalla hän pystyykin selittämään lähes kaiken vain “vahingoksi”, “sattumaksi” tai “tahattomaksi virheeksi” ja siten suojaamaan kapitalisteja syytöksiltä.

“Punainen terrori”

Kirjoittaessaan terrorista Upton yrittää myös löytää yhtä paljon vikaa molemmista osapuolista. Se on tietysti järjetöntä kun ottaa huomioon, että punainen terrori oli yksittäisten punaisten kurittomuutta, kun taas valkoinen terrori järjestelmällistä joukkotuhoa, mikä tappoi arviolta 20 kertaa enemmän ihmisiä.

Upton sanoo oikein, että valkoisten puheet ”punaisesta terrorista” olivat propagandaa ”jonka kertomukset kidutuksesta ja sadistisista julmuuksista olivat lähes täysin mielikuvituksen tuotetta, mutta jotka kylmän laskelmoiva Mannerheim näki loistavana keinona herättää joukkojensa taistelutahtoa…” (s. 313-314)

Upton kuitenkin pönkittää noita mielikuvituksen tuotteita kritisoimalla pitkään ja hartaasti sosialisteja marraskuun suurlakossa tapahtuneista välikohtauksista ja rikoksista, joihin heillä ei todellisuudessa ollut mahdollisuutta vaikuttaa.

Luokkaristiriidat olivat kehittyneet räjähdyspisteeseen ja syntyi myös järjestyshäiriöitä vaikka sosialistit olisivat päättäneet olla järjestämättä yhden yhtä mielenosoitusta tai lakkoa. Sosialistit vain tekivät voitavansa tehdäkseen kansan liikehtimisestä mahdollisimman rauhanomaista ja rakentavaa ja minimoidakseen niiden kurittomien ja rikollisten ainesten vaikutuksen, jotka aina käyttävät tilaisuutta hyväkseen kun yhteiskunta kuohuu.

Valkoinen terrori

Valkoisen armeijan päällikkö Mannerheim antoi käskyn “ampua heti” kaikki punaiset jotka saatiin kiinni “ase kädessä” (s.316). Tämä oli selkeä kehotus tappaa sotavangit. Kapitalistien propaganda on aina pyrkinyt selittämään, että Mannerheim ei ollut syypää – vaikka antoi käskyn. Upton sanoo aivan oikein, ettei Mannerheim tehnyt mitään estääkseen vankien ampumisen (s.317) ja ylipäätään valkoiset hyökkäsivät niiden kimppuun, jotka arvostelivat punaisiin kohdistuvaa joukkotuhoa (s.318).

Lahtarirunoilija Kianto sanoi erityisen julmasti, että hänen mielestään oli tapettava punaisia naisia, jotta he eivät synnyttäisi lisää punikkeja: ”Eikö ole… suorastaan lyhytnäköisyyttä jättää rankaisematta juuri heitä, jotka kasvattamalla heidän perheitään, vahvistavat vihollisten joukkoa?” (s.314)

Porvari Gripenberg lisäsi fasistiseen tyyliin että ”Puuta joka kantaa myrkyllisiä hedelmiä ei tule viljellä tai hoitaa, se tulee repiä maasta juurineen ja heittää polttopuuksi tuleen. Ja Suomen petolliset punaiset… tullaan repimään juurineen maasta ja heittämään vapautuneesta maastamme…” (s.314)

Lopputuloksen tiedämme. Noin 10 000 punaista tapettiin joukkoteloituksissa ja arviolta 85 000  suljettiin keskitysleireille joissa lähes 20 000 kuoli. Porvarit eivät enää voi noita hirmutekoja kiistää, joten he ovat vaihtaneet taktiikkaa. He sanovat ’olipa hirveä tragedia, että työväenluokka nousi kamppailuun sortoa vastaan ja sai kärsiä! Kunpa työläiset ja kapitalistit olisivat ystäviä keskenään.’ Mutta millaisia ystäviä orjat ja orjuuttajat voivat olla?

Työläinen voi yrittää alistua ja kaveerata riistäjänsä kanssa, mutta se ei hänen asemaansa muuta. Kapitalisti voi puhutella työläistään kohteliaasti, hymyillä ja maksaa vaikka vähän korkeampaa palkkaakin. Mutta kapitalisti ei koskaan voi lopettaa työläisen riistämistä, siinä on heidän keskinäisen suhteensa ydin.

(Tämän artikkelin sivunumerot ja sitaatit perustuvat Uptonin alkuperäiseen englanninkieliseen painokseen. Lainaukset olen itse suomentanut. On mahdollista, että virallinen suomennos on tyyliltään hieman erilainen.)

Tomi Mäkinen

Työkansan Sanomat 1/2021

Miten Suomen vallankumouksen historiasta kirjoitetaan?
Merkitty:                

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Kommentit käsitellään CleanTalk-pilvipalvelussa roskapostikommenttien suodattamiseksi. Näitä tietoja säilytetään palvelun lokitiedoissa 7 päivää jonka jälkeen ne poistetaan.