Muistumia mustilta vuosikymmeniltä (Osa 1)

Sisällissodan jälkeen Suomea hallitsivat valtaa havitelleet, keskeisiin asemiin nousseet militaristit, jääkärit, fasistit ja heimoaktivistit, yhdessä valkoisen Suomen yksinvaltaa kannattavan virkamiehistön kanssa. Näiden lisäksi oli vielä joukoittain parempiin piireihin lukeutuvia suursuomiaatteeseen hurahtaneita kannattajia, diktatuuria ja sotaa ihailevia yliopistomiehiä, piispoja, pappeja, pyrkyreitä sekä ”isänmaan asialla” olevia kauppamiehiä ja keinottelijoita.

Imperium fennicum (1917 – 1919)

Mannerheimin palattua Venäjältä Suomeen hän liittyi Haminan kadettien perustamaan Sotilaskomiteaan, jonka jäsenistä suuri osa oli korkeita upseereita. Jo syksyllä 1917 suojeluskunnat siirrettiin sen alaisuuteen. Tammikuun 15. pnä 1918 kenraaliluutnantti Charpentier siirtyi ikäänsä ja terveydentilaansa vedoten yllättäen syrjään, joten valkoisten joukkojen ylipäälliköksi nimitettiin Mannerheim.

Venäjä ilmoitti vuodenvaihteen jälkeen 1918, vetävänsä joukkonsa pois Suomesta, jos saisi takeet Suomen puolueettomuudesta. Saatuaan Trotskin viestin, että venäläiset eivät tulisi puuttumaan Suomen sisäisiin asioihin, Svinhufvud lähetti Mannerheimille sotatoimien keskeyttämisestä sähkeen, jonka tämä jätti huomiotta.  

Mannerheimin käskyllä 25.2.1918, ”Ammutaan paikalla”, riisuttiin punaisilta sekä sotavangin asema että ihmisarvo. Mannerheimin kylmäävä julistus johti sodan lopulla siihen, että pidätettyjä ja piileksimästä löydettyjä työväen järjestöihin kuuluneita, niihin myötämielisesti suhtautuneita ja punaisiksi oletettuja henkilöitä teloitettiin tuhansittain. Varsinaiset sotatoimet loppuivat toukokuun alkuun mennessä, mutta summittaiset punaisten tai punaisiksi uskottujen henkilöiden teloitukset, ikään tai sukupuoleen katsomatta, jatkuivat kesäkuun puoleen väliin saakka ilman, että ylipäällikkö olisi estänyt kansalaisten murhaamisen. Mannerheim nostettiin voittaneen kansanosan juhlituksi sankariksi.

Mannerheimin ensisijainen tavoite oli oman vaikutusvallan lisääminen, toteuttaakseen suunnitelmansa Pietarin vapauttamiseksi, monarkian palauttamiseksi Venäjälle, sekä Itä-Karjalan liittämiseksi Suomeen.

Suur-Suomi oli myös jääkäreiden, heimoaktivistien, sekä muiden valkoista Suomea kannattavien tahojen yhteinen haave.Ensimmäinen sotaretki Vienaan tehtiin jo sisällissodan aikana, liikemiesten haistaessa runsaiden metsien ja vesistöjen suomat taloudelliset mahdollisuudet. Oululainen kauppaneuvos Frans Adolf Riekki oli hankkeen keskeisimpiä rahoittajia. Hänen poikansa Esko Riekki toimi retkeä johtavan Walleniuksen tiedustelu-upseerina ja piti huolta isänsä taloudellisista eduista.

Joulukuun 20. päivästä lähtien Vanhalla ylioppilastalolla kävi melkoinen kuhina. Siellä värvättiin taistelijoita Kalmin ja Ekströmin johtamiin vapaajoukkoihin, joita koottiin Viron hallituksen tueksi. Sota veti puoleensa sankarin maineesta kiinnostunutta nuorisoa, kuin sonta kärpäsiä. Se tarjosi seikkailua, isänmaallista hurmahenkisyyttä, sotasaalista, tien miehuuteen, polun sosiaaliselle nousulle ja elämyksiä, joita sotiminen antaa.

