Olemme Ktp:n opintokerhoissa jo pidemmän aikaa opiskelleet huolellisesti Marxismin-Leninismin perusteet -teosta. Kirja lienee vaikutusvaltaisimpien kommunismin oppikirjojen joukossa, jota Suomessa (ja muuallakin) on käytetty. Moni lukee sitä nykyäänkin, joten arvostelu siitä varmasti on paikallaan.
Marxismin-Leninismin perusteet on O. W. Kuusisen johtaman työryhmän kirjoittama oppikirja, joka julkaistiin vuonna 1960.
Kirja on todella kattava ja käsittelee suurimman osan kommunistisen aatteen aihealueista sisältäen viisi laajaa osaa: filosofiaosan, historiallinen materialismiosan, taloustiedeosan, kommunistisen liikkeen teoriaa ja taktiikkaa, sekä sosialismin ja kommunismin rakentamista käsittelevät osat. Jokainen osa sisältää useita kappaleita, kommunistista liikettä käsittelevä osio jopa 10 kappaletta.
Kirjan suurin valtti on siis sen kattavuus. Ikävä kyllä, teoksessa tuntuu vahvasti hruštšovilaisen revisionismin vaikutus. Tuo kirja onkin 1956 valtaan nousseen Hruštšovin revisionistisen ryhmän yritys alkaa ”uudistaa” (vääristää) marxilaista ideologiaa.
Vuosien kuluessa revisionistit vääristivät marxismia yhä enemmän, mutta Marxismin-Lenininismin perusteet on vielä sen verran varhainen teos, että monella tavalla se ei ole kauttaaltaan niin kauheaa luettavaa kuin jotkut myöhemmät tekeleet.
Teoksesta ilmestyi jo 1961 toinen painos, jossa revisionistisia väitteitä sekä Stalinin mustamaalaamista lisättiin NKP:n 22. edustajakokouksen ohjeiden mukaisesti.
1960 vuoden painos lieneekin syntynyt osittain kompromissina kommunististen voimien ja revisionistien taistellessa keskenään. Kuitenkin, jos vertaa sitä kommunistisen liikkeen hyväksymiin julkilausumiin, kuten 81 kommunistisen puolueen Moskovassa vuonna 1960 hyväksymään julkilausumaan, joka myös oli kompromissi revisionistien ja oikeiden kommunistien välillä, huomaa kirjan olevan selkeästi revisionistisemmalla kannalla.
Mikä kirjassa siis on hyvää ja mikä huonoa. Katsotaan.
Filosofiaa käsittelevä osio
Kirja alkaa lupaavasti, sillä filosofiaa käsittelevä osa on aivan hyvä, joskin siihen tietysti voisi tehdä lisäyksiä. Siinä kuitenkin selvitetään oikein ja perusteellisesti mitä ovat materialismi ja dialektiikka, selvitetään marxilaista tietoteoriaa sekä kritisoidaan merkittävimpiä porvarillisen filosofian muotoja. Mielestäni tuosta osasta lukija voi oppia paljonkin.
Tietysti samat opetukset ovat saatavilla muistakin teoksista, mutta Marxismin-Leninismin perusteet-kirjaa varmasti monet lukevat juuri sen takia miten kattava se on. Klassikoiden teoksissa asiat on selvitetty syvemmin, muttei yhtä helposti omaksuttavassa muodossa ja yksissä kansissa.
On olemassa myös muita – parempia – oppikirjoja, joissa ei ole revisionistisia vääristyksiä, mutta niitä ei ole saatavilla suomeksi. Suomeksi ilmestyi Stalinin kaudella myös hyviä teorian oppikirjoja mm. Eino Nevalaisen Marxilaisen taloustieteen oppikirja ja Tuure Lehénin monia teoksia. Olemme opintokerhoissa tutustuneet niihinkin.
Ne eivät kuitenkaan täysin täytä opiskelijoiden tarpeita, koska Nevalaisen kirja käsittelee vain taloutta (ja ainoastaan riistoyhteiskuntien taloutta, ei sosialismin) kun taas Lehénin teokset ovat lyhyitä ja vain raapaisevat pintaa joistakin tärkeimmistä aiheista.
