Venäjän porvaristo yrittää harhaanjohtaa kansaa monin tavoin ja jopa salakavalasti. Yhtäältä, huolimatta kommunisminvastaisuudestaan, se yrittää esiintyä Neuvostoliiton seuraajana asioissa, jotka palvelevat sen propagandaa, kuten antifasistinen taistelu ja suuret tieteelliset saavutukset.
Se esittää propagandassaan punalippuisia panssarivaunuja, jotka panostavat objektiivisesti väärään porvarilliseen antifasismiin, joka kuitenkin omaksuu äärimmäisyyksien teorian ja vannoo uskollisuutta porvariston diktatuurille.
Samalla porvaristo ei epäröi syyttää Leniniä ja Stalinia ongelmista, jotka ilmenivät Neuvostoliiton entisten kansojen rauhanomaisessa rinnakkaiselossa vastavallankumouksellisten syrjäytysten jälkeen, kun taas puheessaan ennen operaatioiden alkua presidentti Putin esiintyi asiantuntevimpana ja tehokkaimpana dekommunisaation toteuttajana.
Kuten olemme jo historiallisen kokemuksen perusteella maininneet, jopa työväenluokan voittaessa ja omalla voimallaan rakentaessa sosialistista yhteiskuntaa, luokkataistelu, uuden ja vanhan välinen konflikti, jatkui kiivaasti. Kommunisminvastaisuutta ei kukistettu kokonaan ja peruuttamattomasti.
Vastavallankumouksen voiton mahdollisuus ei ole ainoastaan poissuljettu, vaan se on pysyvä ja jatkuva uhka. Kaadettu hallitseva luokka ei tee kompromisseja eikä hyväksy tappiotaan.
Sosialististen vallankumousten kokemus osoittaa, että porvariston arsenaali sen pyrkimyksissä palauttaa oma valtansa on rikas: siihen kuuluvat sotilaalliset interventiot, sabotaasit ja saarrot maan sisällä, mutta myös liittolaisten mobilisointi ulkomailta. Päätavoitteena oli estää ja kaataa sosialistisen rakentamisen kulku.
Neuvostovastaisuus ja antikommunismi
Lokakuusta 1917 lähtien, jolloin alkoivat 1900-luvun sosialistiset vallankumoukset, sosialistisen rakennustyön asia Euroopassa ja koko maailmassa on ollut kansainvälisen imperialistisen järjestelmän raivokkaan hyökkäyksen kohteena. Antikommunismi samaistettiin neuvostovastaisuuteen.
Toinen maailmansota tähtäsi Neuvostoliittoa vastaan. Englanti ja Ranska pitivät suvaitsevaista asennetta natsi-Saksaa kohtaan sen hyökätessä ja miehittäessä Neuvostoliiton reunamilla sijaitsevia maita vastaan. Tästä esimerkkeinä Münchenin sopimus ja perääntyminen Hitlerin vaatimusten edessä.
Erityisesti aikana, jolloin useat Keski- ja Itä-Euroopan maat olivat siirtymässä sosialismin leiriin, imperialistit aloittivat ”kylmän sodan” politiikan. Vuonna 1947 muodostettiin ”Trumanin” oppi ja Marshall-suunnitelma, ja vuonna 1949 perustettiin sotilasliitto Nato.
Suunnitelmiin sisältyi taloudellisia saartoja, sotilastukikohtien verkoston rakentamista, taantumuksellisten ja fasististen elementtien, pääasiassa sosialistisen rakentamisen maista karkaavien ryhmien rahoittamista ja varustamista, näissä maissa asuvien valikoitujen vakoojien sekä kirkon rahoittamista.
Kokonaiskuvaan liittyi tietenkin jatkuvasti sotilaallinen uhka, globaali, paikallinen tai rajoitettu sota ja ydinaseiden käytön uhka. Interventiotavat ja -menetelmät vaihtelivat tapauksen mukaan.