Aunuksen vapauttamista bolševikkien vallasta kaavailivat myös Sortavalassa juoniaan punoneet jääkäriupseerit Nordström, Hertzen, Talvela ja Kyander, jotka yhteistuumin päättivät koota yksityisen armeijan ja hyökätä Aunukseen. Vailla valtion tukea hanke vyöryi vastustamattomasti eteenpäin, miljardien arvoisten metsien houkutellessa rahoittajia saaliinjaolle. Maaliskuussa 1919 Ingmanin hallitus viestitti suhtautuvansa Aunuksen ”vapauttamiseen” myönteisesti.

Lehdistö tuki äärioikeiston ja heimoaktivistien tavoitteita, julkaisemalla räikeitä valheita ryöstöistä, murhista ja hirmuvallasta, jota Aunuksen karjalaiset joutuivat kokemaan. Lehtikirjoituksissa mässäiltiin toistuvilla rajaselkkauksilla, joiden aiheita syntyi kuin tilauksesta, kun rajalle siirrettiin sotaa hinkuvia jääkäriupseereita.

Fasistilobbareiden ykkösketju, Vihtori Kosola, Antti Isotalo ja Juho Ekola aloittivat poliitikkojen ja päättäjien taivuttelun, joihin Ekolan vaade upposi kuin veitsi sulaan voihin: ”Nyt ei ole kyse siitä, voimmeko mennä vai emmekö voi mennä, vaan nyt on mentävä!”. Lobbarit saivat taivuteltua kaikki puolelleen, ja lopultakin Mannerheim ja pääministeri Ingman myönsivät myös julkisesti Aunuksen ”vapauttamisen” välttämättömäksi.

Kosola, Isotalo ja Ekola varmistivat Aunuksen Vapaaehtoisen Armeijan tarvitsemat resurssit – ja kun nyt oli mentävä, niin sitten mentiin …

Ennen huhtikuun loppua1919 vapaajoukot olivat vallanneet suuren osan Aunuksen Karjalaa. Kärkijoukkojen lähestyessä Syväriä, aloitti puna-armeija juhannuksen jälkeen rajun rynnistyksen Vitelessä sekä Tuulosjoella. Vapaaehtoisjoukkojen sekasortoinen peräytyminen alkoi. ”Se aika, joka seurasi Tuuloksen tuhoa, ei ollut kunniaksi vapaaehtoisille”, sanoo Tuuloksen kurimuksesta hengissä selvinnyt historioitsija Arvo Viklund. Edes mielettömät tappiot eivät lannistaneet kiihkomielisiä jääkäriupseereita. ”Aloitettu työ on saatettava loppuun mahdollisimman pian”, vaati Talvela tunteettomassa jäähyväispuheessaan joukoille.

Kenraali Judenitš, Venäjän Luoteisen armeijan komentaja, saapui Suomeen vuonna 1919, sopiakseen hyökkäyksestä myös Suomen alueelta kohti Pietaria. Mannerheim, kabinettijuonittelujen suurmestari, oli salaa hallitukselta ja eduskunnalta sitoutunut mobilisoimaan 10 päivässä seitsemän divisioonaa Pietariin suuntautuvaan hyökkäykseen. Hävittyään presidentin vaalin, hän joutui perumaan Koltšakille ja Judenitšille antamat lupaukset. Judenitšin Pietarin valloitus monarkian palauttamiseksi päättyi sotilaalliseen katastrofiin ja Luoteisarmeijan hajottamiseen 22. tammikuuta 1920.

K. J. Ståhlberg, yksi mustien vuosikymmenien harvoista valopilkuista, valittiin Suomen ensimmäiseksi presidentiksi 25.7. 1919. Hänen vastaehdokkaanaan oli syksystä 1918 lähtien valtionhoitajana toiminut Mannerheim. Armahtaessaan punavangit ja kieltäytyessään Mannerheimin vaatimasta hyökkäyksestä Pietariin ja Itä-Karjalaan, äärioikeisto kohdisti Ståhlbergiin karkeita uhkauksia sisältävän herjauskampanjan.