Filosofiaa käsittelevän osan haasteena on myös sen yhdistäminen käytäntöön. Kirjassa materialistinen filosofia luo pohjan historialliselle materialismille, joka luo pohjan analyysille luokkayhteiskunnasta ja käytännön toiminnasta. Käytännön toimintaa käsittelevät osat kirjassa ovat kuitenkin usein virheellisiä, ja vaatii filosofian soveltamisen kykyä huomatakseen niiden olevan ristiriidassa marxismin filosofian kanssa.
Historiallista materialismia käsittelevä osio
Historiallista materialismia käsittelevä osio on myös enimmäkseen pätevä, mutta siinä ilmenevät ensimmäiset vääristelyt: luvussa 6 käsitellään yksilön roolia historiassa ja siinä kirja pyrkii mustaamaan Stalinin mainetta, syyttäen tätä mm. ”henkilökultin” luomisesta.
Kyseinen kohta on hyvä esimerkki revisionistien epärehellisyydestä. Kirja käyttää Stalinin kirjoittamaa kritiikkiä yksilön roolin korostamista vastaan, mutta piilottaa sen seikan, että tuo kritiikki on Stalinin kirjoittama, ja suuntaa sen Stalinia itseään vastaan. (Kts. Stalin, ”Kirje lapsille suunnatuista julkaisuista Neuvostoliiton kommunistisen nuorten keskuskomitealle, 16 helmikuuta 1938” sekä Stalin, ”Keskustelu saksalaisen kirjailijan Emil Ludwigin kanssa”, 1931).
Revisionistien ja opportunistien puheet Stalinin ”henkilökultista” ovat farssi, sillä Stalinin eläessä he itse pyrkivät luomaan tuollaista kulttia piiloutuakseen sen taakse. Hruštšov ja hänen lähin apurinsa Mikojan olivat tässä etunenässä. Stalinin kuoltua he käyttivät sitä aseena Stalinia – eikä pelkästään Stalinia, vaan itse asiassa kommunismia – vastaan.
Lisäksi he pyrkivät pönkittämään omaa auktoriteettiaan yrittäen luoda henkilönpalvontaa Hruštšovin ja Brežnevin ympärille. Hruštšovia juhlittiin ”kosmisena isänä” ja rakettiteollisuuden luojana huolimatta siitä, että Sputnik laukaistiin vain vuosi Hruštšovin valtaan tulon jälkeen, eikä Sputnik-ohjelma tietenkään ollut Hruštšovin aikaansaannos.
Brežneville myönnettiin jatkuvasti kaikkein ansiokkaimman ”sotasankarin” kunniamerkkejä huolimatta hänen varsin olemattomasta roolistaan Suuressa isänmaallisessa sodassa. Kun ”marsalkka Zhukovilla oli kuollessaan 27 mitalia ja kunniamerkkiä, oli Brežnevillä 270” (Ludo Martens, ”Brežnevin vuodet: ’stalinismia’ vai revisionismia?”). Stalinilla tietääkseni oli 21.
Opintokerhoissa käsittelimme perusteellisesti näitä asioita. Vaikka oppikirja sisältää selkeitä vääristelyjä, niitä voi myös käyttää opettavina esimerkkeinä. Kirjan virheellisyyksien kritisoiminen olikin vähintään yhtä tärkeää kuin sen oikeiden opetusten omaksuminen.
Kommunistisen liikkeen taktiikkaa käsittelevä osio
Taloustiedeosio selostaa esimonopolistisen kapitalismin ja imperialistisen kapitalismin taloustiedettä nähdäkseni jokseenkin oikein, enkä puutu siihen. Kommunistisen liikkeen teoriaa ja taktiikkaa käsittelevässä osiossa kirjan ongelmat alkavat tulla yhä enemmän esiin.
Luku 14 ”Työväenluokan ja kansan kaikkien demokraattisten voimien toiminnan yhtenäisyyden politiikka” on ehkä pintapuolisesti oikein, mutta kirjan kontekstissa rivien välistä paistaa reformismi. Kirjan mukaan kaikki edistykselliset voimat on yhdistettävä monopolien valtaa vastaan, mukaan lukien myös keskisuuret kapitalistit.
