Esittely Marja-Leena Mikkolan kirjasta”Menetetty lapsuus”
Erityisesti nyt, kun kapitalistinen militarismi ja muukalaisviha jylläävät, Marja-Leena Mikkolan 2004 julkaistu kirja Menetetty lapsuus: suomalaismiehittäjien vankeudessa 1941–44 on erittäin ajankohtainen. Kirja antaa äänen suomalaisten miehittäjien keskitysleireille joutuneille ihmisille ja kertoo vaikuttavasti sodan, rasismin ja imperialismin aiheuttamasta kärsimyksestä.
Miehittäjien opetusmetodit
Fasisti-opettajien ja lottien suorittama väkivalta oli jotakin aivan järkyttävää. Molostovk jatkaa: ”Ja haluaisin suomalaisten tietävän, että meidän lakiemme mukaan ei ollut sallittua rangaista lapsia niin kuin lotat rankaisivat meitä. Että oli lainvastaista, kun minulle annettiin kaksi kertaa 25 iskua kepillä…. Ivan Mihailovia… opettajatar löi paksulla kirjalla päähän sellaisella voimalla, että Ivanin kuulo vioittui. Hänen korvansa alkoivat vuotaa.
Häntä ei otettu myöhemmin armeijaankaan, vaan hänelle kirjoitettiin niiden korvien takia invalidin paperit.
Että nainen voikin lyödä sellaisella voimalla, jysäytti oikein, ei edes ajatellut, että lapsi voisi jäädä rammaksi ja vaivaiseksi lopun ikäänsä.” (s. 286–287) Lopulta terrorisoidut lapset oppivat siihen, että ”Yritimme välttää kahisuttamasta tai pudottamasta mitään, koska siitä oli aina seurauksena rangaistus.” (I. S. Molostovk, s. 289)
Fasistisen kouluopetuksen sisältö
Suomalaisten miehittäjien kouluissa lapsille opetettiin että ”vastustajista tärkein oli ennen ja nyt Venäjä ja venäläiset” (s. 128). Karjalaisten ja vepsäläisten kielten oikeudet riistettiin ja heidän kansansa olemassaolo kiistettiin: Äidinkielessä ”lähtökohta oli se, että karjalaisten ja vepsäläisten kieli on muuttunut vaikutuksesta ja nuo kaksi olivat ”murteita”, lapset opetettiin puhumaan ”oikein” eli käyttämään suomen kieltä… Keskustelu venäjän kielellä oli suomalaisten kouluissa kielletty. Jos kieltoa rikkoi, sai ruumiillisen rangaistuksen.” (s. 128)
Karjalaisten uskonnonvapaus myös kumottiin ja heitä alettiin pakkokäännyttää: ”Uskonnollinen opetus ’kansallisten’ kouluissa oli kuin ristiretki, jossa luterilaiset papit saapuivat vapauttamaan Itä-Karjalaa ortodoksisesta uskontunnustuksesta” (s. 129)
Helge Seppälän mukaan ”sotilaspapit kiirehtivät joukkojen etenemisen aikana kastamaan itäkarjalaisia kuin ristiretkeläiset ikään.” (Suomi miehittäjänä, s. 96) Marja-Leena Mikkolan mukaan suomalaisten miehittäjien tuottamassa opintomateriaaleissa ”Ruotsin merkitystä Suomen historiassa vähätellään, joissakin lauseissa se jopa kielletään kokonaan” (s. 131).
Aivan Hitleriläiseen tyyliin opettajille ohjeistettiin mm. että ”Länsi edustaa maapallon kehittyneintä osaa, Itä raakalaisuutta ja kurjuutta… Että slaavilainen rotu on suomalaiseen ja yleensä länsimaisiin verrattuna jotakin matalampaa, alhaisempaa, halpa-arvoisempaa, on pidettävä opetuksessa selviönä… Itäkarjalaiset lapset on opetettava kaihtamaan ryssäläisyyttä sen kaikissa muodoissa miltei yhtä vaarallisena kuin ruttotautia. Erikoisen hyvin täyttää historianopetus Itä-Karjalassa tehtävänsä, jos se onnistuu herättämään oppilaissa ryssänvihan.” (s. 131–132)
Koulut venäläisille
Kun rotusyrjintää alettiin hillitä 1943 lopussa, myös venäläisille perustettiin joitakin koulun tapaisia. Se ei silti ollut kummoinenkaan parannus, sillä venäläisiä lapsia ei aina opetettu heidän äidinkielellään. Heitä myös haluttiin väkisin käännyttää luterilaisiksi ja he saivat myös osakseen jatkuvaa ruumiillista kuritusta.
