Afganistan on ollut uutisissa sen jälkeen, kun Yhdysvallat viime syksynä vetäytyi sieltä ja vallan otti Taliban-liike. Mutta miten Afganistan tuli tähän tilanteeseen? Tämä artikkeli on kahdeksas osa sarjassa, joka kertoo Afganistanin historiasta 1800-luvun alusta nykyaikaan.
Kenraali Mohammed Daud Khan julisti 17.7.1973 Afganistanin kansalle monarkian kukistamisesta ja lupasi kaikille ”reaalisen ja järkevän demokratian”. Samana päivänä Daud muodosti Tasavallan Keskuskomitean. Sitä johti itse Daud ja Keskuskomiteaan kuuluivat hänen liitolaisensa, joista kolme oli Kansandemokraattisen puolueen jäseniä (kaksi Parchamistia ja yksi Khalqisti).
Pari päivää Tasavallan Keskuskomitean muodostamisen jälkeen komitea valitsi Daudin maan johtoon. Hän sai presidentin, pääministerin, puolustusministerin ja ulkoministerin virat. Hallituksen muihin virkoihin nimitettiin neljä kansandemokraattista upseeria. Näin rakientui Daudin tasavallan ensimmäinen hallitus.
Daudin myrskyisä sisäpolitiikka
Presidentti Daudin politiikka aloitti sisäpoliittisen myrskyn. Parlamentti ja Korkein oikeus lakkautettiin 27.7. Yksityiset lehdet ja kaikki poliittiset puolueet kiellettiin. Koko maassa julistettiin poikkeustila. Daud julkaisi 23.8. oman ohjelmansa, jonka mukaan kansaa valmistetaan demokratiaan, ja että uusi perustuslaki on tekeillä.
Kansalliseksi päämääräksi ohjelmassa oli julistettu solidarismi. Valtionsektoria oli vahvistettava ja yksityistä sektoria oli johdettava tehokkaammin. Oli myös julistettu, että valtio aikoo suoritta maareformin. Sosiaalisen sektorin osalta ilmoitettiin, että valtio aikoo toteuttaa yleisen ilmaisen peruskoulutuksen.
Vallankaappauksen jälkeisinä ensimmäisinä kuukausina hallitus toteutti useita tärkeitä sosioekonomisia toimenpiteitä, jotka koskivat huomattavaa osaa väestöä. Välttämättömien tavaroiden hintoja oli vakautettu. Kansandemokraattisen puolueen suoran osallistumisen myötä pääkaupunki Kabulissa alettiin perustaa köyhien komiteoita, jotka johtivat keinottelun torjuntaa ja valvoivat pienten kauppiaiden toimintaa. Viranomaiset määräävät välttämättömille tuotteille kiinteät hinnat.
Vuoden 1973 loppuun mennessä perustettiin korkein talousneuvosto, jonka tehtävänä oli käsitellä pitkän tähtäimen suunnittelun ongelmia ja koordinoida johtavien teollisuuden ja maatalouden alojen työtä. Samaan aikaan kansallistettiin joitakin yksityisiä yrityksiä, joita syytettiin lahjonnasta, kavalluksesta ja salakuljetuksesta.
Pääomalle rajoituksia, pankit kansallistetaan
Vuonna 1974 hyväksyttiin uusi laki yksityisistä investoinneista, mikä rajoitti paikallisen yksityisen ja ulkomaisen pääoman koskemaan kevyttä ja elintarviketeollisuutta. Ulkomaisen pääoman osuus näillä aloilla ei saisi ylittää 49 prosenttia. Tämän lain mukaan paikallisille yrittäjille annettiin erilaisia etuja. Vuonna 1974 kaikki maan yksityiset pankit kansallistettiin.
Presidentti Daudiin luottivat merkittävä osa yrittäjistä ja uusi byrokratia, jotka säästyivät Daudin heikentämän vanhan monarkkisen eliitin väliseltä kilpailulta. Hallituksen yleinen kurssi teki vaikutuksen liberaaliin älymystöön ja pikkuporvarillisiin kerroksiin. Lupaukset maareformin toteuttamisesta toivat hänen tuekseen osan talonpoikaisväestöstä. Myös armeija seisoi Daudin puolella, pääasiassa nationalistiset upseerit, jotka tunsivat olevansa vaikutusvaltainen poliittinen voima.
