ECA juhlistaa kansainvälisten prikaatien perustamisen 90-vuotispäivää sekä niiden tuhansien työläisten, miesten ja naisten, sankarillista uhrausta; heitä jotka jättivät taakseen kotimaansa, työpaikkansa, perheensä ja kotinsa taistellakseen fasismia vastaan Espanjassa, samalla kun monet niistä kommunistisista puolueista joihin he kuuluivat, toimivat maan alla. Heidän rohkeutensa on edelleen malliesimerkki työväenluokan taistelussa, ja heidän kokemuksensa tarjoaa myös arvokkaita poliittisia opetuksia joita emme saa unohtaa.
14. lokakuuta 1936 ensimmäiset kansainvälisten prikaatien jäsenet saapuivat Albaceteen. Prikaatilaisten saapuminen Espanjaan on yksi selkeimmistä historiallisista esimerkeistä proletaarisesta internationalismista, joka toteutui eri puolilla maailmaa toimivien kommunististen puolueiden poliittisen ja organisatorisen aloitteen ansiosta. On korostettava, että Neuvostoliitto oli tasavaltalaisen Espanjan tärkein asetoimittaja, ja epäilemättä liikkeellepaneva voima sen kansainvälisen avun takana, jota espanjalaisille toimitettiin sodan aikana maailman joka kolkasta.
Kansainväliset prikaatit syntyivät Kommunistisen internationaalin toimeenpanevan komitean 18. syyskuuta 1936 tekemän päätöksen seurauksena. Pariisiin perustettiin välittömästi kansainvälinen rekrytointikeskus, jossa Ranskan kommunistinen puolue (PCF) ja tuolloin maanpaossa ollut Italian kommunistinen puolue (PCI) näyttelivät keskeistä organisatorista roolia.
Sodan kuluessa Espanjaan saapui jopa 35 000 työläistä yli 53 maasta Euroopasta, Amerikasta, Aasiasta ja Afrikasta. Jotkut eivät pystyneet palaamaan koteihinsa, koska joutuivat kärsimään sortoa työpaikoillaan, hallinnollisia vaikeuksia ja jopa vankeutta.
Espanjan fasismia vastaan käydyn sodan aikana kansainväliset prikaatit osallistuivat ratkaiseviin taisteluihin, kuten Madridin, Guadalajaran, Belchiten, Teruelin, Caspen ja Ebron taisteluihin. Jokaisessa näistä taisteluista ne jättivät pysyvän jäljen sekä esimerkin epäitsekkyydestä ja uhrautuvaisuudesta.
Kansainvälisten prikaatien rooli Espanjan sodassa muistuttaa meitä siitä, että kun vastassa on voimakas vihollinen – joskus jopa vahvempi – voitto voidaan saavuttaa mobilisoimalla työväenluokan voimat ja sen uhrautuvaisuus. Guadalajaran taistelussa fasistien alkuperäinen aineellinen ylivoima – heillä oli enemmän tykistöä, konekivääreitä, ajoneuvoja ja moottoroituja yksiköitä kuin antifasisteilla – voitettiin työväenluokan sankarillisen vastarinnan avulla. Kansainväliset prikaatit näyttelivät tärkeää roolia tuossa taistelussa, joka osoitti selvästi sodan kansainvälisen luonteen. Siellä Mussolinin Corpo Truppe Volontario -yksiköt kohtasivat XII kansainvälisen prikaatin Garibaldi-pataljoonan italialaiset prikaatilaiset.
Sodan jälkeen prikaatilaisten oli kohdattava tappion ankarat seuraukset, aivan kuten espanjalaisten työläistenkin. Osa heistä suljettiin julmiin espanjalaisiin keskitysleireihin, joissa he joutuivat alistavien olosuhteiden ja kidutuksen kohteeksi. Toiset teloitettiin ilman oikeudenkäyntiä. Osa prikaatilaisista karkotettiin myös surullisenkuuluisille natsien keskitysleireille. Suurin osa heistä kuoli vankeudessa.
