Tammisaaren pakkotyölaitos sijaitsi Dragsvikin kasarmeilla vuosina 1918–1940. Työväenliikkeen historian eräs vaihe kertoo poliittisten vankien kamppailusta jatkuvia oikeuksien vähennyksiä, päivittäisiä uhkauksia, epäoikeudenmukaisia rangaistuksia sekä sadistisia ja väkivaltaisia kiduttajia vastaan.
Dragsvikin vankileiri muodostui useista kasarmeista. Eri rakennuksissa asuvien vankien yhteyksien ylläpito teki mahdolliseksi joukkovastarinnan suunnittelun ja aloittamisen. Vankilan ulkopuolisten yhteyksien vireillä pito maan alla toimivan puolueen johtoon, työväenlehdistöön ja Vankien apu -yhdistykseen kouli vangeista kekseliäitä viestittäjiä, jotka pärjäsivät vaikeissakin olosuhteissa.
Vankien työajat ja työnormit oli määritelty tarkasti vankeinhoidon hallinnossa. Kun vangeilta takavarikoitiin kellot, työpäivän päättymistä oli lähes mahdoton arvioida tarkasti. Työpäivien pidentäminen ei lisännyt tuottavuutta. Vain vastarinta ja rangaistukset lisääntyivät.
Heikkilä oli asiallinen ja oikeudenmukainen vanginvartija. Häneltä vangit olivat tiedustelleet todellisia syitä jatkuviin kahdeksan vuorokauden mittaisiin vettä-leipää rangaistuksiin. Heikkilä totesi: ”Kysymys ei ole siitä, teettekö työtä enemmän tai vähemmän, vaan siitä, että teidät yritetään alistaa”. Eräs puuseppiä vartioiva vartija totesi vuonna 1932: ”Jos teette urakkanne määräajassa, on minun lisättävä vaatimuksia sen verran, että vaatimukset eivät täyty”.
”Jos te olette nöyriä, on teillä parempi olla. Näinhän afrikkalaisilla orjillakin oli Yhdysvalloissa, kun käyttäytyvät nöyrästi”, opetti vankilanjohtaja Edvard Kiianlinna vankeja. Kun poliittiset vangit eivät nöyrtyneet orjien asemaan, rangaistuksia kovennettiin peräkkäisillä kahdeksan vuorokauden mittaisilla vettä-leipää rangaistuksilla.
Jatkuvaa nälkää ja väkivaltaa
Vangeille hankitut perunat ja silakat olivat mätiä ja kauraryynit niin kehnoja, että puuro oli syötäväksi kelpaamatonta. Seuraavaksi kiellettiin poliittisten vankien omaisia tuomasta ruokapaketteja vangeille.
Vankien piinaaminen jatkui. Erään kasarmin selliin tuotiin neljä erittäin tarttuvaan tautiin sairastunutta vankia, joita sellitoverit hoitivat parhaansa mukaan. Viesti provokaatiosta saatiin toimitettua vankeinhoidon hallintoon ja sairastuneet pääsivät sairaalahoitoon.
Sairaanhoitajia vähennettiin pakkotyölaitoksella, samoin lääkärien vastaanottoaikoja supistettiin. Näin saatiin hidastettua vankien pääsyä sairaalahoitoon.
Raakaa väkivaltaa olivat vartijoiden rynnäköt vankien selleihin. Tarkastukset olivat tarkoituksella väkivaltaisia ja nöyryyttäviä. Vangit riisuttiin alasti selleissään ja komennettiin riviin kylmälle käytävälle, jossa he joutuivat odottamaan useita tunteja ”sellien ja vaatteiden tarkistusta”. Tämänkaltaisen kiusanteon seurauksena heikkokuntoisimmat vangit sairastuivat.
Lapuanliike halusi saada tiukat ja laittomuuksia kaihtamattomat vanginvartijat oikeudenmukaisten ja asiallisten vartijoiden tilalle. Vankilan johdon eräänä tavoitteena oli lopettaa vankien vapaa-ajan käyttö lukemiseen, opetukseen ja aatteelliseen kasvatukseen.
