Kapitalismin yleisen (taloudellisen, kulttuurillisen, aatteellisen) kriisin edetessä fasismi – joka on kapitalismin kriisin ilmiö – on useissa maissa nostamassa päätään. Esittelen tässä artikkelissa saksalaisen historioitsijan Kurt Gossweilerin tutkimusta saksalaisesta fasismista (”Arbeiterklasse und faschismus”), jonka hän esitti tieteellisessä konferenssissa Kiovassa 1978.
Kurt Gossweilerin teokset ansaitsisivat enemmän huomiota kansainvälisesti, mutta ikävä kyllä niitä ei juurikaan ole käännetty muille kielille.
Luennossaan Gossweiler keskittyy siihen, miten ja miksi natsipuolue yritti esiintyä ”työväenpuolueena”. Toinen tärkeä tutkimuksen aihe olisi natsien terrorijoukkojen synty ja näiden monet ideologiset ja järjestölliset idut.
Saksan kapitalistien ”kaksinainen tavoite”
Gossweilerin mukaan ensimmäisen maailmansodan aattona Saksan kapitalistiluokka oli jakautunut kahteen poliittiseen tendenssiin: ”taipuisiin” porvareihin, jotka halusivat käyttää oikeistososialidemokratiaa työläisten vetämiseksi kapitalistisen ja imperialistisen politiikan palvelukseen, sekä ”tiukan linjan” porvareihin, joiden tavoite oli työväenliikkeen – myös sosialidemokratian – tuhoaminen ja korvaaminen porvarillisella nationalismilla.
Maailmansota ja Venäjän Lokakuun vallankumous saivat lopulta vanhoillisimmatkin kapitalistit tajuamaan, että pelastaakseen kapitalismin sekä Saksan aseman imperialistisena suurvaltana, heidän olisi saatava tavalla tai toisella myös huomattavia määriä työläisiä puolelleen.
Porvariston kahden taktisen suuntauksen, eli ”taipuisan” ja ”tiukan linjan” yhdistelmästä tuli porvarien kaksinainen tavoite, tuhota työväenliike ja alistaa työläiset kiihkonationalistiseen kapitalistien johtamaan liikkeeseen hyödyntämällä valetyöläisjärjestöä tai valetyöväenpuoluetta.
Mikään olemassa oleva oikeistolainen puolue tai järjestö ei kuitenkaan soveltunut tuohon tehtävään. Gossweiler selittää, että kapitalismin markkinoiden kysynnän ja tarjonnan laki tavallaan pätee myös ”poliittisilla markkinoilla”.
Fasistista puoluetta ei keksitty noin vain vaan se muodostui monista iduista ja pitkällisen valintaprosessin, eräänlaisen poliittisen evoluutioprosessin, kautta.
Monien puolueiden joukosta tehtävään valikoitui Adolf Hitlerin puolue ”Saksan kansallissosialistinen työväenpuolue”. Se oli kaikkein sopivin toteuttamaan Saksan imperialistisen kapitalistiluokan sille asettaman tehtävän. Hitler myös innokkaasti markkinoi puoluettaan Saksan kapitalisteille juuri tällaisena palvelijana.
Tärkeimmät fasistisen puolueen siemenet olivat Pangermaanisen liiton istuttamia. Gossweiler toteaa tuon kapitalististen riistäjien järjestön luokkaluonteesta, että sillä oli ”hyvin läheiset suhteet raskaaseen teollisuuteen (Emil Kirdorf, Albert Vögler, Alfred Hugenberg, Paul Reusch, jne.) ja suuriin maanomistajiin (Kreivi Arnim-Muskau, Udo Graf zu Stolberg-Wernigerode, Gertzlaff von Hertzberg-Lottin, Paroni von Manteuffel-Katzdangen, jne.)”
Poliittinen valintaprosessi oli hidas ja pitkäkestoinen, koska kapitalistit eivät aluksi olleet valmiita valetyöväenpuolueen perustamiseen vaan toivoivat, että työläiset voitaisiin saada kannattamaan avoimen porvarillista nationalistipuoluetta. Suur-amiraali von Tirpitzin ja pangermanisti kapitalisti Kappin johdolla 1917 perustettu ”Saksalaisen isänmaan puolue” (DVLP) kuitenkin epäonnistui täysin työläisten kannatuksen kalastelussa.
