Historia puhuu meille. Se auttaa meitä tunnistamaan epäsuoria ja kätkettyjä pyrkimyksiä, joilla militaristit propagandassaan perustelevat sotien tarpeellisuutta, korostavat moraalista ja ideologista ylemmyyttä, luovat viholliskuvia, uhoavat historiallisella tehtävällä, jumalaan vedoten ja nostattavat revanssihenkeä. Noilla teemoilla ei edistetä rauhan asiaa, vaan kasvatetaan asevarustelua ja valmistaudutaan sotaan. Vaarallisimmat vihollisemme ovat aina olleet suomalaiset sotakiihkoilijat ja militaristit – sekä ennen että nyt.
Kokoomuksen kansanedustaja Oskari Heikinheimo vuonna 1922: ”Raja kulkee nyt pitkin Rajajokea, Laatokkaa pitkin, pitkin Maanselän harjanteita aina Jäämerelle saakka. Missä rajaviiva kulkee seuraavien vuosisatojen aikana, sen on viisas kaitselmus peittänyt silmiltämme… tämä kysymys askarruttaa ankarana monen suomalaisen sielussa… ja katse kääntyy kovana päin inhaa itää… useiden mielessä kytee erinäisiä ajatuksia rajaviivan paikan suhteen…”,
Suomen ja Neuvostoliiton suuret erot voimasuhteissakaan eivät Suur-Suomen puuhamiehiä lannistaneet. Avuksi otettiin uskonnollissävytteinen toiveajattelu. Täydellisen realismin puutteen korvasi luja luottamus jumalan johdatukseen.
Akateemisen Karjala Seura perusti Maan Turva -nimisen tiedustelu ja urkintajärjestön 12.10.1939, jonka johdossa hääräili AKS:n ja Vihan Veljien perustajiin kuulunut äärioikeistolainen Vilho Helanen. Sekä AKS:n ja Helasen rooli salattiin ja järjestön kulut maksoi Suomen valtio. ’
Itä-Karjalan maiden jakoa suunniteltiin sotilaille
Jatkosodan alkumenestys natsi-Saksan liittolaisena, menetettyjen alueiden takaisinvaltaus ja tunkeutuminen suurin miesuhrauksin Itä-Karjalaan nostattivat kohtalonuskoisten Suur-Suomi hurmoksen ja sallimuksen johdatuksen suorastaan taivaallisiin mittoihin. Loppuvuodesta 1941 sodan yhä jatkuessa ryhdyttiin julkisuudessa kaavailemaan jo valloitettujen maiden jakamista maannälkäisille sotilaille sodan päätyttyä. Tämän propagandatempun vuoksi moni jaksoi jatkaa sotimista.
Suur-Suomi uhoa kuvaa TK-kirjeenvaihtajan juttu hänen kuvaillessaan Suomen onnea sodan loputtua. ”Syväri ei ole vain uusi Rajajoki, se on Suomen Rhein, Suomen Missisippi. Sodan jälkeen se on kantava harteillaan ennenarvaamattomaan kukoistukseen nousevan talouselämämme valtasuonen tehtäviä”.
Myös Tapio Rautavaara uskaltautui epäilemään ääneen suomalaisten sotahaaveiden realistisuutta hyökkäysvaiheen aikana. Maan Turvan ”urkkija” kanteli asiasta komppanianpäällikölle, joka kutsui Rautavaaran puhutteluun ja kysyi, oliko kyseessä jonkinlainen provokaatioyritys, johon Rautavaara vastasi: ”Olen isänmaallinen mies, mutta en usko, että ollaan Uralilla kahdessa viikossa”. ”Hyvä on. Olen samaa mieltä kuin tekin. Mutta tästä ei puhuta tämän enempää. Ei kenellekään”.
Tito Colliander ei sodan aikana uskaltanut ilmaista vastenmielisyyttään suomalaisten sotapropagandaa kohtaan, mutta arvosteli 1975 julkaisemassaan kirjassa suomalaisten sodanaikaisia harhakuvitelmia omasta mahtavuudestaan. ”Valhe on yksi sodan saastaisista eritteistä ja perusteeton itsensä ihannointi toinen”.
Osa luterilaisista sotapapeista vietti sotahurmion huippuhetkiä. Sodassa ei ollut enää kysymys ihmisten toiminnasta, vaan jumalallisen suunnitelman toteutumisesta ja uskonnollisesta näytelmästä, jossa sotilaat olivat vain statistien asemassa. ”Rukoilkaa vihollisen puolesta, jotta jumala kukistaisi ja nöyryyttäisi vihollista ja johdattaisi sen katumukseen ja parannukseen”, saarnasivat IKL:ään kuuluvat papit joukoille ja kotirintaman väestölle.
Itärajan tulevat vartijat
”Kaavailimme kenraali Paavo Talvelan kanssa hänen teltassaan Aunuksen tulevaisuutta. Syvärin eteläpuolelta valloitetaan vielä jonkinlainen suoja-alue. Väki evakuoidaan ja kylät poltetaan. Syvärin länsipuolelle muodostetaan vyöhyke, johon sijoitetaan vapauden ristin ritareita. He saavat täysin kunnostetun suuren maatilan ja heille annetaan erilaisia etuja. Heidän velvollisuutensa olisi toimia rajavartioiden ohella Suur-Suomen puolustuksen selkärankana, itärajan lukkona, näiden olisi oltava erittäin luotettavaa väkeä. Huomioithan sen, että tämä on vielä salaista tietoa”.
Näin harvinaisen suorasukaisesti kirjoitti syyskuussa 1941 päivätyssä kirjeessä Martti Haavio vaimolleen, kun hän kuvasi kenraali Talvelan utopistisia näkemyksiä Suur-Suomen itärajan vartioimisesta.
