Aloittaakseni lyhyen katsauksen tehtäviimme työpaikoilla ja asuinalueilla haluaisin esittää lyhyen määritelmän kommunistisen puolueen (KP) ja kansanjoukkojen sekä puolueorganisaatioiden ja kansanjoukkojen järjestöjen välisestä erosta.
Puolue on työväenluokan etujoukko-organisaatio, se kokoaa yhteen luokkatietoisuudeltaan korkeimmat työntekijät ja pyrkii tulemaan massojen todelliseksi johtajaksi, eli ei vain ideologiseksi vaan myös organisatoriseksi ja poliittiseksi johtajaksi. Se, että olemme tällä hetkellä kaukana tämän tavoitteen saavuttamisesta useimmissa maissa, ei saisi lannistaa meitä pitämästä tiukasti kiinni tästä suuntauksesta.
Työväenluokan joukkoliikkeet ovat ensisijaisesti ammattiliittoja, mutta oikeastaan mitä tahansa organisaatiota, jossa työväenluokka on järjestäytynyt riippumatta sen ideologisista vakaumuksista. Vaikka monilla ammattiliittojen ulkopuolisilla järjestöillä ei ole selkeää luokkaluonnetta sosiaalisessa koostumuksessaan, se yksinkertainen tosiasia, että valtaosa suomalaisista on työntekijöitä, tekee erilaisista kansanjärjestöistä – kuten kansalaisjärjestöistä (ympäristö-, Palestiina-solidaarisuus), paikallisyhteisöihin perustuvista järjestöistä (kylälaiset), urheiluseuroista, harrastusryhmistä jne. – tosiasiallisia kokoontumispaikkoja työntekijöille, joissa vaihdetaan yhteisiä luokkakokemuksia ja voidaan käsitellä niitä. Kommunistien puuttuminen näistä tiloista tarkoittaa, että työvoiman ja pääoman välisen ristiriidan eri kokemusten yhteistä juurta ei ymmärretä riittävästi.
Ammattiliitoista löytyy työntekijöitä, joilla on sosiaalidemokraattisia, liberaaleja, konservatiivisia ja jopa oikeistolaisia näkemyksiä, mutta jotka ovat kuitenkin ymmärtäneet kollektiivisen järjestäytymisen tarpeen. Meidän on tässä suhteessa ehdottomasti ylitettävä porvarillinen poliittinen kompassi, joka erottaa vain vasemmiston ja oikeiston eikä työvoiman ja pääoman, ja joka siksi ei kykene asettamaan kysymystä joukkoliikkeiden suuntautumisesta. Kysymystä ”luokka vastaan luokka” tai ”luokkayhteistyö” ei siten edes nosteta esille.
Luokkataistelun kiristyessä monien työntekijöiden poliittiset ”uskomukset” jäävät yhä enemmän sivuun ja antavat tilaa ”paljaille”, eli aineellisille luokkaintresseille. Se, että sosiaalidemokraattiset ja jopa reaktiiviset näkemykset hallitsevat tällä hetkellä työväenliikettä, ei kumoa sen roolia yhteiskunnan ainoana todellisena vallankumouksellisena luokkana. Nykyinen hyökkäys työntekijöiden toimeentuloa vastaan – yrityksenä vakauttaa voittoprosentteja – paljastaa kapitalismin ja valtion kansanvastaisen luonteen. On ratkaisevan tärkeää, että puutumme tähän suotuisaan tilanteeseen ja varmistamme, että se johtaa vallankumouksellisen suuntauksen leviämiseen työväen elämän ytimeen – heidän työpaikoilleen ja lähiöihinsä.
Tästä ymmärryksestä käy selväksi, että kaiken työmme joukkoliikkeissä on lähdettävä työläisten taloudellisista eduista ja että poliittisia taistelujamme on selitettävä näiden taloudellisten etujen jatkeena, nostamalla ne kapeista yksilöllisistä, ammatillisista ja alakohtaisista eduista kansallisiksi ja kansainvälisiksi luokkain eduiksi, jotka voidaan toteuttaa vain poliittisen taistelun kautta. Konkreettisesti sen on puolustettava proletariaatin etuja valtakunnallisessa poliittisessa taistelussa – esimerkiksi nykyisen kauden sosiaalileikkausten vastaisessa taistelussa (erityisesti Covid-19:n jälkeen) – ja lopulta sen on nostettava esiin kysymys siitä, mikä luokka pitää valtaa. Tämä on keskeinen kysymys, jossa kaiken koulutus- ja poliittisen työmme on löydettävä keskittynyt ilmaisunsa: työväenluokan ja sen etujoukko-puolueen (subjektiivinen tekijä) teoreettinen ja käytännöllinen valmistautuminen vallan kaappaamiseen.
Tästä ymmärryksestä seuraa edelleen, että itsenäinen joukkotoiminta, vaikka se syntyisikin KP:stä riippumattomana, on objektiivisesti hyvä asia, koska luokkataistelun kuluessa työntekijät oppivat tuntemaan voimansa poliittisena voimana sekä vastakkaiset etunsa kapitalistien ja heidän edustajiensa kanssa porvaripuolueissa.