Fasistisen paratiisin rakentajia (1920 – 1929)

Vientirauha Oy perustettiin paperiteollisuuden työnantajien, Einar Ahlmanin ja Gösta Serlachiuksen toimesta vuonna 1920, murtamaan järjestäytyneen työväenliikkeen lakkoja. Vientirauhan johtaja oli äärioikeistolainen fasisti ja jääkärivärväri Martti Pihkala. ”Pihkalan kaarti” rekrytoi lakonmurtajansa etupäässä Etelä-Pohjanmaalta; suojeluskunnista, sisällissodan konkareista ja jääkäriliikkeen jäsenistöstä. Pihkalan taustajoukoissa hääräili vaikutusvaltainen, äärioikeistolainen aktivisti, fasisti ja kalterijääkäri Vihtori Kosola.

AKS – Akateeminen Karjala Seura perustettiin helmikuussa 1922. Se saavutti lyhyessä ajassa mahtiaseman Ylioppilaslehdessä ja ylioppilasmaailmassa. Seura tarjosi Helsingin yliopiston lisäksi myös muiden korkeakoulujen, kuten esimerkiksi kadettikoulun ja merisotakoulun opiskelijoille heimoromantiikan ja heimoaktivismin kautta tien myös fasistisen työkurin, arjalaisen rodun ja saksalaisen kasarmijärjestyksen ihailuun ja näkymän loistokkaan sankarikuoleman mystisiin maailmoihin.

Valajäsenet, jotka lippuvalan vannottuaan sitoutuivat toimimaan seuran päämäärien hyväksi, olivat AKS:n aktiivisimpia jäseniä. Alapuron mukaan Helsingin yliopistoon kirjoittautuneiden suomenkielisten pappien pojista valtaosa oli AKS:n jäseniä, heistä lippuvalan vannoneita oli 34 prosenttia.

Vihan veljet olivat AKS:n sisäpiiriläisten muodostama salaseura, jonka tehtävänä oli erityisesti hehkuvan venäläisvihan synnyttäminen ja ylläpitäminen. Salaseura perustettiin keväällä 1922. Sen johtajana toimi tuohon aikaan 34-vuotias maisteri E. E. Kaila. Hän oli äärioikeistolaisten ihailema aktivisti, joka toimi AKS:n, Vihan veljien, heimoaktivistien ja sotilasdiktatuuria tavoittelevien jääkäreiden yhdyssiteenä suur-Suomi-hankkeessa.

Elmo Edvard Kaila, alkuperäiseltä nimeltään Johansson, oli Kokkolan kirkkoherran poika, joka näkemyksensä mukaan julisti: ”Suomen heimon suuruus ilmenee sen hengen väkevyydessä ja älyllisessä etevämmyydessä juutalaisiin, mustalaisiin sekä slaavilaisiin rotuihin nähden”. Luultavasti kirkkoherraisän hurmokselliset opetukset, kansallissosialistien suosiman rotuopin näennäistieteellinen sisältö, sekä aivoihin kertynyt natsikuona myrkyttivät hänen ajatuksensa. Lopullisesti Kailan aivot halvaannutti Aulangon lentosatamassa hänen kalloonsa iskeytynyt lentokoneen potkuri vuonna 1929.

Vilho Helanen oli kihlakunnantuomari K. R. Helasen poika ja Kailan sekä Simojoen aateveli ja ystävä. AKS:n ja Vihan Veljien perustajajäsen, fasisti ja sittemmin kansallissosialismin ihailija, joka tulisi toimimaan jatkosodan aikana korkeassa ja vaikutusvaltaisessa asemassa Itä-Karjalan sotilashallinnossa.

Esko Riekki, Valkoisen Suomen vahtikoira, oli jääkärivärväri, monarkisti ja kokoomuspoliitikko, joka nimettiin EK:n johtajaksi 1.9.1923. Riekki ja Vihtori Kosola olivat Špalemajan tutkintovankilan sellitoveruuden aateloimia kalterijääkäreitä ja fasisteja. 1930-luvun alkupuolella Esko Riekki loi hyvät yhteydet natsi-Saksaan, ja toimi aktiivisesti ss-pataljoonan perustamisen puolesta.