Vuonna 1952 presidentti Eisenhower seurasi ”vapautus”-oppia kutsumalla sosialistisen rakentamisen maita ”orjakansoiksi”, lupaamalla apua vastarinnalle ja kuvailemalla taktiikaksi poliittisten, taloudellisten ja psykologisten keinojen tapauskohtaista käyttöä.
Joulukuun 1955 viestissään Eisenhower puolestaan totesi erityisesti, että ”orjuutettujen maiden rauhanomainen vapauttaminen oli yksi Yhdysvaltojen päätavoitteista, ja se on nyt ja pysyy sellaisena, kunnes se toteutuu”.
Maiden sisällä käytettiin valtavia varoja järjestöjen perustamiseen, ja paitsi Yhdysvalloissa myös Länsi-Saksassa, Englannissa, Ranskassa ja muualla rahoitettiin tutkimuksia ja kirjoitettiin satoja artikkeleita poliittisten ja psykologisten kampanjoiden arvosta ja suunnittelusta.
Näitä tavoitteita palveli ”Vapaan Euroopan komitea”, joka perusti myös samannimisen radioaseman tuhansien yhteistyökumppaneiden ja kymmenien tehokkaiden lähettimien avulla. Miljoonia lentolehtisiä ja muuta propagandamateriaalia levitettiin.
Kylmän sodan kuuma hyökkäys
Kylmän sodan ajan yhteydessä Yhdysvaltojen ulkoministeriön suunnitteluasiantuntija ja myöhempi presidentti Carterin neuvonantaja Brzezinski kirjoitti vuonna 1966 aika ajoin valmistelluista erilaisista kumouksellisista suunnitelmista: ”Toivotuin muutoksen muoto alkaisi Itä-Euroopan valtioiden sisäisellä vapauttamisella…”
Myöhemmin, heinäkuussa 1968, julkistettiin Pentagonin ja CIA:n laatima ”operaatiosuunnitelma” sosialistisia maita ja erityisesti Tšekkoslovakiaa ja Saksan demokraattista tasavaltaa vastaan. Suunnitelman liitteissä kuvattiin yksityiskohtaisesti Yhdysvaltain asevoimien niin sanottuja ”ensisijaisia toimia” ja niiden vakoilua Varsovan liiton maita vastaan.
Saksan demokraattisessa tasavallassa vuonna 1953, Unkarin ja Tšekkoslovakian sosialistisissa tasavalloissa vuosina 1956 ja 1968, Puolassa vuonna 1980 tapahtuneet kumousyritykset ovat olleet porvarillisten ja opportunististen voimien antisosialistisen propagandan kohteena koko ajan nykypäivään asti, ja niitä on käytetty hyväksi kommunismin vastaisen toiminnan vahvistamiseen.
Myös näissä tapauksissa porvarilliset ja opportunistiset julkaisijat ja analyytikot ovat osallisina antisosialistisessa propagandassa, todellisuuden vääristämiseen tähtäävässä operaatiossa. Ne toistavat iskulauseita ”demokraattinen sosialismi” ja ”ihmiskasvoinen sosialismi”.
Ne ovat iskulauseita, joiden alla sosialistisen rakennustyön ja kapitalismin restauraation horjuttaminen eteni opportunististen voimien vaikutuksesta. Tärkeää roolia vastavallankumouksellisten ja kommunismin vastaisten voimien kehityksessä näyttelivät NKP:n 20. kongressin oikeistolainen poikkeama ja sitä seurannut sosialististen ominaisuuksien asteittainen heikkeneminen taloudessa tunnettuine seurauksineen.
Porvarillinen historiankirjoitus, vastavallankumouksellisten mullistusten jälkeen, muovaa historiallisia tapahtumia raa’alla vääristellyllä menetelmällä ja hyödyntää hallussaan olevia arkistoja parhaaksi katsomallaan tavalla imperialistista barbaarisuutta tukevaa politiikkaa ja ideologiaa, tartuttaen työväenluokan tietoisuuteen antisosialistisen ja antikommunistisen propagandan myrkyllä.
