Afganistan on ollut uutisissa sen jälkeen, kun Yhdysvallat viime syksynä vetäytyi sieltä ja vallan otti Taliban-liike. Mutta miten Afganistan tuli tähän tilanteeseen? Tämä artikkeli on seitsemäs osa sarjassa, joka kertoo Afganistanin historiasta 1800-luvun alusta nykyaikaan.
Afganistanin ulkopolitiikka muuttui varsin paljon toisen maailmansodan jälkeen. Maa jatkoi puolueettomuuspolitiikkaa tasapainoillen kahden suurvallan välillä. Sitten kun Britannia poistui alueelta, sen sijalle tuli Yhdysvallat.
Afganistan hyväksyttiin 19.11.1946 YK:n jäsenvaltioksi. Kuitenkin jo seuraavana vuonna se äänesti naapurimaansa Pakistanin YK-jäsenyyttä vastaan.
Alun perin Afganistan oli tyytyväinen, että Britannian siirtomaat olivat saaneet itsenäisyyden, mutta pian esiin tuli kansallisuuskysymys. Maan hallinto oli hyvin pettynyt siihen, että Pakistanin sisällä asuvalle Pashtu-väestölle ei annettu kansanäänestyksessä vaihtoehtoa liittyä Afganistaniin. Sen sijaan pashtut saivat päättää, haluavatko he olla osa Intiaa vai Pakistania.
Vuonna 1949 Afganistanin parlamentti antoi tuen Pashtu-väestölle Pakistanissa, mikä tapahtui sen jälkeen, kun Pakistanin valtiovalta pidätti maan sisällä olevia pashtuaktivisteja.
Talousongelmat eivät hellitä
Ulkopoliittisten ongelmien ilmaantumisen myötä maan taloudellinen tilanne heikkeni edelleen. Selvimmin tämä näkyi maataloustuotannon alalla. Esikapitalististen yhteiskuntasuhteiden dominointi maaseudulla esti tuotantovoimien kehittymistä.
Talouden markkinakelpoisuuden kasvuprosessi johti näissä olosuhteissa kasvavaan talonpoikaisväestön sosiaaliseen eriarvoistumiseen. Samaan aikaan kehittyneen teollisuuden puute vaikeutti urbaanikeskuksien työllistymistä ja nosti yleisen työttömyyden tasoa. Näiden ongelmien vuoksi hallitus erosi syyskuussa 1953.
Uuden hallituksen johtoon nousi kuninkaan serkku Mohammed Daud. Uusi pääministeri oli hyvin tunnettu koko maassa ja hänellä oli pashtunationalistin maine. Daudin hallitus hyväksyi talousohjelman, jonka piti vahvistaa maan kapitalismin kehitystä valtiosektorin avulla. Vuodesta 1954 lähtien hallitus alkoi houkutella lisää ulkomaista pääomaa edistääkseen taloudellista kehitystä.
Ulkomaiset yritykset, pääasiassa amerikkalaiset, länsisaksalaiset ja japanilaiset, aktivoituivat ja löysivät mahdollisuuksia suorille pääomasijoituksille. Esim. länsisaksalainen pääoma oli investoinut vuoteen 1966 mennessä 54 miljoona dollaria Sen avulla oli uudistettu tekstiilitehdas Puli Khumrissa, jonka jälkeen tehtaan tuotanto tuplaantui.
Samaan aikaan Afganistanin johto yritti saada tukea Yhdysvalloilta, mutta Kabulissa vieraillut varapresidentti Richard Nixon oli vaatinut, että maa kieltäytyy haaveistaan liittää itseensä Pakistanin Pashtu-väestön asuttamia alueita. Afganistan kääntyi myös kohti Neuvostoliitoa. Jo vuonna 1954 oli sovittu rakentaa teollinen leipomo ja asfalttitehdas.
Vuonna 1957 oli aloitettu 5-vuotissuunnitelma talouden kehitystä varten. Tätä varten Afganistan sai Neuvostoliitolta kehitystä varten lainoja. Samalla kuningaskunta sai pohjoiselta naapuriltaan aseita armeijalle ja nuoret afgaaniupseerit oli lähetetty opiskelemaan Neuvostoliittoon. Vuosina 1956–1979 Neuvostoliito oli lähettänyt Afganistaniin 1,25 miljardin dollarin arvoista erilaista varustusta.
Vaikka suunnitelman tavoitteet eivät täyttyneet, Afganistanissa oli rakennettu runsaasti uusia tehtaita ja yleistä infrastruktuuria oli kehitetty.