N. S. Kostin kertoo, että ”Vuoden 1943 jälkipuoliskolla meitä venäläisiäkin lapsia alettiin jostakin syystä opettaa. Leiriin perustettiin jonkinlainen alkeiskoulu. Veljeni Mishakin kävi siellä, ja häneltä minä opin suomalaiset numerot. Yks, kaks, kolm… Lapsille opetettiin myös luterilaista uskoa” (s. 103)
L. P. Makejeva kertoo, että ”Meidän leiriimme numero 5 järjestettiin siis miehityksen loppupuolella venäläislapsille jonkinlainen koulu… Opetuskielenä leirissä oli venäjä, ja sillä kielellä meille opetettiin myös jumalansanaa. Sen aineen opettajana oli venäjänkielinen Valentina Petrovna… leirin apulaiskomendantin Viktor Adamovitsin vaimo. Jos me emme muistaneet jotakin tai lausuimme väärin rukouksen sanat, hän antoi suomalaiseen tapaan heti luunapin otsaan.” (s. 33)
Vankien vapautus
Vihdoin 1944 Hitlerin armeijat oli ajettu pakosalle niin, että Puna-armeija pääsi vapauttamaan Karjalan miehityksestä. Keskitysleirivanki V. S. Lukjanov kertoo vapautuksesta. Miehittäjät luikkivat pakoon ja leiriltä hän näki Puna-armeijan saapuvan: ”Minä huusin; ’Meikäläisiä, meikäläisiä!’ Eikä minun riemunkiljaisuni jäänyt vaille huomiota – äkkiä eteeni ilmestyi valtavankokoinen koiranturpa ja suorina sojottavat korvat.
Ensin tämä saksanpaimenkoira tönäisi minua, niin, että kellahdin kumoon maahan, ja alkoi sitten nuolla kasvojani. Pihaan ryntäsi nuori sotapoika ja torui koiraa, joka vastentahtoisesti perääntyi.
Sotilas nosti minut syliinsä, kantoi kylätielle, riisui suikkansa ja työnsi sen minun päähäni. Hän heitteli minua riemuissaan ilmaan ja asetti minut sitten istumaan halkopinon päälle… siinä minä istuin kuin mikäkin päällikkö niin kauan kuin joukko-osasto kulki meidän kylämme läpi. Kaikilla kujilla naurettiin ja kiljuttiin.
Sotilailla oli harmonikka, ja pian aukio kylän keskellä muuttui tanssilattiaksi. Meidän laihtuneet naisemme ja tyttömme tanssivat karttuunihameissaan ja heidän kasvoilleen oli syttynyt hymy… Se oli juhlaa!” (s. 226)
Miten AKS:lle kävi sodan jälkeen?
Pariisin rauhansopimuksessa 1947 Suomi lupautui kieltämään fasistiset järjestöt, kuten AKS:n ja IKL:n. On äärimmäisen hälyttävää, että nykyään tuota sopimusta ei enää noudateta.
AKS:n jäsenet, joista monet olivat suurkapitalisteja, professoreja, oikeuslaitoksen, kirkon ja armeijan ylimpiä johtajia, säilyttivät vaikutusvaltansa. Tämä johtui siitä, että Suomesta ei tullut sosialistista ja fasistien kitkeminen valtiokoneistosta ei toteutunut.
Kirjansa lopussa Mikkola summaa asiaa varsin kuvaavasti: ”Millainen ja miten syvä oli Akateemisen Karjala-Seuraan, pieniin fasistisiin ryhmiin ja yhteiskunnan eliittiin kuuluneiden ja sittemmin Itä-Karjalan miehitysvallan korkeissa sotilas- ja siviilitehtävissä toimineiden henkilöiden kulttuurinen, sosiaalinen ja mentaalinen vaikutus sodanjälkeisessä Suomessa, kun kirkosta, armeijasta, yliopistosta ja kulttuurista tuli heidän työkenttänsä ja maailmansa, jossa he taas kerran toimivat korkeissa asemissa, poliittisena, taloudellisena ja intellektuaalisena eliittinä?
Risto Alapuro mainitsee tutkimuksensa lopussa, että vuonna 1968 Suomen evankelisluterilaisen kirkon yhdeksästä piispasta seitsemän oli entisiä AKS:läisiä. Saman taustan omaavia everstiluutnantteja ja sitä korkeampia sotilashenkilöitä oli 46 ja kenraaleita 13.
Yrjö Vuorjoki, AKS:n entinen puheenjohtaja ja Itä-Karjalan Sotilasesikunnan valistusosaston päällikkö, laski vuoden 1966 Kuka kukin on -teoksesta entisten AKS:läisten lukumäärän: 5 yliopistojen ja korkeakoulujen rehtoria, 104 professoria, 4 vuorineuvosta, 8 pääjohtajaa, lisäksi hallitusneuvoksia, ylijohtajia, korkeimman hallinto-oikeuden presidentti, korkeimman oikeuden jäseniä, hovioikeudenneuvoksia, esittelijäneuvoksia.
Peräti kolmasosa miespuolisista professoreista oli entisiä AKS:läisiä. Kaikkiaan 550 eli kymmenesosa kaikista kirjassa esitellyistä henkilöistä oli samasta taustasta.” (s. 320–321)
Kirjoitussarja päättyy tähän.
Tomi Mäkinen
Työkansan Sanomat 12/2023