Yhdysvaltojen, EU:n ja sen jäsenvaltioiden hallitusten toimet menevät jopa niin pitkälle, että ne antavat päätöslauselmia, joissa Neuvostoliitto esitetään Hitlerin liittolaisena ja sodan aloittamisesta yhteisvastuullisena. Tähän hankkeeseen ne investoivat paljon rahaa (juhliin, koulutusohjelmiin, erilaisiin tuotantoihin, julkaisuihin jne.) todistaakseen sosialistisen rakennustyömaan valtioiden sortavan, autoritaarisen ja epäliberaalin luonteen.
Vapaus kapitalismissa on omistajaluokan mielivaltaa
Porvarillinen kirjoitus syyttää sosialismia totalitarismista, vapauden ja demokratian rajoittamisesta. Heidän analyysinsä tietenkin peittää sen tosiasian, että näillä käsitteillä ei ole yleistä ja neutraalia sisältöä, vaan luokkakäsitys, minkä vuoksi vallitseva ja nykyinen käsitys vapaudesta ja demokratiasta on porvarillinen.
Heidän analyysistään puuttuu vapauden ja demokratian suhde talouteen, luokkaristiriitoihin, riistoon, sortoon, köyhyyteen, työttömyyteen ja sotiin.
Termistä ”totalitarismi” on huomautettava, että sitä käyttävät laajalti erilaiset porvarit ja opportunistit pyrkiessään samaistamaan sosialismin fasismiin, mikä on tunnettu kahden ääripään teoria. Näin porvarillinen demokratia ja totalitarismi esitetään vastakkainasetteluna, mutta vaietaan kapitalismin ja fasismin välisestä verisukulaisuudesta pääoman diktatuurin muotoina.
Tämä on yritys hämärtää todellisuutta, jotta porvarillinen demokratia voidaan esittää fasismin tehokkaimpana vastustajana ja vetää työväenliike puolustamaan porvariluokkaa. Heillä on huoli omaisuuden ja tuotantovälineiden yksityisyyden suojelemisesta.
Siksi heillä on antikommunismi lippunaan, siksi he haluavat houkutella työssäkäyviä äänestäjiä, jotka kannattavat jotakin porvarillista hallintoa, olipa se liberaali tai sosiaalidemokraattinen, oikeistolainen tai vasemmistolainen.
Absoluuttista vapautta ei ole
Marxilaisella filosofisella tasolla absoluuttista luonnollista vapautta ei ole, kuten useat porvarilliset ajattelijat väittävät. Marxilaiseen ajatteluun perustuvalla vapaudella ei ole mitään tekemistä agnostisismin, yksilöllisen itsemääräämisoikeuden, yksilöllisten oikeuksien jne. kanssa, jotka irrallaan sosiaalisista oikeuksista ja yhteiskunnan luokkaluonteesta palvelevat vain integraatiota ja hämmennystä.
Poliittisen vapauden rajat kapitalismissa määräytyvät sen mukaan, missä määrin nämä eivät kyseenalaista, vaan helpottavat kapitalististen tuotantosuhteiden kehitystä ja ylläpitämistä. Siksi porvarillinen demokratia on demokratiaa kapitalismin puitteissa. Se on porvariston diktatuurin ilmaisumuoto.
Sosialistinen demokratia tai proletariaatin diktatuuri muodostaa työväenluokan vallan perussisällön. Tämän vallan tehtävänä on yhteiskunnan aineellisen perustan muuttaminen kapitalistisesta kommunistiseksi. Vastavallankumous on riistävien luokkien yritys saada valta takaisin, kukistaa sosialismi.
