Historia puhuu meille. Se auttaa meitä tunnistamaan epäsuoria ja kätkettyjä pyrkimyksiä, joilla militaristit propagandassaan perustelevat sotien tarpeellisuutta, korostavat moraalista ja ideologista ylemmyyttä, luovat viholliskuvia, uhoavat historiallisella tehtävällä, jumalaan vedoten ja nostattavat revanssihenkeä. Noilla teemoilla ei edistetä rauhan asiaa, vaan kasvatetaan asevarustelua ja valmistaudutaan sotaan. Vaarallisimmat vihollisemme ovat aina olleet suomalaiset sotakiihkoilijat ja militaristit – sekä ennen että nyt.

Saksassa 1850-luvun jälkeen pitkään harjoitettu vakaa ja varovainen bismarckilainen idänpolitiikka sai merkittävän vastustajan, kun Saksan suurvalta-asemaa hamuavat piirit perustivat 1800-luvun lopulla Alldeutscher Verband-yhdistyksen, josta tuli yksi Saksan vaikutusvaltaisimmista poliittisista ryhmittymistä.

Yhdistyksen äärioikeistolaisia teemoja olivat kiihkeä Venäjän vastaisuus, Euroopassa kulovalkean tavoin leviävän sosialismin vastustaminen, rodullinen ja kulttuurinen ylemmyydentunto sekä tarve valloittaa lisää elintilaa.

Yhdistyksen perustajajäsenissä oli tunnettuja äärioikeiston, suurteollisuuden ja talouselämän edustajia. Emil Kirdorf ja Gustav Krupp tukivat toimintaa runsaskätisesti. Yhdistyksellä oli 25 000 jäsentä, joilla oli merkittävää vaikutusvaltaa politiikkojen ja ylimpien virkamiesten keskuudessa, oikeistolehdistössä, upseeristossa, kasvatus-, koulutus- ja sivistystoimessa, sekä yliopistojen opettajien ja hallinnon piirissä.

Ensimmäiset suomalaiskontaktit Alldeutscher Verband -yhdistyksen äärikansallismielisiin piireihin syntyivät jo autonomian ajalla. Suomalaisten aktivistien, heimojärjestöjen ja jääkäriliikkeen pioneerit omaksuivat saksalaisten äärikansalliset, ylemmyydentuntoa ja laajentumishalua uhkuvat teemat, jotka ovat jäljitettävissä synnyinseuduilleen Saksaan.

Saksan äärioikeistolta lainatun sitaatin ”Puun on kasvettava tai kuoltava”, omaksuivat myös äärikansallisia uudistuksia Suomessa ajavat oikeistoradikaalien ryhmät, jotka järjestäytyivät 1920-luvun alkuvuosina.

Äärioikeiston ja kansallisuusaatteen liittolaisuus

Akateemisen Karjala-Seuran, Naisylioppilaiden Karjala-Seuran, Vihan veljien ja Vientirauhan perustajilla oli yltiöisänmaallinen arvomaailma ja harhainen tarve tehdä pienestä suurta. AKS:n sotilaallisista päämääristä kertoo sen perustama Suur-Suomi rahasto, uuden rajaviivan piirtämistä varten. Aktivistien mielestä Suomen voi pelastaa vain uhrautumalla sen puolesta ja juurruttamalla kiihkeä venäläisviha suomalaisiin. Samoissa piireissä vahvistui ajatus liittää rajan takana oleva kalevalaisten runonlaulajien ja sukukansojen asuttama maa tulevaan Suur-Suomeen.

Itä-Karjalan maaperä oli myös runsaiden metsien oivallinen kasvualusta, joka kiinnosti suomalaista metsäteollisuutta. Vienan suurten metsien rajattomat ansaintamahdollisuudet houkuttelivat Suomen metsäteollisuusherroja rahoittamaan, aseistamaan ja vaatimaan valtiovaltaa tukemaan jääkäriupseerien johtamia valloitusretkiä Vienaan, Aunukseen ja Petsamoon, Itä-Karjalan asukkaiden nostattamiseksi vapaustaisteluun yhdessä suomalaisvalloittajien kanssa.