Heinäkuun puolivälissä lapualaisten liian lepsuna pitämä johtaja Kiianlinna passitettiin kuuden viikon mittaiselle kesälomalle. Kesälomasijaiseksi ja apulaisjohtajaksi oli nimitetty Väinö Kartano. Hän oli Suomenlinnan kurikomppanian päällikkö ja tunnettu lapualaismielisyydestään ja kovista otteistaan.
Mary Pekkala ja Vankien apu -yhdistys
Mary Pekkala oli englantilaissyntyinen, epäpoliittinen ja suomen kieltä taitamaton nainen. Tarmokkaana, pelottomana ja oikeudentuntoisena ihmisenä hän vaati pääsyä sisäministeri Kuokkasen puheille, kun lapualaisfasistit olivat kaapanneet vuonna 1930 hänen puolisonsa kansanedustaja Eino Pekkalan sekä kansanedustaja Jalmari Rötkön eduskunnan perustuslakivaliokunnan kokouksesta.
Tätä kaappausta seurasi työväen- ja pienviljelijäin ryhmän kansanedustajien vangitsemiset. Pidätettyjen omaiset olivat tutkintojen kestäessä tutustuneet toisiinsa. Mary Pekkala kutsui vankien puolisot kotiinsa keskustelemaan poliittisten vankien tukalasta tilanteesta.
Tässä tapaamisessa he päättivät perustaa Vankien apu -yhdistyksen, jonka yksi tehtävä olisi toimittaa vangeille ruokapaketteja. Mary Pekkala ja Anni Vuorio olivat ennakoineet ongelmia lapualaisten taholta ja olivat siksi käyneet vankeinhoitohallituksen pääjohtaja Arvelon puheilla, joka vastahakoisesti antoi poliittisille vangeille luvan vastaanottaa ruokapaketteja.
Toiminta oli alusta lähtien monipuolista. Vangeille ja heidän omaisilleen järjestettiin oikeudenkäyntiapua ja pulaan ajautuneille perheille jaettiin ruoka- ja raha-avustuksia.
Toimintaa laajennettiin myös Ruotsiin, jossa julkaistiin lehtijuttuja Suomen poliittisten vankien ahdingosta, otettiin vastaan rahalahjoituksia yhdistyksen toimintaa varten. Lapualaisfasistit eivät hyväksynet yhdistyksen toimintaa.
Mary Pekkalan pidätys
Etsivä Keskuspoliisi (EK) pidätti lokakuun 26. päivänä 1932 Mary Pekkalan, jonka laatima yhteenveto avustustoiminnasta joutui EK:n haltuun. Kotietsinnän suorittivat Fredy Kekäläinen, Bruno Aaltonen ja Harry Myller.
EK:n pöytäkirjan mukaan Mary Pekkalan kotoa takavarikoitiin Vankien Apu -yhdistyksen tilitiedot, kortistot, kirjeenvaihto ja Tukholman lahjoitus- ja avustuskuitit, vankien ja omaisten luettelot sekä selonteot EK:n viime aikoina suorittamista pidätyksistä. Aineisto tuotiin EK:hon lähempää tarkastelua varten.
Suomessa toimi 1930-luvulla oikeusistuimissa runsaasti lapualaishenkisiä syyttäjiä ja tuomareita, joilla oli yllään laillisuuden valekaapu, kuten Ensio Hiitonen on tutkimuksissaan todennut.
Vankien apu -yhdistystä vastaan nostetussa oikeusjutussa syyttäjä oli todennut: ”Yhdistys on toiminut vastoin lakeja ja hyviä tapoja vastaan”. Oikeudessa syyttäjän ei tarvinnut perustella eikä todistaa väitettään millään tavalla.
Tähän Mary Pekkala vastasi: ”Jos kristillisessä Suomessa katsotaan nälkäisten ruokkiminen ja alastomien pukeminen sekä vankien luona käynnit lainvastaiseksi toiminnaksi, niin silloin yhdistys on todellakin toiminut lakia ja hyviä tapoja vastaan”.
Mary Pekkala käytti runsaasti myös omia varojaan Vankien apu -yhdistyksen toimintaan. Hänen ja yhdistyksen jäsenten työllä oli vaikeimpina lapualaisvuosina 1930–1933 ratkaiseva merkitys poliittisten vankien ja heidän omaistensa selviytymisessä noina vaikeina aikoina.
