Vientivetoinen malli työmarkkinoille?

Oikeistohallitus ajaa työriitojen sovittelulakiin muutosta, jolla ohjattaisiin palkankorotusten tasoa. Ohjaus tapahtuisi niin, että sovittelijalle annettaisiin lailla kielto tehdä sovintoesityksiä, joilla palkkoja korotettaisiin enemmän kuin vientialoilla. Kielto on puettu korulauseisiin kansantalouden etujen huomioonottamisesta.

Kielto tulisi kysymykseen tilanteissa, joissa kotimarkkinoilla – julkisen puolen palvelualat mukaan luettuina – olisi työriidan vuoksi alkamassa työtaistelu. Työtaisteluista on lain mukaan ilmoitettava kahta viikkoa ennen valtakunnansovittelijalle ja vastapuolelle. Sovittelija kutsuu osapuolet neuvotteluun, jonka yhteydessä hän voi tehdä sovintoesityksen työtaistelun välttämiseksi.

Vastoin monien luuloa esitys ei ole sitova, vaan sekä työnantaja- että työntekijäpuoli voi hylätä tehdyn esityksen ja aloittaa tarvittaessa työtaistelun.

Hallituksen tavoite on tietysti ennen kaikkea terveydenhuollon ja opetusalan työläisille kielteinen, koska sillä tavoitellaan niiden alojen jättämistä nykyisen kaltaiseen jälkeenjääneisyyteen verrattuna vientialoihin.

Lisäksi kysymyksessä on suurempi tavoite, jota aiotaan edistää pienin askelin. Esitetty malli avaa näkymiä siihen, että valtio puuttuu yhä enemmän myös varsinaisiin palkkaneuvotteluihin. Työmarkkinajärjestöjen ja siis etenkin ammattiyhdistysten sopimisoikeutta voitaisiin jatkossa rajoittaa.

Oikeus tehdä työehtosopimuksia perustuu oikeastaan vain vanhaan käytäntöön. Valtio on jättänyt jo kauan sitten tietoisestikin liitoille toimivaltaa sopia kollektiivisesti alojensa palkoista ja muista työehdoista. Tämä valtuus ei perustu alun perin lakiin.

***

Ennen yleissitovia työehtosopimuksia v. 1970 työehtosopimusten sitovuus (ns. normaalisitovuus) voitiin perustella sillä, että vähimmäisehdot koskivat vain järjestäytyneiden työnantajien työntekijöitä. Kun oli jäsen, oli sitoutunut noudattamaan järjestönsä päätöksiä.

Yleissitovuuden myötä työehtosopimukset tulivat laajasti koskemaan myös ”villien” työnantajien työsuhteita. Tätä pidettiin aluksi ongelmana, koska yleensä sopimuksilla ei voi sitoa ulkopuolisia. Käytäntö on kuitenkin vakiintunut yli 50 vuodessa, mutta edelleenkään alkuperäistä kysymystä oikeudesta työehtosopimusten tekemiseen ei voi suoraan johtaa laista.

Monet kansainväliset sopimukset kuitenkin turvaavat ammattiyhdistysoikeuksia ja siten myös oikeutta tehdä kollektiivisia eli laajoja joukkoja velvoittavia ja oikeuttavia sopimuksia. Näitä sopimuksia ovat mm. ILO:n, Euroopan neuvoston ja EU:nkin asiakirjoihin kirjoitetut sopimukset, jotka sitovat lain tasoisina Suomessakin.

Myös oikeuskansleri kiinnitti lausunnossaan huomiota lakihankkeen mahdollisesta ristiriidasta perustuslain sekä mainittujen sopimusten kanssa. Hän totesi vain, että muutos on ”jännitteisessä suhteessa” näihin säännöksiin, ja kehotti vielä valmistelemaan paremmin lakia. Pelkkä hallitusohjelmaan vetoaminen ei riitä perusteluksi.

***

Työnantajapuolella ja pääomapiireillä on nyt taipumusta tiukempaan luokkakantaiseen toimintaan, kun työläisetkin on laajalti saatu äänestämään äärioikeistoa. Miksi näin on, on tietysti vaikea kysymys. Pääosin tämä johtunee siitä, että vasemmisto ei ole kyennyt muodostamaan uskottavaa vaihtoehtoa vallitsevalle systeemille. Se on jopa mukana sotavarustelussa, joka on jo johtanut sosiaaliturvan ja koulutuksen heikentämiseen.

SAK:n kannanotoissa on vastustettu kiivaasti vientivetoista mallia, koska se syrjii kotimarkkinoiden työläisiä ja etenkin naisvaltaisia aloja. Kuten sanottu, esitetty malli ei kuitenkaan tarkoita sopimuksiin pakottamista, joten ammattiyhdistyksen keskeinen oikeus, lakko-oikeus on edelleen olemassa.

Malli ei myöskään rajoita sopimusoikeutta, kuten on yritetty väittää. Sovittelija ei ole mikään tuomioistuin, joka määräisi sopimusten sisällön pakottavasti.

Lisäksi on pelkoa siitä, että sovittelijan rooli muuttuu riippumattomasta sovittelijasta toisen osapuolen edunvalvojaksi. Tosin näin on olut jo pitkään muilla perusteilla. Sovittelijat ovat itse linjanneet, että eivät tee esityksiä, jotka ylittäisivät ”yleisen linjan”.

Järjestelmän uskottavuus on jo horjunut pahasti. Sovittelijatkin on nimitetty työnantajapuolen järjestöistä peräkkäin, jo Marinin hallituksen aikana. Aikaisemmin oli sovittuna menetelmänä, että sovittelija valittiin vuorotellen työnantaja- ja työntekijäpuolen järjestöjen ehdottamista henkilöistä.

Arvostelussa on myös liioittelua, mikä ei anna hyvää kuvaa vasemmistonkaan linjauksista. Esimerkiksi kansanedustaja Furuholm on todennut, että lainmuutos tuhoaisi ”koko sopimusyhteiskunnan” ja sitoisi yhteiskunnan kriittiset alat ”ikuiseen palkkakuoppaan”. Yhdellä ohjaavalla lakipykälällä ei tietenkään ole näin kohtalokasta merkitystä. Hysteriaan ei kannata mennä.

***

Joka tapauksessa on hyvä, että mallia vastustetaan. Se merkitsisi alkua työmarkkinajärjestelmän kovertamiselle. Lopulta näin valittu tie johtanee siihen, että työehtokamppailu käydäänkin puolueiden kesken eli osana eduskuntapolitiikkaa. Onko siihen valmiuksia? Ay-liikkeen heikentyminen avaa huolestuttavat näkymät, jos työläisillä ei ole eduskunnassakaan kunnon edustusta.

Työriitojen sovittelua on esitetty kehitettäväksi puolin ja toisin. Lisää hallintoa ja byrokratiaa ei kuitenkaan ole oikea linja. Siinä piilee vaara sovittelutoimen muuttumiseen neuvottelujen edistämisestä pakkosovintomahdollisuuteen Norjan mallin mukaisesti.

Jos on valtion ja kansantalouden etu, että työtaisteluja ei järjestetä tärkeillä aloilla (kuten öljynjalostus Norjassa), erityinen lautakunta voi määrätä työehtosopimuksen sisällön. Tätä näkymää on myös vuosikymmenien ajan pidetty yllä ”yhteisen” taloudellisen edun nimissä, mutta ehdotuksia ei ole viime vuosina tehty. Poliitikkojen on otettava tämäkin vaara huomioon.