Kansainvälisten prikaatien vetäytyminen Espanjan fasisminvastaisesta sodasta on aihe, jota kommunististen- ja työväenpuolueiden tulee analysoida. Huolimatta prikaatilaisten merkittävästä roolista sodassa, lukuisat tasavaltalaisleirin tahot pyrkivät jatkuvasti rajoittamaan heidän toimintamahdollisuuksiaan, sillä en pelkäsivät Kommunistista internationaalia. Yksi esimerkki tästä oli Indalecio Prieton yritykset heikentää prikaateja organisatorisesti, erityisesti Belchiten taistelun jälkeen. Toukokuussa 1938 tasavaltalaisen hallituksen presidentti Juan Negrín julkaisi kuuluisat ”Kolmetoista kohtaa”. Näissä ”kolmessatoista kohdassa” Negrín kehotti sovintoon demokraattisten porvarishallitusten kanssa. Hän pyrki kukistamaan fasismin kansainvälisillä toimilla, sivuuttaen fasismin porvarillisen luonteen.
Samana vuonna lokakuussa Negrín ilmoitti Kansainliitolle kansainvälisten prikaatien yksipuolisesta vetäytymisestä Espanjasta. Hän toivoi, että porvarillisten demokratioiden hallitukset vaatisivat tällöin fasististen maiden hyökkäysjoukkojen vetäytymistä. Hän jätti huomiotta sen tosiasian, että demokratiat olivat jo ”puuttumattomuuspolitiikallaan” tehneet selväksi, ettei perustavanlaatuinen ristiriita ollut ”demokratian” ja ”fasismin” välillä, vaan porvariston ja työväenluokan luokkaintressien välillä.
Erityisesti Yhdistyneen kuningaskunnan ja Ranskan porvarilliset hallitukset eivät vaatineet fasistimaita vetämään joukkojaan Espanjasta. Lisäksi viikkoa myöhemmin, 30. syyskuuta, ne allekirjoittivat Hitlerin kanssa Münchenin sopimuksen, joka salli miehitää osan Tšekkoslovakiasta.
Kansainvälisten prikaatien kokemus jättää meille siis arvokkaita oppeja nykypäivän taisteluun. Se opettaa meille, että sekä porvarillinen demokratia että fasismi ovat tapoja hallinnoida mädäntynyttä, riistävää järjestelmää. Niillä molemmilla on sama luokkaluonne: ne tukevat suurpääoman voittoja ja ovat työväenluokan etujen vastaisia. Se opettaa meille, että antifasistisen taistelun ydin on antikapitalistinen taistelu, sillä vain työväenluokka voi käydä johdonmukaista taistelua fasismia vastaan taistelemalla sitä synnyttävää ja ylläpitävää järjestelmää, kapitalismia, vastaan. Fasistiset, äärioikeistolaiset voimat olivat ja ovat edelleen – kuten viimeaikaiset tapahtumat vahvistavat – arvokas reservi porvariston harjoittamalle kapitalistisen barbarian hallinnalle sekä välttämätön ase jokaiselle porvaristolle, jotta se voi tehostaa sortoa luokkapohjaista työväenliikettä vastaan ja edistää ”kahden ääripään” ahistoriallista teoriaa sekä antikommunismia.
Kansainvälisten prikaatien historia ja panos opettavat meille, että eri maista tulevat työläiset, vaikka puhuvatkin eri kieliä, ilmaisevat kansainvälistä solidaarisuuttaan jopa ase kädessä, taistelevat muiden kansojen rinnalla, puolustavat samoja luokkaintressejä ja muodostavat yhden yhtenäisen voiman.
Espanjan ja muiden maiden kokemusten tarkastelu paljastaa, että ratkaiseva tekijä kommunistien taistelussa luokkataistelun etujoukkona on vallankumouksellisen strategian kehittäminen. Tämä on vastakohtana opportunismin ja sosiaalidemokratian syövyttävälle roolille. Strategian ei tule pyrkiä palauttamaan kapitalistisen järjestelmän toimintoja, vaan sen on käännyttävä sitä vastaan sen kaatamiseksi. Tämä mahdollistaa työväenluokan vallan kaappauksen ja sosialismin vakiinnuttamisen.
28. lokakuuta 1938 Kansainväliset prikaatit jättivät jäähyväiset Espanjalle liikuttavassa seremoniassa Barcelonassa. Espanjan historiallisen kommunistijohtajan Dolores Ibárrurin, La Pasionarian, jäähyväissanat kaikuvat yhä korvissamme:
”Kun rauhan oliivipuu kukkii, palatkaa rinnallemme. Täältä te, joilla ei ole kotimaata, löydätte kotimaan; te, jotka olette joutuneet elämään ilman ystävyyttä, löydätte ystäviä; ja te kaikki, te kaikki, löydätte koko espanjalaisen kansan rakkauden ja kiitollisuuden (…)”
Eläköön kansainväliset prikaatit! Eläköön proletaarinen internationalismi!