Tammisaaren pakkotyölaitos sijaitsi Dragsvikin kasarmeilla vuosina 1918–1940. Työväenliikkeen historian eräs vaihe kertoo poliittisten vankien kamppailusta jatkuvia oikeuksien vähennyksiä, päivittäisiä uhkauksia, epäoikeudenmukaisia rangaistuksia sekä sadistisia ja väkivaltaisia kiduttajia vastaan.
Voima löytyi toveruudesta
Vangit tiesivät, että vankilan johto ei tule antamaan periksi, sillä hallitus ja maassa edelleen riehuvat lapualaisfasistit tukivat vankilan johtoa.
Lakon alkamispäivän aamuna jaettiin ruokaa entiseen tapaan. Vartijan aukaistessa sellin oven, kuului jokaisesta sellistä: ”Olemme ryhtyneet syömälakkoon, emmekä ota ruokaa ennen kuin mielivalta lopetetaan ja palautetaan poliittisten vankien lain mukaiset oikeudet”.
Lakon ensimmäisinä päivinä vangit huomasivat, että näläntunne kasvoi jatkuvasti ja vatsa tuntui vetäytyvän kiinni selkärankaa. Kävellessä tunsi heikotusta ja nukahtaminen oli vaikeaa. Mutta vähitellen näläntunne katosi, tilalle tuli väsymys ja heikkouden tunne. Oli liikuttava ja pidettävä yhteyttä tovereihin.
Noina päivinä ymmärsi, mikä voima on toveruudessa, yhteisössä ja yhteen hiileen puhaltamisessa. Niiden antaman voiman tunsi paksujen tiilimuurienkin läpi, joiden sisällä lähes neljäsataa vankia uhmasi fasistista komentoa.
Kuudentena lakkopäivänä vankilan johtajat kävivät selleissä kiivailemassa, että lakko on kapina. Ellei sitä lopeteta, seuraa syyte ja kahdeksan vuoden tuomio. Kun elämä oli pantu vaakaan, ei uhkailu tehnyt toivottua vaikutusta vankeihin. Joka sellistä annettiin sama vastaus: ”Lopetamme vasta sitten, kun mielivalta ja väkivalta vankeja kohtaan päättyy”.
Kuudentena lakkopäivänä eristettiin kymmenen vankia: Eino Pekkala, Artturi Rönnqvist, Huvi Luotonen, Hjalmar Långström, Eino Nevalainen, Rudolf Parviainen, Niilo Väre, Heino Helenius, Kössi Leino ja Jaakko Kivi. Heidät vietiin Turun lääninvankilaan, mutta Turun lääninvankilassakin he jatkoivat syömälakkoa 24. päivään heinäkuuta asti, kuten oli sovittu.
Turun lääninvankilaan oli jo aiemmin siirretty Aadolf Taimi. Eristyksen tarkoituksena oli saada tiivis lakkorintama murrettua. Siirto ei auttanut Väinö Kartanoa saamaan lakkolaisten päättäväisyyteen pienintäkään säröä.
Kahdeksantena päivänä vankilan lääkäri Martti Herman Nikkinen kävi selleissä vilkaisemassa vankeja. Hän mittasi pulssin ja kehotti lopettamaan lakon, koska pitkittyessään se alkoi käydä vaaralliseksi vangeille.
Kymmenentenä lakkopäivänä vankilanjohto aloitti pakkosyötön, jonka yhteydessä vartijoitten mielivalta ja väkivaltaisuus saavutti huippunsa. Kurinpalauttaja Väinö Kartano oli edellisenä päivänä valmentanut vartijoita siihen, ”miten kommunisteilta otetaan luulot pois”.
Äärimmäistä väkivaltaa, pakkosyöttöä ja useita kuolemantapauksia
Sellin ovi repäistiin auki ja vartija karjaisi ovelta: ”Ulos”!
”Heikotuksesta huolimatta lähdin kävelemään ovelle. En ehtinyt ovelle, kun tunsin niskassani kahden vartijan kourat, jotka heittivät minut ovesta käytävälle kirouksien säestämänä. Heiton voimasta lensin pää edellä käytävän toisella puolella olevaa raudoitettua ovea vasten ja lyyhistyin käytävälle”, kertoo kokemastaan kohtelusta Nestori Parkkari.
”Vai siihen perkele alat makaamaan”, karjui vartija ja tunsin, kuinka laahauduin pitkin lattiaa vartijoitten vetäessä minua jaloista. Yritin nousta portaiden kohdalla seisomaan, mutta sain potkun takamuksiini ja kierin kivisiä portaita alas välitasanteelle.