Kuninkaan aikainen vanha oppositio alkoi näinä vuosina tuhoutua. Monarkistiset puolueet katosivat poliittiselta areenalta. Myös Progressiiviset Demokraatit puolueen johtohenkilöt joutuivat syrjään, kun tuli ilmi huhuja heidän suunnitelmistaan Daudin vastaisesta vallankaappauksesta.
Syyskuussa 1973 pidätettiin puolueen aktivisteja, joihin kuului mm. entinen pääministeri Mohammad Hashim Maiwandwal. Hiukan myöhemmin ilmoitettiin, että Maiwandwal teki itsemurhan selissään. On olemassa monta versiota näistä tapahtumista. Esimerkkinä tuodaan esiin kaksi versiota.
Ensimmäinen version mukaan Maiwandwal ja progressiiviset demokraatit olivat todellakin suunnitelleet vallankaappauksen, mutta ei Daudia vastaan, vaan aikaisempaa kuninkaan hallitusta vastaan. Daud kuitenkin ehti ensin suorittaa oman vallankaappauksensa.
Toinen versio on, että Parcham-ryhmittymä käytti omaa vaikutusvaltaansa ja tuhosi Maiwandwalin, koska hän oli antikommunisti, ja että oli huhuja Daudin halusta tehdä hänestä tasavallan pääministeri ja lopulta seuraaja.
Maolaiset ja islamistit Afganistanissa
Maolaiset olivat jakautuneet poliittisessa vaikuttamisessa. Osa heistä erosi maolaisesta toiminnasta ja liittyi Daudin valtiokoneistoon. Toinen osa alkoi neuvostovastaisen agitaation Kabulin polyteknisessä instituutissa, jossa he alkoivat kiusata neuvostoliitolaisia opettajia. Valtion johto suhtautui kielteisesti tähän toimintaan ja maolaiset ajettiin pois instituutista. Samalla maan koulutusministeri erotettiin tehtävästään.
Vuoden 1975 loppuun mennessä maolaiset siirtyivät oppositioon Daudia vastaan. Tadjiki-taustainen maolainen Abdul Majid Kalakani muodosti aseellisen ryhmittymän, joka sai elantonsa ryöstöistä ja panttivankien sieppauksista.
Tämä ryhmittymä yhdessä parin muun äärivasemmistolaisen ryhmän kanssa julisti ”Salang-protokollan”, jossa he yhdessä julistivat vihamielisyyden Neuvostoliittoa kohtaan, tuomitsivat Daudin hallinnon ”fasistiseksi diktatuuriksi” ja aikovat aloittaa kansan sissisodan, jonka tuloksena olisi ”sosialistisen tasavallan” perustaminen. Tämän jälkeen ryhmät hyökkäisivät 1975–1977 hallituksen tukikohtia vastaan eri vähemmistöalueilla.
Samaan aikaan Daudia vastaan nousivat myös islamistit. Tasavallan perustamisen jälkeen monet islamistit siirtyivät maanpakoon Pakistaniin. Heidän joukossaan olivat Burhanuddin Rabbani ja Gulbuddin Hikmatyar. Pakistanissa he saivat tukea toimintaansa Daudia vastaan. Joulukuussa 1973 islamistit yrittivät tehdä vallankaappauksen, mutta epäonnistuivat.
Kesällä 1975 Kabulissa tasavallan perustamispäivänä islamistit yrittivät tehdä terroristi-iskun, mutta tämäkin epäonnistui. Lopulta samana kesänä islamistit aloittivat aseelliset kapinat itäisessä Afganistanissa. Kapinalisten johtajajina olivat Hikmatyar ja entinen insinööriopiskelija Ahmad Šah Masud. Siitä huolimatta, että kapina sai rahalista tukea Pakistanilta, se kukistui ja sen päälliköt menivät uudelleen maanpakoon Pakistaniin.
Kansandemokraattien puolueen kaksi siipeä
Kansandemokraattisen puolueen kaksi siipeä suhtautuivat eri tavoilla Daudin tasavaltaan. Parcham oli hyvin tyytyväinen, että tasavalta oli julistettu ja heidän kaaderistonsa oli alkanut toimia valtion elimien sisällä. Tästä huolimatta, Parcham-siiven johtaja Babrak Karmal varoitti 1975 Parchamin edustajakokouksessa liiallisesta uskollisuudesta Daudia kohtaan.