Naisten asema paranee, työväenluokka alkaa nousta
Vuonna 1959 naisten asema parani, kun naisia koskeva vaatimus pitää huivia peruttiin. Tuota ja monia muita naisten asemaa parantavia uudistuksia mullat vastustivat, mutta heidän yrityksensä nostaa kapina Kandaharissa epäonnistui. Afganistanin yhteiskunnan sosiaalisessa rakenteessa tapahtui kuitenkin tiettyjä muutoksia.
Koronkiskonnan laajuus lisäsi tilanherrojen ja kulakkitilojen määrää ja vahvisti entisestään talonpoikaisväestön sosiaalista eriytymistä.
Teollisuusyritysten määrän lisääntyessä kasvoi myös työväenluokka ja 1960-luvun alkuun mennessä tehtaissa työskenteli noin 15 000 henkilöä (1960 koko väestö oli lähes 9 miljoonaa). Mutta työväenluokan pienen määrän, lukutaidottomuuden, järjestäytymättömyyden ja alhaisen poliittisen tietoisuuden vuoksi se ei voinut tuona aikana olla politiikan subjektina. Samalla älymystön, porvariston ja pikkuporvariston määrä nousi Daudin pääministerikaudella.
Tällä aikakaudella valta kuului Daudin hallitukselle, ja toimet oppositiota vastaan jatkuivat. Myös kuninkaan valta alkoi heikentyä pääministeriin verrattuna.
Daud lähtee, Yusuf tulee
Pakistanin ja Afganistanin välillä jatkuivat rajakonfliktit, jotka eskaloituivat pari kertaa rajakahakaksi. Lopulta kuningas oli kyllästynyt Daudiin ja pyysi häntä eroamaan. Daud vastasi kuninkaalle ehdotuksella uudesta perustuslaista, joka olisi muodostanut Afganistanissa yksipuoluediktatuurin. Kuningas kieltäytyi, ja Daud joutui eroamaan.
Uutta hallitusta johti Daudin hallituksen entinen kaivos- ja teollisuusministeri Muhammad Yusuf. Hän oli ensimmäinen pääministeri, joka ei kuulunut kuninkaalliseen perheeseen, eikä myöskään Pashtu-kansaan (hän oli tadzikki). Uusi pääministeri esitti uuden talousohjelman, joka jatkoi vanhan hallituksen mallia, mutta siihen oli lisätty tuki yksityiselle sektorille.
Samalla suhteet Pakistaniin alkoivat normalisoitua, mutta aktiivinen puolueettomuus ulkopolitiikassa jatkui. Sisäpolitiikassa oli päätetty laatia uusi perustuslaki, jonka tarkoitus oli lisätä ihmisoikeuksia. Uusi perustuslaki oli hyväksytty 1.10.1964. Huomattava on myös, että uusi perustuslaki kielsi kuningasperheen jäseniltä ministerivirat.
Tästä lähtien Afganistan oli perustuslaillinen monarkia, eli tapahtui valtiomuodon liberalisointi. Ensimmäiset vaalit tämän perustuslain mukaan oli pidetty syksyllä 1965 ja voittajiksi julistautuivat hallituksen kannattajat ja konservatiiviset voimat. Vasemmistolaiset aktivistit saivat neljä paikkaa.
Tällä aikakaudella alkoi taas muodostumaan aktiivinen poliittinen opiskelijaliike. Vaalien jälkeen yli 1 000 opiskelijaa alkoi osoittaa mieltään vaatimalla oikeutta olla paikalla parlamentin istuntojen aikana. Samalla he syyttivät systeemin olevan korruptoitunut.
Mielenosoitukset johtivat vallanvaihtoon
Poliisi hyökkäsi 25.10.1965 opiskelijoiden ja muiden mielenosoittajaien kimppuun ja yhteenotossa syntyi kuolonuhreja. Tämän jälkeen Yusufin hallitus erosi julkisen epätyytymättömyyden vuoksi. Uudeksi pääministeriksi nousi Mohammad Hashim Maiwandwal.
Afganistanin 9-vuotisen liberaalidemokraattisen kokeen aikana oli vallassa kuusi pääministeriä, joiden hallituskaudet kestivät keskimäärin kaksi vuotta.