”Keltaiset” luokkayhteistyöjärjestöt
Seuraava yritys oli perustaa ”keltaisia”, luokkayhteistyötä ajavia ammatillisia järjestöjä. Esimerkiksi Pangermaanisen puolueen avulla Wilhelm Wahlin ja Anton Drexlerin (alkujaan DVLP:n jäsen) perustamat järjestöt, jotka ensimmäisen maailmansodan aikana pyrkivät työläisten keskuudessa agitoimaan saksalaisen imperialismin puolesta, sekä esiintyivät antikapitalisteina, tosin kritisoiden ainoastaan entente-maiden, erityisesti Britannian kapitalismia.
Vuoden 1918 tammikuun lakkojen jälkeen raskaan teollisuuden ja armeijan kapitalistiset piirit (Reusch, Hindenburg, Ludendorff) yhä tehostivat ”keltaisten” valetyöväenjärjestöjen käyttöä, yrittäen koota niitä yhdeksi järjestöksi.
Kappin johtamat piirit tulivat siihen johtopäätökseen, että olisi mentävä vielä pidemmälle. Keltaiset järjestöt, jotka olivat ”Isänmaan puolueen” ja pangermaanisen porvariston avoimessa holhouksessa, eivät riittäisi. Ne eivät vetoaisi työläsiin. Olisi siis perustettava näennäisesti porvareista itsenäinen valetyöväenpuolue.
Valetyöväenpuolueet
Kappin ja ”Isänmaan puolueen” avulla valkokaulustyöntekijöiden liikkeessä aktiivisesti toiminut Wilhelm Gellert perusti helmikuussa 1918 ”Saksan työläisten ja toimihenkilöiden puolueen” (DAAP). Puolueen toivottiin saavan aikaan pysyvän käänteen työväenluokassa kansallismielisyyden suuntaan ja luokkataistelua vastaan.
Myöskään Gellertin puolue ei kuitenkaan onnistunut saavuttamaan kannatusta työläisten keskuudessa sen selvästi porvarillisen luonteen takia. Kysyttäessä, miten työläiset voivat parantaa asemaansa, Gellert sanoi, että kuka tahansa kunnianhimoinen työläinen voi ahkeruudella ja älyllä kohota toimihenkilöksi tai korkeampaan yhteiskuntaluokkaan.
Tuollainen kapitalistinen retoriikka tietysti herätti työläisissä, ja myös köyhtyvissä pikkuporvareissa, vain epäluuloa.
Gellertin porvarillinen työväenpuolue oli kuitenkin merkittävä vaihe kohti fasistista puoluetta. Se oli myös omaksunut edeltäjiltään antisemitistisen sekä valheellisen antikapitalistisen demagogian.
Kehitys samaan suuntaan jatkui, ja 1919 Anton Drexler perusti ”Saksan työväenpuolueen” (DAP). Militaristiset piirit olivat kiinnostuneita projektista, ja kenraali Ludendorff lähetti suojattinsa Adolf Hitlerin seuraamaan DAP:n kokouksia ja tukemaan puoluetta.
Vuonna 1920 DAP lopetti toimintansa, mutta johti natsipuolueen (NSDAP) perustamista.
Natsipuolue kapitalistien instrumenttina
Jo 20-luvun alussa kenraali Ritter von Epp kehui natsipuolueen olevan merkittävä väline, jolla työväenluokka saadaan kapitalististen nationalistipuolueiden puolelle. Lausunto oli liian optimistinen, mutta kertoo kuitenkin kapitalisti- ja militaristipiirien omaksumasta taktiikasta.
Vuonna 1926 Ruhrin (Saksan pääasiallisen teollisuusalueen) kapitalistien äänitorvi Rheinisch Westfälische Zeitung raportoi Hitlerin puheesta Ruhrin teollisuusporvareille ”että niin suuri määrä johtavien liikemiespiirien jäseniä osallistui luennolle, kertoo, miten suuren merkityksen Kansallissosialistinen liike on saavuttanut Adolf Hitlerin johtamana. Kapitalistien on entistä enemmän otettava se huomioon, koska se taistelee ennen kaikkea työläisten saksalaisesta sielusta.”