Vasta kun erilliset taistelut yhdistetään toisiinsa, tulee esiin sosialistisen vallankumouksen kattava tarve. Vain kommunistien työn kautta joukkoliikkeissä KP pystyy vaikuttamaan positiivisesti työväenluokan taisteluihin antamalla niille tarvittavan suunnan kapitalismia vastaan, kehittämällä niitä täyteen potentiaaliinsa ja nostamalla tämän kautta massojen tietoisuutta ja taisteluhalua.
Teoreettinen työmme ei ole erillään massataistelusta, vaan sen tarkoituksena on tarjota näille taisteluille kaivattua vallankumouksellista suuntaa, josta niissä puuttuu. Teoreettinen työmme ei siis voi olla erillään massaliikkeestä, vaan sen on aina palattava vastaamaan liikkeen kiireellisimpiin kysymyksiin joutumatta reformismille niin tyypilliseen lyhytnäköisyyteen. Vain näin voidaan saavuttaa teorian ja käytännön yhtenäisyys.
Vallankumouksellinen suuntautumisemme asettaa meidät jyrkkään ristiriitaan kaikkien muiden työväenliikkeen ei-kommunististen voimien kanssa, joiden objektiivinen maailmankuva on ristiriidassa dialektisen materialismin ja sen soveltamisen kanssa nykymaailmaan. Siksi ei voi olla mitään kompromisseja periaatteiden suhteen ei-kommunististen voimien kanssa. Emme voi elättää illuusioita erilaisten ”vasemmistolaisten” ja ”uudistajien” ”progressiivisesta” luonteesta, jotka saattavat jopa käyttää vallankumouksellista tai marxilaista retoriikkaa silmänlumena. Sen sijaan meidän on paljastettava heidät siksi, mitä he objektiivisesti ovat – porvariston agentteja työväenliikkeessä. Vain muodoltaan kritiikkimme voi vaihdella sen mukaan, kehen se kohdistuu.
KP:n kritiikin vapaus on välttämätön edellytys kaikessa joukkotyössä. ”Taktinen tulitauko” vallankumouksellisten ja reformistien välillä voi vain hämärtää reformismin todellista roolia työväenliikkeessä ja siten vahvistaa reformistista siipeä. Ajatus puhtaasti muodollisten sopimusten tekemisestä muiden oletettavasti ”progressiivisten”, ”rauhanhakuisien”, ”vasemmistolaisten” jne. voimien kanssa (esim. vain ylhäältä käsin) on haitallinen, koska se ei ota lähtökohdakseen massojen tietoisuuden herättämistä.
Reformismin vaara piilee juuri sadoissa pienissä ”kompromisseissa”, lopullisen tavoitteen kadottamisessa päivittäisissä taisteluissa. Nämä ”kompromissit” johtavat sitten johtajuuden täydelliseen epäonnistumiseen vallankumouksellisessa kriisissä. Tämän arvion paikkansapitävyys on vahvistettu työväenliikkeen rikkaassa historiallisessa kokemuksessa. Sen vastalääke on jokaisen taistelun suuntaaminen, riippumatta siitä kuinka pieneltä tai merkityksettömältä se saattaakin tuntua, voimien kokoamiseen ja niiden ideologiseen valmisteluun ratkaisevaa valtataistelua varten.
Meidän on jyrkästi hylättävä selitys ”muutamasta mädästä omenasta” – eli yksittäisistä, tietoisista sabotoijista ja vastavallankumouksellisista liikkeessä – ja kannatettava materialistista analyysia työläis- ja kommunistipuolueiden opportunistisen rappeutumisen syistä, niin historiallisesti kuin nykyäänkin. Taistelu yksilöitä vastaan on käytävä tällä pohjalla, joka ymmärtää heidät työväenliikkeen reformistisen tai seikkailunhaluisen suuntauksen edustajiksi.
Taistelu kapitalismin kukistamiseksi on mahdotonta ilman taistelua opportunismia vastaan, jolla on laaja sosiaalinen tukikohta työväenaristokratian keskuudessa – niissä paremmin toimeentulevissa työntekijöissä, jotka saavat osan maailman työväenluokan luomasta ylijäämästä.
Yhteenvetona voidaan sanoa, että luokan ja etujoukon välinen ero on olennaisen tärkeä oikean lähestymistavan muotoilemiseksi massaliikkeen aktiivisuuden ja luokkatietoisuuden nostamiseksi. Tämän tehtävän asianmukaiseksi täyttämiseksi etujoukon on ymmärrettävä roolinsa työväenluokan välineenä sen itsensä vapauttamiseksi ja sisäistettävä ajatus siitä, että nouseva massaliike itse uudistaa etujoukon rivejä. Luokkataistelun muuttuvat muodot asettavat yhä monimutkaisempia vaatimuksia etujoukolle sen roolin säilyttämiseksi.
Taistelu opportunismia vastaan on välttämätön osa KP:n toimintaa, jotta voidaan hälventää reformistisia käsityksiä työväenliikkeessä ja osoittaa massoille niiden omien kokemusten kautta vallankumouksellisen teorian pätevyys ja merkitys. KP:n aktiivinen osallistuminen massojen taisteluihin on välttämätön edellytys sen historiallisen tehtävän toteuttamiselle. KP puolestaan voi saavuttaa teoreettisen kypsyyden vain orgaanisessa yhteydessä massoihin ja ohjaamalla niiden päivittäisiä taisteluja. Välitön tehtävämme Suomessa on siis vahvistaa läsnäoloamme työväenliikkeessä ja selittää massoille, miksi sosialismista on tullut historiallinen välttämättömyys.