”Me Vienan-Karjalaiset pelkäämme eniten sitä, että suomalainen valloittaja anastaa suuret metsämme. Siksi me suurella epäilyllä kuuntelemme suomalaisten houkuttelevia lupauksia, eivät Suomenkaan metsävarat ole kansanvaltaisella pohjalla. Aseistetut valloittajat eivät tuo tullessaan tasa-arvoa, vaurautta ja vapautta Vienan kansalle”, aprikoi jääkärien, heimosoturien ja AKS:n lupauksiaepäilevä Jaakko Lasarof.

”Sinne Vienan suille ja Kuollan rantamille saakka on Suomen valta ulotettava… Emme saa tinkiä, emmekä voimaamme tässä suhteessa liian vähäksi arvata. Ei Karjala yksin, vaan koko Suomen turvallisuus vaatii sitä…Äänisjärvellä ja Vienan suilla ovat pyhät rajapyykkimme, luonnon ja kansallisuuden määräämät – meillä ei ole oikeutta pettää luonnon ääntä”, hehkutti vuonna 1917 Suur-Suomesta innostunut jääkäri Friedel Jacobson Peräpohjolassa pitämässään puheessa. Jacobsonin sanat kuvastavat lujaa uskoa Suur-Suomeen, jonka valloittaminen jäi odottamaan otollista ja oikeaa hetkeä.

Suur-Suomi ja aatteen synty

Elias Lönnrot vakuuttui Karjalaan suuntautuneilla runonkeruumatkoillaan karjalaisten ja suomalaisten sukulaisuudesta.  Jo 1840-luvulta lähtien on Itä-Karjaa ja Kuolaa ryhdytty liittämään Suomeen. Topelius ja Ahlqvist määrittelivät jo 1850-luvulla Suur-Suomelle konkreettiset rajat ja vaativat kielen ja kansojen sukulaisuuden perusteella Itä-Karjalaa ja Kuolaa otettavaksi Suomen yhteyteen.

Suomesta Ruotsiin muuttanut runoilija Emil von Qvanten (1827–1903) oli venäjänvastaisuuden suurlähettiläs, joka määritteli kirjoituksissaan rajalinjan Laatokka – Syväri – Äänisjärvi – Vienanmeri Suur-Suomen rajoiksi, Pohjolan turvallisuuden nimissä.

Eversti Torsten Aminoff (1881–1946) ja kielentutkija, runoilija ja senaattori Arvid Genetz/Arwi Jännes (1884–1915),joka teki useita tutkimusmatkoja Vienan-Karjalaan ja Siperiaan, kirjoittivat runsaasti artikkeleita Suur-Suomesta, karjalaisten kansallistunnon herättämisen tärkeydestä ja Karjalan liittämisestä kansannousun avulla Suomeen.

Tutkimusmatkailija, kirjailija ja sanomalehtimies A. W. Ervasti (1845–1900) kirjoitti Jäämeren retkillä kohtaamistaan ihmisistä ja matkakirjallisuuden klassikoksi nousseen teoksen Muistelmia matkalta Venäjän Karjalassa sekä romaanin Ahma – kertomus unohtuneitten maasta. Kirja valmistui juuri ennen kirjailijan kuolemaa, mutta julkaistiin vasta 2013. Ervasti kirjoitti runsaasti lehtiartikkeleita Karjalan kysymyksistä, karjalaisten auttamiseksi ja rajan poistamiseksi autonomisen Suomen ja Itä-Karjalan väliltä.

Karelianismi syntyi suomalaisten taidemaalarien, valokuvaajien, arkkitehtien, kirjailijoiden ja säveltäjien kansallisromanttisista Karjala-harrastuksista. Myöhemmin 1800-luvun lopulla alkaneessa taiteilijoiden, tiedemiesten ja muiden Karjalan ystävien piireissä Itä-Karjala oli esillä yhtenä kokonaisuutena, sillä Suomen ja Venäjän-Karjalan välille he eivät halunneet rajaa. Karelianistien pyrinnöissä Karjalaa ja Kalevalaa pidettiin esillä jatkuvasti.