Itä-Karjan keskitysleirit
Marja-Leena Mikkola kertoo kirjassaan Menetetty lapsuus Mannerheimin aloitteesta Itä-Karjalaan perustetuista keskitysleireistä, joita oli Petroskoissa, Aunuksen alueella sekä muualla Neuvosto-Karjalassa.
Keskitysleirit siirrettiin tammikuussa vuonna 1942 Itä-Karjan sotilashallintoesikunnan alaisuuteen. Ne ajautuivat nälkäkatastrofiin, minkä seurauksena venäläisiä siviileitä, naisia, lapsia ja vanhuksia kuoli vähintään viisinkertainen määrä vapaan väestön kuolleisuuteen ja yli kymmenkertainen määrä Suomen siviilikuolleisuuteen verrattuna.
Vankeja kuoli myös epäinhimilliseen kohteluun, raipparangaistuksiin, sairauksiin sekä teloituksiin. Kuolleiden kirjaus leireillä aloitettiin vasta 18.1.1942. Pekka Turusen tutkielman tiedot käyvät yksiin Marja-Leena Mikkolan julkaisemien haastattelutietojen kanssa.
Upseeri ja historioitsija Helge Seppälä (8.11.1924 – 1.5.2017) toimi 17-vuotiaana vapaaehtoisena Petroskoissa Onegan tehtaalla tuntikirjurina ja vanginvartijana. Hänen valtuutensa ulottuivat vain keskitysleirin portille asti, eivät sisälle. Hänen vartioimansa poliittisten vankien joukko oli sivistynyttä ja kouluttautunutta väkeä. Jokainen puhui venäjän lisäksi ainakin saksaa ja englantia.
”Työosaston näkeminen oli aluksi aivan masentavaa”, Seppälä kirjoittaa. ”Siinä seisoi kolmijonossa nälkiintyneitä ja ryysyisiä lapsia, naisia ja vanhuksia. Työosaston takana oli varsinkin maanantaiaamuisin nelipyöräisiä vankkureita, joihin oli lastattu juuri valmistuneita ruumisarkkuja. Ne olivat taitavasti mäntylaudasta nikkaroituja ja niiden pituus vaihteli metristä kahteen. Portilla, josta hain vangit ja johon työpäivän jälkeen vein ryhmän, leijui karmea kuoleman tuoksu, elettiinhän nälkäkesää 1942”, Helge Seppälä muisteli Itä-Karjala kokemuksiaan.
Myös sotavankileireillä kuolleisuus oli 1941–1942 kansainvälisestikin ottaen jopa erittäin korkea. Vankileirien karmeista olosuhteista, sadistisista leirien johtajista ja vankien epäinhimillisestä kohtelusta voi lukea Arvo Myllymäen ”Kurileiri” -tietokirjasta (Minerva kustannus 2013).
Tappiomieliala syrjäyttää uhon 1943
Sotaa on jatkunut jo lähes kaksi vuotta. Sotilaat toivovat sodan jo päättyvän. Saksalaiset perääntyvät, vaikka yrittävät sitä sotapropagandallaan peitellä. Valvontaupseeri Taavetti Heikkisen päiväkirjoista saa varsin hyvän kuvan siitä, kuinka tappiomieliala valtasi pikkuhiljaa alaa innokkaimmankin Suur-Suomi uhoajan mielessä.
Helmikuun 6.1943 Heikkinen oli jo epätoivoinen: ”Mitään erikoisia käänteentekeviä sotatapahtumia ei ole ollut. Tavaton vitutus aina vain. Koska loppunee”. Pari päivää myöhemmin Heikkinen purkaa katkeruuttaan aseveljiin: ”Saksalaiset vain perääntyvät ja perääntyvät, ovat muka maailman paras soturi- ja herrakansa. Paskafolk. Saa nähdä, miten tämä päättyy ja milloin. Tämä sota oli suuri onnettomuus Suomelle”.
Kaikenkattava huipennus on Heikkisen toteamus sodan luonteesta 7. kesäkuuta 1943. ”Paljasta paskaa koko sota”. (Rintaman poliisi–Valvontaupseerin päiväkirja 1941–1944).
Miesten paluu sodasta oli kivulias kaikin puolin. Eversti Wolf Halsti kirjoitti vaimolleen, joka oli töissä sotilassairaalassa: ”Jos sairaalaan sattumalta kulkeutuisi meidän divisioonamme väkeä, tervehdi heitä! Älä kysele heiltä heidän sotaelämyksiään, se olisi kidutusta”.
Kun rauha vihdoinkin alkoi tuntua realistiselta, Pentti Haanpää kirjoitti vaimolleen syyskuun alussa1944 helpottuneena, mutta katkerana sodan johtoa kohtaan: ”Pääministeri puhui eilen illalla, että ensimmäinen askel kohti rauhaa on otettu. Olipa jo aikakin. Nyt selviää, että kaikki sotaherrojen puolustusstrategiat ja Syvärin seikkailut, joissa piti olla niin hyvät puolustusasemat, olivat virhearvioita, josta nyt on kalliisti maksettava”.
Teoksessaan Yhdeksän miehen saappaat Haanpää kuvaa tunnelmia heti sodan loputtua: ”Kolonna marssi onnellisesti yön hämyisen ajan ja pitkälle kirkasta päivääkin. Väinö Lehto silmäili nopein näkevin katsein taakse jääviä maisemia ja ajatteli, että sinne häipyy Suur-Suomi. Se oli liian valtava pala suomalaisten herrojen hampaille”.
Jussi Malminen