Adressissa, jonka poliittiset vangit antoivat Mary Pekkalalle hänen täyttäessään 50 vuotta vuonna 1939 kuvastuu suuri kiitollisuus, jota he tunsivat Mary Pekkalaa kohtaan: ”Ensimmäisenä, pelottomana, meitä toisia innostaen, vaivoja ja varoja säästämättä olit kanssamme auttaaksesi sorrettuja. Usein tulimme luoksesi. Vahvistuneena lämpimästä kädenpuristuksestasi ja hymystäsi palasimme lisääntynein toivein jatkamaan työtämme. Sydämemme täyttyivät rakkaudesta Sinuun”.
Lavantautiepidemia kylvi kuolemaa
Vartijakunta ei piilotellut lapualaisuuttaan, vaan he yhä avoimemmin esiintyivät mustissa paidoissa ja toivat esiin lapualaisfasismiaan pakkotyölaitoksessa. Siirryttäessä vuodelle 1933, vankien fyysisen tilan yhä heikentyessä, levisi vankien keskuuteen lavantautiepidemia, johon sairastui toistasataa vankia.
Vankilan johto väitti sairauden olevan influenssaa, jonka hoidossa ei tarvittu erityisiä toimia. Kuumeiset potilaat pakotettiin käymään töissä. Sellissä numero 25, jossa Simo Helve asui, oli viisi vankia ja ainoa, joka ei sairastunut oli Arvo Keskiväli.
Joensuulaisen Helveen tilanne paheni päivä päivältä. Lopulta hänet vietiin sairaalaan, missä hän muutaman päivän jälkeen kuoli 19. päivänä tammikuuta 1933.
Yhdessä viikossa kuoli neljä vankia. Lavantautiepidemian riehuessa vankilan johtaja Edvard Kiianlinna erotti kaksi sairaanhoitajaa. Vapaaehtoistyötä pakkolaitoksessa tehnyt lääkäri oli kuiskannut eräälle potilaalle: ”Tämä on hirvittävä paikka. Tiedän lääkärinä mitä täällä pitäisi tehdä, mutta en voi sitä tehdä, sillä siitä päättää vankilan johtaja”.
Tiedot Tammisaaren pakkotyölaitoksen epidemiasta ja kuolemantapauksista saatiin julkisuuteen sitkeän työn avulla, jota Vankien apu -yhdistys sekä puolueen johto yhdessä tekivät.
Kansan Lehti kirjoitti 1. päivänä helmikuut 1933: ”POLIITTISTEN VANKIEN KESKUUDESSA RAIVOAA KULKUTAUTI”. ”Neljä kuollutta viikossa — 75 vankia sairastunut. Monien tila arveluttava”.
Tammisaaren poliittisten vankien lähettämässä vetoomuksessa selvitettiin vankilan terroristista fasistikomentoa ja sitä vaaraa, mihin vangit murhaajien käsissä olivat joutuneet. Monisteessa mainittiin nimeltä ne vanginvartijat, jotka olivat vankeja porukalla piesseet.
Kesällä 1932 vanginvartija Kinnunen näytteli vangeille Lapualla tehtyä puukkoaan ja sanoi: ”Tämä on se Lapuan laki, jolla täällä nyt hallitaan”.
Kasarmilla hämmennettiin ”paskaa”
Uhkailuja ja pahoinpitelyjä tapahtui laitoksessa joka päivä. Pakkotyölaitoksen apulaisjohtaja Brofeldt: ”Nyt ei täällä enää tule kysymykseen lait ja asetukset, sillä ne ovat puoluejuonittelujen ja lehmäkauppojen tuloksia. Nyt täällä määrää Lapuan laki”.
Juuri syömälakon edellä Tammisaaren pakkotyölaitoksen johto suorastaan kilpaili uusien piinaamismuotojen keksimisessä.
Erityistä pahennusta vangeissa herätti ”paskanhämmennys”, joka aloitettiin, kun oli käynyt ilmi, että puusepän verstaan työkaluvarastosta puuttui joitakin luetteloon merkittyjä työkaluja. Työkaluvarastoon pääsivät vain vanginvartijat ja jokainen työkalu luovutettiin kuittausta vastaan vangeille.