Todellisuudessa kansallinen porvaristo, tai keskisuuret kapitalistit, voivat parhaimmillaankin olla vallankumouksen heilahteleva ja epäluotettava liittolainen, tietyissä poikkeustilanteissa.
Ulkomaisen miehityksen aikana jotkut pienemmät kapitalistit voivat liittyä vastarintaliikkeen puolelle, mutta silloinkin liikkeen kantavana voimana on oltava työtätekevät joukot. Samoin fasistisen mullistuksen aikana jotkut liberaalit porvarit voivat vastustaa fasismia. Siitä on esimerkkejä Suomenkin historiasta, mutta heistä ei ole peräänantamattomiksi tai johdonmukaisiksi taistelijoiksi.
Suomessa fasismi toimi ensin ”laittomasti” lapuanliikkeen terrorin muodossa, mutta kapitalistinen valtio katsoi pitkään sitä sormien läpi. Lopulta hallitseva kapitalistiluokka päätti laillistaa fasistien politiikan. Muilutukset ja lapualaisterrori lopetettiin, mutta fasistiset lapuanlait jäivät voimaan.
”Laillisuus” voitti ”lapualaisten laittomuuden”, ja vaikka fasismi toteutui käytännössä, se tapahtui sellaisessa muodossa, jonka moni, lähinnä ”laittomuuksia” pelännyt liberaali porvarikin hyväksyi. Lapuanliike muutti nimensä IKL:ksi ja alkoi toimia ”laillisesti” valtiokoneiston sisällä, parlamentissa yhteistyössä kokoomuksen kanssa sekä armeijan ja yliopistojen johtopaikoilla AKS-järjestön avulla.
1943 alkoi uudestaan syntyä porvarien taholta suurtakin vastustusta fasistista sotapolitiikkaa kohtaan, koska porvarit tajusivat häviävänsä sodan. Tuollaisia heilahteluita työväenluokan pitäisi käyttää hyväkseen, mutta Marxismin-Leninismin perusteet maalaa porvareista sellaisen kuvan, että he olisivat potentiaalisesti työläisten johdonmukaisia liittolaisia monopoleja vastaan. Siinä kirja menee aivan liian pitkälle.
Lisäksi on aivan eri asia sanoa – kuten marxismin klassikot tekevät – että alistettujen puolisiirtomaiden, riippuvaisten maiden tai miehitettyjen maiden kansallinen porvaristo voi liittyä vallankumouksen puolelle valloittajaa tai siirtomaaherraa vastaan ja toisaalta sanoa, että kehittyneiden kapitalististen, tai jopa imperialististen maiden porvarit nousisivat samalla tavalla vastarintaan ”monopoleja vastaan”.
Kirja esittää tämän ”monopolivastaisuuden” tapahtuvan ainoastaan rauhanomaisesti, parlamentaarisesti, reformistisesti.
Näistä aineksista seuraa kommunistien toiminnan supistaminen siihen, että he pyrkivät liittymään yhteen kaikkien mahdollisten tahojen kanssa kasvattaakseen kannatustaan vaaleissa. Ja kun he joskus saavat vaaleissa enemmistön, voidaan sosialismi muka toteuttaa parlamentin kautta.
Tätä läpeensä kautskylaisen opportunismin taktiikkaa vanha Skp käytti läpi 70- ja 80-luvun tuhoisin seurauksin, puolueen tuhoutumiseen asti.
Parlamentaarinen siirtyminen sosialismiin?
Hruštšovin revisionismin tärkein piirre oli luokkataistelun kiistäminen. Se ilmeni mielestäni erityisesti seuraavissa näkemyksissä: a) parlamentaarinen siirtymä sosialismiin b) rauhanomainen rinnakkainolo imperialismin kanssa c) ”koko kansan valtio”.