Poikkeuslait, joilla Kivimäen ja Svinhufvudin hallitukset rajoittivat työväestön oikeuksia, tukahduttivat yhdessä lapuanliikkeen harjoittaman terrorin kanssa vasemmistolaisen työväenliikkeen. Ammattiyhdistysten jäsenmäärä romahti 70 000:sta 15 000:een. Vasemmisto-oppositio toimi maan alla, ja sen julkaisutoiminta oli kielletty. Vasemmistolaisiksi epäillyt joutuivat toistuvasti Valkoisen Suomen vahtikoiran kuulusteluissa kokemaan uhkailua, kiristystä ja väkivaltaa.

Harry Vuorinen oli aktiivisesti mukana työväenliikkeen toiminnassa. Hänet tuomittiin 1.10.1929 kielletyn kirjallisuuden hallussapidosta ja aineiston luovuttamisesta muiden luettavaksi. ”Oikeuslaitos” määritteli teon valtiopetokseksi, josta tuomittiin yksi vuosi ja kuusi kuukautta vankeutta. Kielletyt kirjat olivat Karl Marxin Palkkatyöläinen, Pääoma, sekä Engelsin Kommunistinen katekismus.

Fasistien paratiisi (1930 – 1939) 

Lapuanliike oli fasistinen järjestö, jonka toimintaan kuului poliittinen terrori, väkivalta, aseellinen uhkailu sekä niiden käyttö, poliittiset murhat ja niiden suunnittelu. Lukuisat työväenliikkeen edustajat joutuivat lapualaisten laittomissa kyydityksissä kokemaan törkeää henkistä ja fyysistä väkivaltaa – joka päättyi välillä siepatun murhaan. Lapuanliikkeen ja äärioikeiston voimistuminen vahvistivat Mannerheimin virallista asemaa Suomen valtiollisessa elämässä.

Lapualaistoiminta kärjistyi eduskunnan varapuhemies Hakkilan kyyditykseen ja presidentti Ståhlbergin ja hänen vaimonsa sieppaukseen 14. lokakuuta vuonna 1930. Ennen Ståhlbergien kaappausta kaksi maltillista, armeijan korkeimmassa johdossa ollutta kenraalia erotettiin. Tilapäisenä komentajana toimi äärioikeistolainen ja lapualaismielinen Wallenius. Henkilövaihdokset, tutkimusaineisto ja Ståhlbergien käsitykset tapahtumasta viittaisivat siihen, että kyseessä oli äärioikeiston junailema vallankaappausyritys. Sieppauskäskyn antanut Wallenius sai lievän vankeustuomion ja menetti virkansa, mutta korkein oikeus vapautti hänet 15.7.1931 kaikista syytteistä.

Oikeuslaitos katsoi läpi sormien Lapuanliikkeen johtajien ja aktivistien rikoksia. Lapualaisten kannattajien joukossa oli tuomareita ja vaikutusvaltaisia yliopistomiehiä kuten Rolf Nevanlinna ja rikosoikeuden professori Bruno Salmela. Oikeuslaitoksen toiminta heikensi Suomen jo ennestäänkin ala-arvoista mainetta pohjoismaisena oikeusvaltiona.

Svinhufvud valittiin tasavallan presidentiksi 1931, Lapuanliikkeen ja suojeluskuntien väkivaltaisilla ja laittomilla tukitoimilla. ”Tuskin kukaan tietää meitä paremmin, millä keinoilla hän tuli valituksi. Alhaisimmilla mahdollisilla! Uhkauksilla, väkivallalla, juonitteluilla, rikoksilla – lopulta hänen kannattajiensa täytyi lehdessä julkisesti uhata Johnia murhalla estääkseen hänen valintansa presidentiksi”, kirjoitti Ester Ståhlberg päiväkirjaansa 6. maaliskuuta 1931. Hän jatkoi Suomen valtiollisen ja yhteiskunnallisen elämän kriittistä pohdintaa 20. maaliskuuta 1931, ja kirjoitti: ”Köyhyys ei ole ihmisarvon mitta. Sepä onkin K. J. Ståhlbergin kirous, että hän asettaa ihmisarvon riippumattomaksi rikkaudesta ja kaikesta ulkonaisesta. Ja sitä tämä aika ei siedä. Meillä ollaan fasisteja. Meillä ollaan isäntämielisiä ja uskotaan, että se on uusi evankeliumi.”