Vankilan johto antoi määräyksen, että työajan jälkeen sai likakaivoon tyhjentää verstaan paljun vain seulan läpi. Paljun sisältö piti kaataa seulaan ja vangin oli hämmennettävä jätöksiä kepillä niin kauan, että vartija oli todennut, ettei siinä ole työkaluja.
Sonnan sekoitus oli haisevaa, inhottavaa ja turhaa puuhaa. Jonkin ajan kuluttua muutamat vartijat lakkasivat vaatimasta sonnan sekoittamista, koska se tuntui heistäkin typerältä kiusanteolta.
Lakon edellä vankien mieliä kuohutti myös tieto siitä, että A-kasarmiin oli tuotu välineitä ruumiillista kuritusta varten: ruoskintapenkit, nahkahihnat vankien sitomista varten, asianmukaiset lakanat ja raipat. Myös konekivääreitä sijoitettiin eri puolille pakkotyölaitosta.
Lähes viisisataa vankia ryhtyy syömälakkoon
Tammisaaren pakkotyölaitoksen vangit tiesivät, että vain järjestäytynyt ja yhtenäinen esiintyminen, jolla havahdutettaisiin laajat kansalaispiirit vankilan ulkopuolella, olisi tepsivin keino saada laittomaan toimintaan muutoksia.
Valitukset vankeinhoitohallinnolle, suuret omaisten lähetystöt, eduskuntakyselyt ja lehtikirjoittelu eivät olleet auttaneet vankeja. Nyt jäljellä oli vain syömälakko, joka on ollut aina viimeinen keino saada vaatimukset esille.
Armas Äikiä, joka oli vuonna 1932 eristetty ja pidetty toista vuotta Sörnäisten kuritushuoneen yksityissellissä oli ryhtynyt syömälakkoon. Yhdentoista lakkopäivän ja pakkoruokintojen jälkeen hän oli saanut lupauksen eristyksen lopettamisesta.
Tilanteen kärjistyessä ja saatuaan puolueen suostumuksen asialle vankilaneuvosto julisti, että syömälakko aloitetaan aamulla 12. heinäkuuta 1933. Lakkoon ryhtyi 373 vankia.
Hämeenlinnan Keskusvankilan poliittiset naisvangit yhtyivät 16. päivänä heinäkuuta syömälakoon. Siihen osallistui 113 naisvankia. Lisäksi syömälakkoon ryhtyivät myös muissa vankiloissa olevat poliittiset vangit, joten syömälakossa olevien määrä oli noin 500 vankia.
Voima löytyi toveruudesta
Vangit tiesivät, että vankilan johto ei tule antamaan periksi, sillä hallitus ja maassa edelleen riehuvat lapualaisfasistit tukivat vankilan johtoa.
Lakon alkamispäivän aamuna jaettiin ruokaa entiseen tapaan. Vartijan aukaistessa sellin oven, kuului jokaisesta sellistä: ”Olemme ryhtyneet syömälakkoon, emmekä ota ruokaa ennen kuin mielivalta lopetetaan ja palautetaan poliittisten vankien lain mukaiset oikeudet”.
Lakon ensimmäisinä päivinä vangit huomasivat, että näläntunne kasvoi jatkuvasti ja vatsa tuntui vetäytyvän kiinni selkärankaa. Kävellessä tunsi heikotusta ja nukahtaminen oli vaikeaa. Mutta vähitellen näläntunne katosi, tilalle tuli väsymys ja heikkouden tunne. Oli liikuttava ja pidettävä yhteyttä tovereihin.
Noina päivinä ymmärsi, mikä voima on toveruudessa, yhteisössä ja yhteen hiileen puhaltamisessa. Niiden antaman voiman tunsi paksujen tiilimuurienkin läpi, joiden sisällä lähes neljäsataa vankia uhmasi fasistista komentoa.
Kuudentena lakkopäivänä vankilan johtajat kävivät selleissä kiivailemassa, että lakko on kapina. Ellei sitä lopeteta, seuraa syyte ja kahdeksan vuoden tuomio.
Kun elämä oli pantu vaakaan, ei uhkailu tehnyt toivottua vaikutusta vankeihin. Joka sellistä annettiin sama vastaus: ”Lopetamme vasta sitten, kun mielivalta ja väkivalta vankeja kohtaan päättyy”.
Jussi Malminen