Karmal sanoi: ”Jotkut tovereistamme ovat menneet tässä niin pitkälle, että he ovat unohtaneet ideologisen ja organisatorisen riippumattomuutemme sekä puolueemme vallankumouksellisen linjan ja nuoren tasavallan luokkaolemuksen”
Khalq-ryhmittymä julisti uskollisuutensa Daudia kohtaan, mutta he olivat paljon varovaisempia kuin Parcham. Heidän kaaderistonsa jatkoi toimintansa maanalaisesti, kun Parcham päinvastoin toimi avoimesti. Ryhmittymän huoli oli oikeutettu, sillä Daud alkoi vuosina 1974–75 erottaa Parchamin ministereistä.
Vuonna 1975 presidentti Daud perusti oman puolueen, Kansallis – Vallankumouksellinen puolueen, ja alkoi parantaa suhteita Pahlevin Iraniin ja Persianlahden arabimonarkioihin.
Presidentti Daudin ulkopolitiikka
Tasavallan perustamisen jälkeen Afganistanin ja Pakistanin suhteet heikentyivät, sillä erimielisyydet rajoista nousivat esiin. Pakistan antoi tuen Afganistanin islamistiselle oppositiolle ja Afganistan antoi oman tukensa Pakistanin separatisteille.
Afganistanin hallitus perusti Kandaharissa sotilasleirin, missä koulutettiin noin 15 000 Baluchi- kapinalista, jotka palasivat takaisin Pakistaniin taistelemaan maan keskushallintoa vastaan. Vasta vuonna 1976 Afganistanin ja Pakistanin suhteet alkoivat parantua. Iran ja Turkki olivat toimineet sovittelijoina.
Myös Neuvostoliito vaikutti tilanteeseen, kun se ilmoitti, että se ei enää tue sodan avulla Suur-Afganistanin perustamista. Molempien maiden johtajat tekivät vuosina 1976–77 vierailut toisensa pääkaupunkeihin.
Samaan aikaan Kansandemokraattinen puolue oli huomannut, että Daud halusi siirtyä oikeistolaiseen polittikaan. Daudin puolueen perustaminen ja julistaminen vuoden 1977 perustuslaissa ainoaksi valtapuolueeksi lisäsi entisestään ristiriitoja.
Moskova alkoi käyttää omaa vaikutusvaltansa sadakseen molemmat puolueen siivet sovintoon. Tämä onnistuikin osittain, kun kesällä 1977 molemmat siivet virallisesti yhdistivät puolueen hallintoelimet. Tästä huolimatta ne osittain itsenäisesti jatkoivat omia toimiaan.
Uusi vallankumous alkaa
Nur Muhammed Taraki, yksi Khalgin johtajista, oli marxilaisuuden kanalla – vallankumouksen toteuttaa työväenluokka. Kuitenkin nähtyään vuoden 1973 vallankaappauksen jälkeen Parcham-upseerien nousevan korkeimpiin tehtäviin valtiokoneistossa hän tajusi, että pieni joukko sotilaita voisi helposti kaapata vallan.
Khalqin johtajat päättivät, että vallankumous ei voi odottaa, kunnes kypsyy vahva, poliittisesti tietoinen työväenluokka. Armeijan on väliaikaisesti toteutettava etujoukon rooli. Soluttautumisen armeijan sisään sai khalqisti Hafiz Allah Amin. Samalla puolueen yhtenäinen keskuskomitea oli päättänyt, että koko puolue menee maan alle ja alkaa valmistautua vallankumoukseen.
Vuoden 1978 huhtikuussa vallankumous alkoi, kun Daudin väkivaltakoneisto murhasi 17.4. parchamistien aktivistin Mir Akbar Khaibarin. Hänen hautajaisensa 19.4. muuttui mielenosoitukseksi, johon osallistui yli 30 000 ihmistä.
Daud määräsi, että Kansandemokraattisen puolueen johto on pidätettävä. Puolueen johto pidätettiin 26.4., mukaan lukien Taraki ja Karmal. Amin, joka ei osallistunut mielenosoitukseen, antoi käskyn Khalqi- upseereille suorittaa vallankaappaus tehtyjen suunnitelman mukaan. Parham-siipi ei ollut tietoinen näistä suunnitelmista.
Khalqille uskolliset sotilaat suorittivat 27.4. hyökkäyksen presidentin palatsiin. Daud ei ollut valmistautunut vallanvaihtoon ja hän kuoli hyökkäyksen aikana perheensä ja kahden ministerin kanssa. Vallan otti Kansandemokraattinen puolue. Myöhemmin nämä tapahtumat saivat nimen Saur-vallankumous (suom. Huhtikuun vallankumous).
Lari Miniailo