Mäntsälän kapina (27.2 – 6.3.1932) merkitsi veteraaniaktivisti Vihtori Kosolan, jääkärikapteeni Ville Kosolan, Walleniuksen, Susitaipaleen ja Lapuanliikkeen muiden aktivistien ja taustavaikuttajien, sekä sen nimellisten johtajien ja rahoittajien vallan kohokohtaa. Tapahtuman jälkeen toiminta Lapuanliikkeen nimellä kiellettiin.

IKL – Isänmaallinen Kansan Liike oli äärioikeistolainen ja fasistinen puolue. Se perustettiin 5. kesäkuuta 1932 jatkamaan lapuanliikkeen toimintaa. Sen tavoitteena oli totalitaarisen, sisään- ja ulospäin voimakkaan suur-Suomen luominen, vapaussodan saavutusten turvaaminen ja työväenliikkeen ja ammattiyhdistystoiminnan estäminen. Yhdessä kokoomuksen kanssa puolueet vaativat SDP:n lakkauttamista.

Svinhufvudin presidenttikauden alussa pääministerinä hääräili ensin J. E. Sunila, ja hänen jälkeensä saksalaismielinen ja jyrkästi työväenliikkeen vastainen T. M. Kivimäki, josta sittemmin tuli natsiaseveljeyttä ajavan ryhmän, ja sen laatimiin salaisiin sopimuksiin vihitty luottomies.

Oikeistohallitusten, IKL:n ja suojeluskuntalaisten kiihkoisänmaallisuus ja usko valkoisen Suomen aseiden voimaan pitivät suurSuomi -aatetta tiedotusvälineiden otsikoissa. Fasismin, kansallissosialismin sekä Hitlerin uuden järjestyksen ihannointi oli sangen yleistä ns. paremmissa piireissä. ”Miksi tämä yhteiskuntaluokka niin kauttaaltaan ihailee diktatuuria. Onko se väsynyt kansanvaltaan, vai onko se pelkkää vallanhimoa?”, kysyi Ester Ståhlberg muistelmissaan (tammikuu 1931).

1930-luku oli talouslaman, äärioikeiston, fasismin, kansallissosialismin, asevarustelun ja laittomuuksien aikaa. Tulevaa suursotaa ennakoivat Hitlerin valtaannousu, ja yhdysvaltalaisten oikeistopankkiirien sekä teollisuusmiesten myöntämä runsaskätinen rahoitus natsi-Saksan asevarustelua ja valloitussotia varten. Fasistisen Italian hyökkäys 1935 Abessiniaan, Italian ja Saksan apu kenraali Francon vallankaappaukselle, Itävallan miehitys sekä Tšekkoslovakian jako olivat jo selviä viitteitä suursodan syttymisestä.

Mannerheim ja Göring tapasivat vuonna 1935. Yksityisen metsästysretken aikana käydyissä neuvotteluissa osapuolet päätyivät sopimukseen, joka antoi Saksalle oikeuden sijoittaa joukkojaan Pohjois-Suomen alueelle, turvaamaan Saksan sotatarviketeollisuudessa tarvittavien mineraalien saatavuuden. Vastineeksi suomalaiset saisivat Saksalta aseita ja Itä-Karjalan. Sopimus allekirjoitettiin Suomen pääesikunnan ja Saksan ilmavoimien välillä 12.9.1940. Aseet olivat matkalla Suomeen, ennen kuin sopimus oli allekirjoitettu. Suomen hallitus ja eduskunta saivat tiedon asiasta vasta jälkikäteen. (Aikakauslehti France-Illustration julkaisi sopimuksen asiakirjat 9.2.1946).