Ensimmäinen poliittinen puolue, joka syntyi liberaalidemokraattisella kaudella, oli Afganistanin kansandemokraattinen puolue. Sen perustana olivat marxilaiset ja sosiaalidemokraattiset kerhot. Afganistanissa marxilainen kirjallisuus ilmestyi Iranista Tudeh-puolueen avulla. Se onnistui, sillä Iranin farsin kieli ja Afganistanin darin kieli olivat periaatteessa samaa kieltä.
Huomattavimmat vasemmiston johtajat olivat 1950-luvun demokratiakokeen aikakaudella Nur Muhammad Taraki ja opiskelijaliikkeen veteraani Babrak Karmal (syntymänimi Sultan Hussein).
Afganistanin kansandemokraattisen puolueen perustamiskokous oli järjestetty 1.1.1965 Tarakin asunnossa ja siinä osallistui 27 edustajaa. Perustamiskokouksessa oli julistettu, että puolue pohjautuu tieteellisen sosialismiin ja että sen tavoite on rakentaa Afganistanissa sosialismi. Puolue onnistui pääsemään maan parlamenttiin neljällä jäsenellä.
Kansandemokraattinen puolue hajoaa
Jo heti perustamisen jälkeen puolueeseen syntyi kaksi siipeä, maltillinen ja radikaali. Radikaalien johtaja Taraki pyrki proletaarityyppisen puolueen luomiseen painottaen laittomia toimintamuotoja ja agitaatiota työväen joukoissa. Maltillisten johtaja Karmal ehdotti luonteeltaan yleisdemokraattisen puolueen perustamista, johon osallistuisivat älymystö, pikku- ja keskiporvaristo sekä virkamiehet. Samalla hän kannatti avoimia, parlamentaarisia toimintamuotoja.
Erimielisyydet johtivat puolueen hajaannukseen kaksi vuotta sen perustamisen jälkeen. Radikaali siipi sai nimen ”Khalq” (Kansa) ja maltillinen sai nimekseen ”Parcham” (Lippu). Jakautuma myös näkyi näiden siipien kansallisessa ja luokkataustassa. Khalqiin kuului enemmän kylien pashtuja, kun taas Parchamiin kuului monikansallinen älymystö (Karmal oli tadzikki).
Myös valtiovallan ihmiset alkoivat perustaa omia puolueita. Pääministeri Maiwandwal perusti vuonna 1966 ”Progressiivisen Demokratiainen puolueen”. Sen aatesuuntaus oli sosiaalidemokraattinen monarkismi.
Kansainvälisen kommunistisen liikkeen hajoaminen Neuvostoliiton myönteiseen ja Kiinan myönteiseen ryhmittymiin näkyi myös Afganistanissa. Syntyi Progressiivinen Nuoriso Järjestö, joka pyrki suorittamaan vallankumouksen Afganistanissa käyttämällä maolaista mallia. Maolaiset osallistuivat aktiivisesti opiskelijaliikkeeseen ja vastustivat aktiivisesti ansandemokraatteja ja islamilaisaktivisteja. Myöhemmin maolaiset alkoivat hajaantua moniin eri ryhmiin.
Myös Egyptin Muslimiveljeskunta vaikutti Afganistanin sisäiseen poliittiseen jakautumaan ja vuonna 1969 oli perustettu sen inspiroimana järjestö nimeltään Musliminuoriso. Sen perustana olivat Kabulin yliopiston muslimikerhot. Islamilaiset radikaalit matkustivat usein maaseudulle, missä he harjoittivat laajaa propagandaa uskovien keskuudessa. He työskentelivät aktiivisesti moskeijoissa, uskonnollisissa kouluissa ja armeijassa.
1970-luvun uudet liittoumat
Aktiiviset opiskelijalevottomuudet ja nälänhätä alkoivat 1970-luvun alussa vallata Afganistania.
Kulissien takana entinen pääministeri Daud alkoi pikkuhiljaa muodostaa salaliittoa kuningaskuntaa vastaan. Hän sai tukea armeijan nationalististen upseereiden joukossa. Samalla Daud muodosti liiton Kansandemokraattisen puolueen molempiin ryhmittymien kanssa, joilla oli omat jäsenet armeijan sisällä.
Lopulta 17.7.1973 vastaisena yönä Daudin sotilasvallankaappaus onnistui. Maan kuningas oli tuolloin Italiassa hoidossa ja hän luopui kruunustaan. Enää ei ollut ketään, kuka olisi perinyt kruunun, sillä Daud julisti Afganistanin tasavallaksi.
Lari Miniailo