Vuoden 1930 elokuussa konservatiivinen fasistinen ”Saksalaiskansallinen kansanpuolue” (DNVP) kirjoitti tiedotteessaan, että sen tavoitteet edistyisivät paremmin, mikäli samalla kun DNVP yhdistäisi riveihinsä porvarilliset voimat, NSDAP ”suorittaa, internationalististen sosialistien käännyttämisen kansallismielisiksi sosialisteiksi”. Porvariston keskuudessa oli siis syntynyt selkeä ajatus työnjaosta.
Hitler ymmärsi mitä häneltä odotettiin, ja läpi 20-luvun hän kertoi Saksan suurimmille kapitalisteille, että väestöstä hyvin suuri osa on ’marxilaisia’, ’internationalisteja’, ’Saksan vastaisia’, ja mikäli työväenluokkaa ei voiteta nationalismin puolelle, ei Saksa voisi saavuttaa asemaansa suurvaltana.
Lisäksi tämä vaati marxismin ja internationalismin tuhoamista. Hitler perusteli, että ainoastaan hänen puolueensa pystyisi suorittamaan tehtävän ja kritisoi liberaalidemokraattisia porvaripuolueita siitä, että ne pyrkivät vain lyhytnäköiseen vallantavoitteluun, eivätkä marxismin pysyvään ja lopulliseen tuhoamiseen.
Natsipuolue ei kuitenkaan saavuttanut välitöntä menestystä työläisten keskuudessa. Hitler ei ymmärtänyt työläisiä vaan kuvitteli heihin vetoavan samanlaiset ajatukset kuin häneen itseensä: luokkataistelun korvaaminen rotujen taistelulla, pikkuporvarillinen näkemys, että koronkiskonta on riiston pääasiallinen tai ainoa muoto, ja epäselvät kuvitelmat siitä, että juutalaiset ovat kaiken pahan alku ja juuri.
Natsien sosiaalidemagogia
Natsipuolueen imperialistinen ja luokkataistelun kiistävä ideologia oli juuri sellainen, minkä sen kapitalistiset tukijat ja rahoittajat olivat valmiita hyväksymään.
NSDAP varoi ärsyttämästä kapitalisteja, mutta sen oli pakko esittää tiettyjä työväenpuolueilta plagioituja vaatimuksia, joiden toivottiin vetoavan työläisiin, esimerkiksi ohjelman kohta 7, jossa vaadittiin ”kansalaisille mahdollisuutta elannon hankkimiseen” ja kohta 11, jossa haluttiin kieltää ”tulot, jotka eivät perustu työhön ja ahkeruuteen”.
Kohta 11 tosin jatkuu argumentoimalla koronkiskontaa vastaan, ja siten vetosi enemmän pikkuyrittäjiin kuin työläisiin. Kohdat 12, joka vaati ”sotavoittojen takavarikoimista”, 13, joka vaati rajallista kansallistamista ja 14, joka vaati suurempia eläkkeitä, olivat työläisille suunnattuja.
Ne eivät kuitenkaan olleet tarpeeksi vasemmistolaisia vaatimuksia vedotakseen työläisiin, joilla oli jo olemassa sekä sosialidemokraattinen että kommunistinen vaihtoehto.
Natsien oli siis pakko tehostaa demagogiaansa. Niinpä 20-luvun lopulla esimerkiksi Strasser julisti ”Me olemme sosialisteja, nykyisen kapitalistisen järjestelmän verivihollisia”. Göbbels taas julisti, että jos työläiset ovat virheellisesti omaksuneet luokkataistelun kannan, siihen ovat syyllisiä kapitalistit.
Tämäkään ei kuitenkaan tarpeeksi vakuuttanut työläisiä, vaan korkeintaan herätti epäluuloa joissakin kapitalisteissa.
Tänäkin päivänä epärehelliset kapitalismin propagandistit viittaavat noihin Göbbelsin ja Strasserin demagogisiin lausuntoihin osoittaakseen natsien olleen ”sosialisteja” ja ”vasemmistolaisia”. He vääristävät täysin noiden lausuntojen merkityksen, sekä tahallaan jättävät huomiotta Hitlerin todellisen politiikan, hänen kapitalistiset tukijansa, sekä hänen lukemattomat puheensa, joissa hän ylistää ”yksityistä yritteliäisyyttä” ja ”yksityisomistusta”.