Suomen ja Saksan sotilastiedustelujen yhteistyö alkoi 1936. Kun Mannerheim, natsiaseveljeyden pääarkkitehti sai vihdoin vahvan liittolaisen, hän ei odotettavissa olevista seurauksista huolimatta jättänyt katsomatta sitä korttia, vaan johti Suomen Myrskyn silmään – ja kohti 1944 edessä olevaa omaa henkistä romahdustaan.

Tanska, Norja ja Ruotsi pitivät Hitlerin Saksaan etäisyyttä, mutta suomalais-saksalaista aseveljeyttä juhlittiin yhdessä saksalaisten arvovieraiden istuessa kunniapaikalla Mannerheimin pöydässä. Asevarustelu kiihtyi. 1930-luvun viimeisinä vuosina Suomi haali lentokoneita Hollannista, Englannista, Italiasta, Ranskasta ja Yhdysvalloista. Vuonna 1938 puolustusmenojen osuus oli noussut jo 23 prosenttiin ja vuonna 1940 ne olivat jo huikeat 82 %.

Oppositio kokosi voimansa ja nousi vastustamaan T. M. Kivimäen saksalaismielistä oikeistohallitusta, joka kaatui syksyllä 1936. Presidentinvaaleissa Svinhufvud hävisi Kalliolle 1937. Mutta Cajanderin hallitus ei yrityksistä huolimatta kyennyt enää palauttamaan luottamuksellisia suhteita Neuvostoliittoon. Kesällä 1939 AKS julisti: ”Nyt on aika iskeä. Sotilaittemme uljas sankarihenki ja päällystömme henkinen ylivoimaisuus oppimattoman ja sivistymättömän ryssäläispäällystön rinnalla voittomme on varma. Kohta tulee hetki, jolloin emme enää taistele yksin”.

Maan Turva -nimisen urkinta- ja tiedustelujärjestön perustivat äärioikeistolaiset AKS:n aktivistit 12.10.1939, mutta tieto AKS:n aktiivisesta roolista salattiin. Myös se seikka pimitettiin, että järjestön toiminnanjohtajana hääräili Vilho Helanen, yksi maan vaikutusvaltaisemmista äärioikeistolaisista. Maan Turvan n. 10 000 urkkijaa levittivät propagandaa, vakoilivat kansalaisia, kuuntelivat keskusteluja ja nuuskivat mielialoja. Urkkijoiden tekemät havainnot kansalaisten mielipiteistä tiivistettiin raporteiksi, jotka järjestö toimitti maan sisäisestä turvallisuudesta huolehtiville viranomaisille. AKS:n perustaman ja johtaman järjestön toiminnan rahoitti Suomen valtio.

Syksyllä 1939 vangittiin sisäministeri Kekkosen käskystä vasemmistolaisia rauhanpuolustajia ja toisinajattelijoita: kansanedustajia, runoilijoita, ammattiyhdistys- ja vasemmistoaktivisteja, naisia ja miehiä, yhteensä lähes kolmesataa henkilöä, jotka olivat puolustaneet rauhaa ja vastustaneet fasismia kapinallisilla kynillään, terävillä mielipidekirjoituksillaan ja mielenilmauksillaan. Vangittuinakin he jatkoivat kirjoittamista luoden sodan, väkivallan sekä fasismin vastaista kirjallisuutta ja runoutta, joka vasta kansalaisoikeuksien, demokratian, tasa-arvon ja rauhan palattua jälleen maahan 1944, vyöryivät vihdoinkin julkisuuteen.

Kaapo Saraste

Muistumia mustilta vuosikymmeniltä (Osa 1)
Merkitty:    

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kommentit käsitellään CleanTalk-pilvipalvelussa roskapostikommenttien suodattamiseksi. Näitä tietoja säilytetään palvelun lokitiedoissa 7 päivää jonka jälkeen ne poistetaan.