Heimo- ja itsenäisyysaktivistit

Heimokansallisilla ajatuksilla ja aatteella Itä-Karjalan liittämisestä Suomeen oli jo yli puolivuosisataiset juuret, kun itsenäisyysaktivistit alkoivat julkisesti toimia Suomen irrottamiseksi Venäjästä.

Itä-Karjalan yhteenkuuluvuus Suomen kanssa oli poliittisessa mielessä voimakkaasti esillä jo vuosina 1905–1907, sekä aktivistien että vuonna 1906 perustetun Vienan Karjalaisten Liiton ohjelmassa.

Kainuusta maalaisliiton kansanedustajaksi kaksi kertaa valittu Hyrynsalmelaisen Halla -talon isäntä, maanviljelijä, itsenäisyysaktivisti, Kainuun jääkärietapin isäntänä tunnettu J. A. Heikkinen eli Hallan ukko toimi sekä Suomen että Vienan vapauttamiseksi. Hän järjesti yksityisen postireitin Kainuusta Vuokkiniemelle ja Uhtualle ja ryhtyi rakentamaan tietä rajalta Uhtuaan. Viranomaiset kielsivät postin kuljetuksen ja tiehankkeen 1907.

Aktivistien suuruudenhullut unelmat

Aktivismin toinen vaihe alkoi maailmansodan alkamisen myötä syksyllä vuonna 1914. Itsenäisyys- ja heimoaktivistien sekä jääkärien ohjelmaan Suomen itsenäistämiseksi otettiin mukaan ajatus Itä-Karjalan ja Kuolan yhdistämisestä itsenäistyvään Suomeen. Jos se ei onnistuisi rauhanomaisesti, niin sitten valloituksen ja miehityksen kautta.  

Ohjelma oli mukana itsenäisyysaktivistien vuosina 1916–1917erityisesti Saksaan kohdistamassa propagandassa. Venäjänvastaisen itsenäisyysaktivistin Herman Stenbergin niteessä kuvataan venäläisvihan kasvua ”vimmaksi ja raivoksi, jonka pohjalta mikään sovinto ei näytä enää milloinkaan mahdolliselta”.

Stenbergin taustavaikuttajina toimivat venäläisvastaisuudestaan tunnetut itsenäisyysaktivistit ja heimoaatteen kannattajat, nuorsuomalaisista kokoomukseen siirtynyt kansanedustajana 1908–1924 toiminut Tekla Hultin ja kokoomuspoliitikko Rafael Erich.

Heidän tunnetuin aikaansaannoksensa oli Tukholmassa vuonna 1917 julkaistu kirjanen Ostkarelien im Ver-hältnis zu Russland und zu Finnland (Kaukokarjala suhteissaan Suomeen ja Venäjään). Toukokuussa vuonna 1918 niteestä tehtiin muunneltu suomennos, jonka heimoaatetta ja suomalaisten ja karjalaisten yhteenkuuluvuutta painottavassa tekstissä keskeistä oli vimmainen Venäjän vastaisuus ja uhoa uhkuva ryssäviha.

Suomessa asuvat Vienan karjalaiset perustivat toukokuussa 1917 Tampereella suomalaisten heimoaktivistien avulla Karjalan Sivistysseuran. Seura asettui kannattamaan Itä-Karjalan autonomiaa Venäjän yhteydessä. Sivistysseuran johtokuntaan valittu Paavo Afanasjeff /Ahav esitti vaatimuksen, että kokouksessa tuli keskustella myös Vienan Karjalan liittämisestä Suomen yhteyteen.

Karjalaisten kansallistunnon herättämiseksi aloitettiin aktiivinen propagandatoiminta, jonka näkyvin ilmaus oli 12. – 13.7.1917 Uhtualla pidetty heimojuhla. Kansalaiskokouksessa päätettiin tehdä väliaikaiselle hallitukselle esitys Vienan ja Aunuksen muodostamasta autonomisesta hallintoalueesta.