Natsien työpaikkajärjestöt
Vuonna 1929 NSDAP päätti vahvistaa työpaikkajärjestöjänsä (NSBO). Natsit samalla kehuivat erottavansa lakkorikkurit puolueesta, mutta pian huomasivat, ettei rikkureita juurikaan ollut, paitsi niitä toimia vastaan, jotka olivat natsien NSBO:n aloittamia.
NSBO itseasiassa oli kokonaisuudessaan rikkurijärjestö ja sitä kiellettiin maksamasta esimerkiksi tukea lakkoilijoille. Natsipuolueen johto totesi 1932, että NSBO ei ole ammattiliitto, eikä ammatillisen järjestön esiaste. Sen päätavoitteeksi määriteltiin marxismin tuhoaminen.
NSBO ei saisi edustaa työläisten asiaa oikeudessa, ja sen tuli tehdä yhteistyötä poliisien kanssa ja vakoilla työläisiä. NSBO:n myös pitäisi estää lakkoja varsinkin niillä työpaikoilla, joiden omistajat olivat n
NSBO:n oli kuitenkin 1932 osallistuttava kuljetustyöläisten lakkoon, vaikka sabotoivatkin sitä sisältäpäin. Hitler perusteli tätä Hindenburgille 19. marraskuuta: ”Ihmiset ovat hyvin katkeria. Jos olisin estänyt joukkojani osallistumasta, lakko olisi silti toteutunut, mutta olisin menettänyt kannattajani työläisten keskuudessa.”
NSBO:n menestyksen rajallisuudesta kertovat kuitenkin numerot. Kristityissä ammattiliitoissa oli 700 000 jäsentä vuonna 1931, ”vapaissa ammattiliitoissa” 4 miljoonaa, mutta NSBO:ssa vain 300 000. Tehdasneuvostojen vaaleissa 1931 NSBO sai vain 0.5 % paikoista.
Työläiset olivat ainoa luokka, joita oli natsipuolueessa vähemmän kuin heidän osuutensa väestöstä. Työläisiä oli väestössä 46 %, mutta natsipuolueessa vain 28 %. Porvarit ja pikkuporvarit olivat natsipuolueessa reilusti yliedustettuina.
Gossweiler toteaakin: ”fasistinen puolue ei kehittynyt joukkopuolueeksi ’kansallisena työväenpuolueena’, vaan pikkuporvarillisena, tai oikeammin, imperialistisena puolueena, jonka kannattajat olivat enimmäkseen pikkuporvareita”.
Natsipuolue ei tietysti voinut kehittyä joukkopuolueeksi pelkästään porvareihin tukeutuen, koska porvareita oli niin vähän. Sen oli pakko yrittää saada osa kansanjoukoista puolelleen. Työläisten suhteen se epäonnistui. Suurporvariston rahoituksen ja tuen avulla se onnistui saamaan kannattajia perinteisiin puolueisiin toivonsa menettäneiden pikkuporvareiden ja keskikerrosten keskuudesta.
Yhteenveto
Gossweiler toteaa, että natsipuolue ei ollut pikkuporvariston itsenäinen puolue, vaan suurimpien kapitalistien johtama puolue, joka vain huijasi puolelleen pikkuporvareita. Se syntyi porvariston taktisen ”kaksinaisen tavoitteen” ansiosta, jossa osa työväenluokkaa yritettiin kääntää työväenliikettä vastaan. Se käytti räikeää kansallismielistä ja sosiaalista demagogiaa sekä äärimmäisintä terroria.
Natsipuolue ei myöskään tehnyt vallankumousta, vaan sille tarjoutui mahdollisuus tulla valtaan muodollisesti ”laillisesti” valtiokoneiston ja hallitsevan luokan tukemana. Kun natsipuolue oli osoittautunut toimivaksi instrumentiksi kapitalismin suojelemiseksi, riitti se perusteeksi kapitalisteille muissakin maissa perustaa fasistisia puolueita. ”Kaksinaista tavoitetta” ei enää välttämättä tarvittu motivaattorina.
Gossweiler myös painottaa, että fasismia ei pidä nähdä kaavamaisesti saksalaisen natsismin kopiona, vaan sitä miten fasismi ilmenee muissa maissa, pitää aina analysoida tapauskohtaisesti.
Tomi Mäkinen
Työkansan Sanomat 3/2025