24. helmikuuta 2022 Venäjä aloitti täysimittaisen hyökkäyksen Ukrainaan. Tämän teon seuraukset voidaan oikeutetusti kuvata käännekohdaksi, joka käynnisti kansainvälisten imperialististen suhteiden uudelleenjärjestelyn.
Olemme aiemmin kirjoittaneet sodan syistä, tässä yritän vain analysoida joitakin sen seurauksia.
Sodan välittömänä seurauksena oli euroatlanttisen imperialistisen blokin asettamat sanktiot Venäjälle. Nämä sanktiot, jotka tekevät Venäjästä maailman eniten sanktioidun maan, oli tarkoitettu yhdessä sodan rasituksen kanssa painamaan polvilleen Venäjän talouden, pistämään ”talouden huutamaan”. Neljän vuoden sodan ja merkittävän sotatalouteen siirtymisen jälkeen voimme nähdä, että näin ei käynyt. Venäjän monopolit eivät ole ottaneet tarkoitettua tappiota, vaan työtätekevä kansa on maksanut sodan hinnan. Sillä oli kuitenkin muita, ennakoitavissa olleita seurauksia.
Ensimmäinen oli se, että EU:n oli löydettävä toinen energiantoimittaja. Koska monet Euroopan maat olivat riippuvaisia Venäjän öljystä ja kaasusta, sen tärkeimmän toimittajan sulkeminen merkitsi hintojen jyrkää nousua, mikä nosti ensisijaisesti yksittäisten kuluttajien energiakustannuksia, kun taas yrityksille se on massiivisesti tuettu, ja on vaikuttanut työssäkäyvien ihmisten reaalitulojen massiivisiin menetyksiin. ”Lämmittää vai syödä” tuli todelliseksi dilemmaksi miljoonille ihmisille ympäri Eurooppaa.
Yhdysvallat ja Norja olivat tämän päätöksen suuria voittajia, koska ne pystyivät ”täyttämään aukon” LNG:llä, joka maksoi moninkertaisesti enemmän kuin putkikaasu Venäjältä.
Sanktiot johtivat Venäjän kaupan merkittävään menetykseen, ja Venäjä, joka oli katkaistu kansainvälisestä pankkijärjestelmästä ja menettänyt merkittävän osan tuloistaan energian viennistä Eurooppaan, joutui etsimään uusia kauppakumppaneita. Se löysi niitä pääasiassa Kiinasta ja Intiasta. Intia on nykyään Venäjän raakaöljyn suurin tuoja – joka jalostuksen jälkeen lähetetään osittain Eurooppaan – kun taas Kiina ja Venäjä ovat sopineet uudesta Power of Siberia 2 -putkesta, joka kuljettaa maakaasua Siperiasta Mongolian kautta Kiinaan. Samalla Venäjän ja Kiinan tiiviimpi yhteistyö mahdollisti kiinalaisen autoteollisuuden rynnäkön uudelle markkinalle, jossa yli 60 % Venäjällä myydyistä autoista on kiinalaisia merkkejä. Sanktiot eivät siis luoneet kuilua Venäjän ja Kiinan välille, vaan pakottivat ne ”pakkoavioliittoon”, joka on johtanut niiden muuttumiseen ”strategisiksi kumppaneiksi”.
Mutta entä euroatlanttinen kumppanuus? Onko ”kaikki rauhallista lännessä”? Taistelu Grönlannista, joka on tärkeä ”portti” arktiselle alueelle kuljetusreittien ja raaka-aineiden saatavuuden kannalta, osoittaa päinvastaista. Yhdysvallat on uudella aggressiivisella ”America First” -politiikallaan, joka on selkeästi esitetty sen kansallisessa turvallisuusstrategiassa, yrittänyt neuvotella uudelleen suhteensa ulkomaisiin kauppakumppaneihin ja peruuttanut sopimuksen EU:n kanssa, jonka puitteissa se ylläpitää suurta pysyvää joukkoa Euroopassa ja aiemmin tarjosi noin puolet Ukrainan taloudellisesta ja sotilaallisesta tuesta.