En tuntenut kipua, vaikka sain kivirapuista kovia tärskyjä päähäni ja päänahka hiertyi rikki. Muistan, että päällimmäisenä mielessä oli ajatus: nyt on kestettävä tuli mitä tuli. Minut työnnettiin selliin. Ovella tuli vastaan tuttu vanki, jonka kuolemankalpeat kasvot olivat veren tahraamat. Sellin keskellä oli lautapohjainen rautasänky, ikkunan pielessä seisoi lääkäri Nikkinen sekä sairaanhoitaja kumiletkuineen ja suppiloineen.
Sängyn kummallakin puolella oli kolme rotevaa vartijaa, valmiina käymään käsiksi kymmenen vuorokautta syömättä olleeseen ja päävamman vuoksi hoipertelevaan vankiin.
Sairaanhoitaja tarjosi maitomukia kysyen: ”Juotteko”? Vastasin: ”En juo”. Tämän jälkeen lääkäri Nikkinen ilmoitti: ”Selvä, aloitetaan”.
”En ehtinyt edes sivuilleni vilkaista, kun minut rysäytettiin laverille selälleni. Neljä vartijaa painoi minua laveriin ja kaksi tarttui päähäni niin tiukasti, että en saanut päätäni liikautettua. Vartijoitten otteet olivat ruhjovia ja tarkoituksellisen raakoja.
Olimme sopineet lakon alkaessa, että emme syö ja sillä selvä. Purin hampaani tiukasti yhteen. Kun suutani ei saatu auki työnsi lääkäri sormenvahvuisen kumiletkun vasempaan sieraimeeni. Se ei mahtunut sinne, vaikka sitä voimalla koitettiin tunkea nenääni. Kun lääkäri veti letkun pois, roiskahti verisuihku rinnalleni ja lääkärin käsille.
Nyt letku ängettiin voimalla oikeaan sieraimeen. Kipu oli hirvittävä, mutta ääntäkään en voinut päästää. Vihlovan kivun korventaessa näin, kuinka sairaanhoitaja kaatoi mukillisen maitoa letkun päässä olevaan suppiloon. Käsittely oli odotettua julmempaa ja kivuliasta.
Kun letku vedettiin sieraimesta, roiskahti verisuihku taas rinnalleni. Kun horjuin ovesta ulos, olin kuolemankalpea ja kolhittu, kuten edellinenkin pakkosyötetty vanki poistuessaan”, kirjoitti Nestori Parkkari kirjassaan Väkivallan vuodet.
Pakkosyötön uhrit
Ensimmäinen pakkosyötön uhri oli Armas Paajanen Tampereelta. Paajanen oli terve noin 30-vuotias urheilua aktiivisesti harrastanut mies. Lakon alkaessa hän oli vangeista yksi vahvimpia. Kun hän palasi pakkosyötöstä selliin helmikuun 21. päivänä, joku vartija oli töytäissyt häntä niin, että hän löi päänsä ovenpieleen.
Paajanen yski verta ja pyysi saada sairaanhoitajan selliin. Tähän pyyntöön johtava vanginvartija Laukas oli todennut: ”Ei sairaanhoitajalla ole aikaa palvella teitä”. Seuraavana päivänä Paajanen sylki ja oksensi verta. Paajanen sanoi sellitovereilleen epäilevänsä, että keuhkoihin oli mennyt maitoa.
Kuume nousi ja sydän alkoi oireilla. Vasta 24. heinäkuuta ylihoitaja Andelin määräsi Paajasen vietäväksi sairaalaan, jossa hän samana iltana kuoli.
Saman päivän iltana myös porilainen Artturi Selin kuoli lääkärin arvion mukaan ”keuhkotulehdukseen”.
Kalle T. Korhonen kuoli 2. päivänä elokuuta, saatuaan myös pakkosyötössä maitoa keuhkoihinsa.
Neljäs pakkosyötön uhri oli Väinö Uurtamo Helsingistä. Hänen terveytensä romahti neljännen lakkopäivän aikana, jolloin hän ei enää kyennyt lähtemään töihin.
Lääkäri kävi katsomassa häntä vasta kahdeksannen lakkopäivän aikana. Kymmenentenä hänet siirrettiin vankilan sairasosastolle, jossa hän kuoli samanlaisissa rintapoltteissa kuin toiset ennen häntä. Uurtamo kuoli 7. päivänä elokuuta 1933.
