EU:n historiaa tuntevat sen perustamisen julkiset tavoitteet: rauha, vakaus, demokratia. Noita sanoja toistettiin Suomessakin, kun maamme 30 vuotta sitten liitettiin unioniin.
Epäilevää kansaa taivuteltiin silloin ennen kansanäänestystä EU-myönteiseksi lupauksilla Suomen päätäntävallan, oman rahan ja oman ulko- ja sisäpolitiikasta säilymisellä. Ja ennen kaikkea sillä, että EU:n kanssa voi olla eri mieltä, ja jopa erota unionista.
Kolmenkymmenen vuoden kokemus on osoittanut, että mikään annetuista lupauksista ei ole toteutunut. Kaikki on kääntynyt päälaelleen.
Sama päälaelleen kääntyminen koskee koko EU:ta. Se on alkuperäisestä ”rauhanliitosta” kammettu tämän päivän sotaliitoksi. Vakaudesta ei ole tietoakaan, kun unionin kassa on tyhjä, ja kaikki uudet menot on rahoitettava velalla.
Demokratiakin on kokenut kovia iskuja EU:n jäsenmaissa ja sen omassa päätöksenteossa. Eri mieltä olevia rangaistaan ja eristetään unionin parlamentissa ja muussa toiminnassa. Ne jäsenmaat, jotka eivät alistu EU:n komission päätöksiin, joutuvat hyökkäyksen kohteeksi.
Viime vuosina erityisesti Slovakiaa ja Unkaria on kiristetty yksimielisyyteen uhkaamalla taloudellisilla menetyksillä. Ne ovat nyt uuden kiristyksen kohteena, sillä molemmat vastustavat loppujenkin Venäjän öljy- ja kaasutoimitusten katkaisua. Ne pelkäävät oman teollisuuden ja maatalouden romahtamista, jos energian tulo estetään.
Kiristyksen kohteeksi joutuu muitakin EU:n jäsenmaita, jos ne eivät alistu yksimielisyyden vaatimuksiin.
Ulkopuolisin silmin katsottuna EU on matkalla kohti hajoamistaan. Yksi monista hajoamisen vauhdittajista on Venäjän vastainen pakote- ja sotapolitiikka, joka ei saa kaikissa jäsenmaissa kannatusta.
Erimielisyys paljastui viime viikolla Brysselissä, kun Belgian valtio esti EU:n komission esityksen Venäjän keskuspankin jäädytettyjen varojen valjastamisesta Ukrainan hallinnon ja aseostojen tukemiseksi.
Unkari järjestää kansanäänestyksen itsenäisyytensä palauttamiseksi. Suomessa on toimittava samalla tavalla.
Pääkirjoitus 25.10.2025
TKS 7/2025