Äskettäin Yhdysvaltojen ulkoministeri Marko Rubio kuitenkin vahvisti fasistisessa puheessaan Münchenin turvallisuuskonferenssissa, jossa hän käytti mystistä ”lännen yhteistä kulttuuriperintöä ja sivilisaatiota edistävää roolia” kuvausta, että Euroopan ja Yhdysvaltojen strateginen kumppanuus on tärkeä ja sitä tulisi ylläpitää. Kuvio, joka on muodostumassa ja jonka Lenin osuvasti teorisoi jo yli 100 vuotta sitten, on sellainen, että euroatlanttinen blokki on hyödyllinen siihen osallistuville maille, mutta kärsii myös sisäisistä ristiriidoista, joissa erilaiset monopolit yrittävät lisätä osuuttaan maailman markkinoista ja resursseista toistensa kustannuksella.
Uudessa syntymässä olevassa maailmanjärjestyksessä EU otti vastuun Ukrainan rahoittamisesta ja aloitti toisen maailmansodan jälkeen suurimman uudelleenvarusteluohjelman. Bryssel on varannut 800 miljardia euroa sotilasmenoihin Readiness 2030 -suunnitelmansa puitteissa. Suomessa sotateollisuuskompleksilla on uusia tilauksia sotilasmateriaalista*, militarisointi on täydessä vauhdissa, ja suomalaisen työväestön henkinen valmistautuminen on tässä avainasemassa. Suomen valtio on puolestaan symbolinen esimerkki EU:n sodanvalmistautumispolitiikasta ja sen rahoittamiseksi toteutettavista säästötoimista. Pelkästään F35-hävittäjäohjelmaan käytetään 10 miljardia euroa korkean sotilasbudjetin lisäksi, ja budjetti on yli kaksinkertaistunut vuodesta 2019 ja on nyt 7 % valtion kokonaismenoista. Samaan aikaan palkat eivät pysy inflaation tahdissa, ja massiiviset sosiaalimenojen leikkaukset johtavat ”pohjan putoamiseen” kaikkein köyhimmille. Lisäksi otetaan uutta valtionvelkaa, joka myös ladataan työväestön harteille. Tämä on sotavalmistautumisen politiikka, Suomen politiikka uudessa maailmanjärjestyksessä.
Mitä jää jäljelle maailman työväestölle, kun sen elinkeinoihin kohdistuu näin massiivisia hyökkäyksiä, kun uhkana on yleinen imperialistinen sota, kun maailmassa on yli 50 sodan ja konfliktin kuumaa kohtaa, kun uhkana on kansanmurha ja kun uhkana on yhä kasvava ympäristö- ja ilmastokatastrofi, joka muuttaa maapallon kasvot.
Ensinnäkin on luotettava työväenluokan omaan muutosvoimaan. Ne, jotka omilla käsillään luovat kaiken yhteiskunnan vaurauden, kykenevät myös järjestämään yhteiskunnan oman hyvinvointinsa mukaisesti. Mädäntynyt kapitalistinen järjestelmä on se, joka tukahduttaa meidät, tukahduttaa kaiken luovuuden ja innovaation, tappaa ja vahingoittaa kaiken tiellään etsiessään voittoa. Vain järjestäytyneet työväenluokan edustajat, joita ohjaa tieteellisen kommunismin teoria, esi-isiemme opetukset, jotka osoittivat mahdottomasta mahdollisen luodessaan sosialismin, voivat kaataa tämän rappeutuneen järjestelmän, joka on elinkaarensa päässä. Mitä kauemmin odotamme, sitä korkeamman hinnan joudumme maksamaan.
Jesse Kleinau, Ktp:n ulkopoliittisen jaoston jäsen