Hemming Lindqvistin pelasti sellitoverien neuvokkuus. Raahauduttuaan pakkoruokinnasta selliin sellitoverit asettivat kaksi sänkyä vierekkäin n. 30 sentin etäisyydelle ja Lindgvist laitettiin siihen väliin vatsalleen, jolloin hän saattoi valuttaa keuhkoistaan maitoheraa muistuttavaa eritettä alla olevaan vatiin.
Syömälakon lopettaminen
Syömälakko oli lopetettava. Tavoitteisiin ei päästy. Ulkopuolinen apu jäi oletettua vähäisemmäksi ja yhteydet vankilan ulkopuolelle katkesivat. Oli taivuttava, ettei taituttaisi.
Lapualaishenkiset vanginvartijat yrittivät viivyttää sairaanhoitajia ja lääkäreitä suorittamasta terveydenkannalta tärkeitä toimenpiteitä.
Poliittisten vankien kamppailu eloonjäämisestä jatkui vielä pitkään lakon jälkeen. Puutteellisesta terveydenhoidosta johtui, että vankien terveydentila oli niin heikko, että vielä vuoden 1934 aikana Tammisaaren pakkotyölaitoksella sattui kuolemantapauksia.
Kiristystoimenpiteet työn teossa, ulkoilussa, kuten kaikessa muussakin jatkuivat entiseen tapaan eikä poliittisten vankien oikeuksia saatu lakolla palautettua.
Syömälakon julkisuudessa herättämä huomio ei näyttänyt pelottavan eikä hävettävän fasisteja, eikä heidän apureinaan toimineita vankila-, oikeus- ja muita viranomaisia. Kansalaisia yritettiin vetää vuosina 1930–1933 fasismin kurimukseen ja Suomesta oli tullut jo avoimen väkivallan ja laittomuuksien temmellyskenttä, joille kokoomus antoi täyden tukensa.
Lopuksi lapualaisten ja kommunistien tuomioiden vertailua
Lapualaisjohtajia vastaan nostettiin oikeusjuttu Mäntsälän ”kapinan” jälkeen, mutta se oli täyttä poliittista humpuukia. Poliittisen näytelmän käsikirjoituksen olivat laatineet samat suurteollisuuden omistajat, jotka jo vuosia olivat olleet Lapuan liikkeen suurimpia rahoittajia, kuten Rudolf Walden, Rafael Haarla, H. Hackman, Jacob von Julin ja Petter Fossström.
Humpuukihupailun ohjasi kokoomuslainen sisäministeri. Mäntsälän kapinasta porvareiden toisilleen jakamat tuomiot vaihtelivat neljästä kuukaudesta yhteen vuoteen, joista heidät vapautettiin lyhyen vankeusajan jälkeen.
Lapuan liikkeen suurimpia rahoittajia eivät ”sivistysvaltion” syyttäjät haastaneet käräjille. Kun taas sadoille vasemmistolaisille ja kommunisteille sekä tavallisille työläisille oli jo vuosikausia annettu rekisteröityyn järjestöön kuulumisesta, puoluetoimintaan osallistumisesta ja lentolehtisten jakamisesta jopa yli kuuden vuoden tuomioita, täysin elinkelvottomissa olosuhteissa.
Mäntsälän aseelliseen vallankaappaussuunnitelmaan osallistuneet ja vangittuna olleet Lapuan liikkeen johtajat Kosola, Wallenius, Susitaival, Koivisto, Sario, Haglund, Lind, Byström, Tavaila, Veijola ja Terä julkaisivat 14. päivänä lokakuuta hallitusta vastaan suunnatun julkilausuman, jossa esitettiin suoria, erittäin vakavia uhkauksia hallitukselle.
Samana päivänä Veijola ja Teräaloittivat syömälakon, josta porvarilehdet kirjoittivat tuulesta temmattuja tarinoita.
15. päivänä lokakuuta Koivisto, Susitaival, Tavaila ja Byström vapautettiin.
17. päivänä lokakuuta Kosola, Lind, Haglund ja Sario vapautettiin.
18. päivänä lokakuuta Wallenius, Veijola ja Terä siirrettiin siviilisairaalaan.
19. päivänä lokakuuta Walleniuksen, Veijolan ja Terän terveydentilan tarkastivat lääkintöhallituksen pääjohtaja Hannes Ryömä ja vankilan ylilääkäri Edvard J. Horelli. Heidän lausuntojensa perusteella Wallenius vapautettiin.
Tähän päättyi Veijolan ja Terän syömälakkokin. He ryhtyivät jälleen halukkaasti syömään niitä muruja, mitä mahtavien teollisuuspamppujen pöydästä heille tippui.
Jussi Malminen