Kirjan luvussa 20 väitetään, että kapitalismi voidaan nykyään kaataa parlamentin kautta, ilman varsinaista vallankumousta tai porvarillisen valtiokoneiston murskaamista, joka on pelkkää Bernsteinin ja Kautskyn toisintoa.
Kautsky kirjoitti aikanaan: ”poliittisen taistelumme päämääränä pysyy tällöin, samoin kuin tähänkin asti, valtiovallan valloittaminen hankkimalla enemmistö parlamentissa”. Johon Lenin vastasi: ”Tuo on jo mitä selvintä ja latteinta opportunismia, luopumista vallankumouksesta itse teossa, vaikka se sanoissa tunnustetaan.” (Lenin, Valtio ja vallankumous)
Vallankumouksesta luopuminen ja sen korvaaminen parlamentarismilla oli eräs niistä ”teorioista”, joilla revisionistit onnistuivat lamauttamaan kommunistisen liikkeen. Myös vanha Skp hyväksyi Hruštšovin vaikutuksesta ohjelmaansa ensin ’rauhanomaisen sosialismiin siirtymisen mahdollisuuden’ 1957 ja lopulta kirjasi sen ainoaksi sosialismiin siirtymisen tavaksi 1969.
Pysyvä rauha ilman imperialismin kaatamista?
Luvussa 19 väitetään, että imperialismi ei enää väistämättä aiheuta sotia ja pysyvä rauha imperialismin vallitessa on mahdollista. Tämä perustellaan siten, että sosialistiset ja rauhan voimat ovat vahvistuneet paljon. Tuo revisionistinen väite menee täysin sitä Leninin suorittaman perusteellisen tutkimustyön johtopäätöstä vastaan, että pysyvä rauha vaatii imperialismin kaatamisen.
Stalin oli kommentoinut noita samoja olosuhteita, joihin revisionistit viittaavat, teoksessaan Sosialismin taloustieteellisiä probleemeja Neuvostoliitossa. Hän totesi aivan oikein, että vahvistuneiden sosialismin ja rauhan voimien on mahdollista estää joitakin paikallisia sotia ja pienentää niiden laajuutta ja kestoa, mutta kestävä rauha on mahdollista vain tuhoamalla imperialismi.
Tuo tietysti sen takia, että imperialismin perusluonne ei ole muuttunut, ja tuskin voikaan muuttua lakkaamatta olemasta imperialismia. Jos sosialismin voimat olisivat olleet niin vahvoja, että voivat kokonaan estää imperialismia aloittamasta hyökkäyssotia, niin varmaan sosialismin voimat olisivat jo aikapäiviä sitten tuhonneet koko imperialismin.
Kokemus on osoittanut, että sodat eivät lakanneet kylmän sodan aikana, vaikka ne siirtyivätkin pitkäksi aikaa Euroopan ulkopuolelle. Euroopan ulkopuolella Vietnamissa käytiin tuona aikana eräs historian verisimpiä sotia, jossa imperialismi pyrki Vietnamin kansan alistamiseen.
Se mikä erottaa kommunistit ja todelliset rauhan voimat pelkistä porvarillisista pasifisteista on se, että kommunistit osoittavat sotien johtuvan kapitalismista ja taistelevat sotien alkusyytä vastaan.
Yhteistyö pasifistien kanssa on kannatettavaa, sikäli kun he vastustavat sotaa, mutta pasifismia on kritisoitava, sikäli kun se a) kiistää sotien johtuvan kapitalismista ja väittää, ettei kestävä rauha vaadi kapitalismin kaatamista b) syyttää sotien syttymisestä molempia osapuolia kaikissa tilanteissa ja tuomitsee kansalliset vapaustaistelut samoin kuin imperialistiset rosvosodat.
Palestiina-solidaarisuusliikkeessä olemme voineet nähdä, kuinka pasifistit tuomitsevat sanoissa Israelin suorittaman palestiinalaisten kansanmurhan, mutta myös tuomitsevat palestiinalaisten vapaustaistelun. He tuomitsevat yhtä lailla sortajien toimet ja samalla sorrettujen yritykset vapautua.
Tomi Mäkinen
Työkansan Sanomat 4/2025