Täysin vastakkaisia ajatuksia ilmaisivat kesällä 1917 Helsingissä kokoontuneet maisterit: pyhän ryssävihan isä ja AKS:n sihteeri Elmo E. Kaila, toimittaja ja itsenäisyysaktivisti Rainer Sopanen, aktivisti ja diplomaatti Eino Buddén/Wälikangas sekä rakennusmestari, jääkärivärväri, itsenäisyysaktivisti ja Lapuan liikkeen jäsen Ahto Sippola olivat yksimielisiä siitä, että tulevaan Suur-Suomeen tulee kuulua myös Viena ja Aunus.

Äärioikeiston suunnitelmia ei hyväksytty

Realistiseen ajatteluun kykenevät, demokratiaa sekä tasavaltaa kannattavat suomalaiset pitivät äärioikeistoaktivistien suunnitelmia ja Venäjän vastaista propagandatoimintaa jo tuolloin täysin epärealistisena – vielä useammat ovat sitä mieltä tänään.

Kainuun itsenäisyysaktivistit järjestivät Suomussalmella 7.4.1917 itsenäisyyskokouksen, joka oli tarkoitus pitää Suomulan suuressa talossa. Sateisen sään ja runsaan osanoton vuoksi päätettiinkin kokoontua Suomussalmen kirkossa, joka täyttyi ääriään myöten.

Työväen kokousedustajat marssivat kirkkoon punaisen lippunsa perässä. Riitaisan kokouksen päätteeksi itsenäisyyskokous päätti tehdä eduskunnalle aloitteen, että se kiireellisesti julistaisi Suomelle täyden itsenäisyyden ja liittäisi rajan takana asuvat sukukansat Suomen kansan yhteyteen, kirjoitti kokouksesta Savon Työmies -lehti.

Ilmari Kianto, ”Vienan pääministeriksikin” kutsuttu lehtimies, kirjailija, äärioikeistolainen ja kansallismielinen voimapolitiikan ihailija, ei vielä tammikuun puolivälissä 1918 ”kutsuessaan” jääkäreitä Suomeen asettanut heidän tavoitteekseen Vienan vapauttamista ja Suur-Suomea, vaan Suomen ”puhdistamisen” sisäisistä vihollisista ja maan puolustamisen ulkoisilta vihollisilta.

Mannerheim antoi 23.2.1918 tunnetun päiväkäskyn Kaikille Suomen ja Vienan karjalaisille, jossa hän vannoi, ettei pane miekkaansa tuppeen ”ennen kuin viimeinen Leninin soturi ja huligaani on karkotettu niin Suomesta kuin Vienan-Karjalastakin… Luottaen oikeaan ja jaloon asiaamme, luottaen urhoollisiin miehiimme ja uhrautuviin naisiimme luomme me nyt mahtavan, suuren Suomen.”

Valkoisten kansallisuusviha ja rotuvainot

Suomen sisällissota 27.1–15.5.1918 oli äärimmäisen säälimätön, raivoisa ja epäinhimillinen konflikti. Anthony F. Upton määritteli valkoisten Viipurissa toteuttaman verilöylyn rotuvainoksi, jossa tapettiin suuri määrä jo eläkkeellä olevia Venäjän armeijan sotilaita puolisoineen ja runsaasti venäläistä syntyperää olevia siviilihenkilöitä. Venäläisiin kohdistettua rotuvainoa valkoiset käyttivät yhtenäisyyden rakennusaineina.

Myös naisjutuilla, mustasukkaisuudella, kateudella ja kostomentaliteetilla oli oma osuutensa teloituksissa. Uudenkaarlepyyn vankileirillä valkoiset teloittivat etnisen vihan vallassa noin yhdeksänkymmentä venäläissotilasta. Tampereella valkoiset tappoivat kaikki noin 200 vangiksi saamansa venäläissotilasta.

Sisällissodan verisin ja kiihkein vaihe ajoittui vasta taistelujen jälkeisten massateurastusten aikaan, niin keskitysleireillä kuin lukuisilla paikkakunnillakin eri puolilla Suomea.

Jussi Malminen

Työkansan Sanomat 9/2022

Suur-Suomi – uho ja unohdus (Osa 1)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Kommentit käsitellään CleanTalk-pilvipalvelussa roskapostikommenttien suodattamiseksi. Näitä tietoja säilytetään palvelun lokitiedoissa 7 päivää jonka jälkeen ne poistetaan.