Sosialistinen demokratia tarkoittaa harvojen sortoa suuren kansan enemmistön toimesta. Sosialistisessa demokratiassa työväenluokkaa koulutetaan tuotannon ja kaikkien yhdeksän yhteiskunnallisen rakenteen järjestämisessä, hallintomekanismien hallinnassa, suunnittelussa ja toteutuksessa.
Työväenluokan osallistuminen ei rajoitu edustajien valintaan lainsäädäntöelimiin, vaan he osallistuvat suoraan työväenvallan instituutioihin ja elimiin.
Niin sanotun vasemmiston vastuu
Myös niin sanotun vasemmiston voimilla on oma erillinen, erityinen panoksensa kommunismin vastaiseen toimintaan voimilla, jotka määrittelevät itsensä antikapitalistisiksi, radikaaleiksi tai jopa kommunistisiksi.
Nämä olivat tietenkin tunnettuja opportunismin voimia, jotka historiallisesti ovat esiintyneet rinnakkain vallankumouksellisen liikkeen kanssa, usein ”petetyn” vision puolustajina, sosialismin kriitikkoina, jonka olemme tulleet tuntemaan oletettavasti tieteellisen kommunismin ”puolustamisen” näkökulmasta, aina harjoittaen Neuvostoliiton vastaista panettelua.
Näin oli erityisesti aikana, jolloin sosialismin rakentamisen perustuksia luotiin Neuvostoliitossa 1920- ja 1930-luvuilla, mutta myös aikana, jolloin Neuvostoliitto johti kansojen antifasistista ja anti-imperialistista taistelua ennen toista maailmansotaa ja sen aikana.
Nämä olivat erityisesti Euroopassa opportunistisia voimia, jotka pitivät vastavallankumouksellisia mullistuksia sosialistisen rakentamisen maissa edistyksellisenä kehityksenä.
Nämä ovat tänä päivänä voimia, jotka verukkeena hyödyntääkseen vastustajan leirin ristiriitoja ja halkeamia, asettuvat yhden tai toisen imperialistisen keskuksen taakse. Pohjimmiltaan nämä ovat voimia, jotka hämmentävät välittömiä tehtäviä ja yhteiskunnan vallankumouksellisen muutoksen tavoitetta, hämärtävät taktiikan ja strategian välistä suhdetta, jonka he itse asiassa pitävät päämääränään.
Nämä voimat asettavat negatiivisen korrelaation nimissä tavoitteita, siirtymäohjelmia ja laskevat jopa mahdollisen liittouman porvariston osien kanssa useissa kysymyksissä, kuten rintamassa fasismia vastaan, sorrossa, sodan ja rauhan ongelmassa – elementtejä, jotka peittävät todelliset syyt, todellisen vastustajan ja tien ulos kapitalistisesta barbarismista.
Opportunismi on aina vastavallankumouksellista
Lopuksi on mainittava, että kommunisminvastaisuutta voivat ruokkia vallankumouksellisen etujoukon omat virheet, jos niitä ei korjata ajoissa.
Puutteet, kuten työväenluokan puolueen itsensä teorian luovan kehittämisen tarpeen aliarviointi, porvarillisten, pikkuporvarillisten, reformististen ja opportunististen näkemysten omaavan vakaan ideologisen rintaman aliarviointi, ideologisen ja poliittisen valmistautumisen puute käänteiden edessä sekä joukko uusia, monimutkaisia kysymyksiä, joita luokkataistelu herättää.
Historiallinen kokemus vahvistaa, että porvarillisen ideologian vaikutus työväenliikkeeseen, kompromissit etujen ja tarpeiden suhteen, vetäytyminen kohti kansallisen yhtenäisyyden ja sosiaalisen kumppanuuden vaatimuksia palvelevat objektiivisesti porvaristoa.
Siksi opportunismin rooli on aina vastavallankumouksellinen, objektiivisesti perustuen sen asenteeseen ja valintoihin kaikissa olosuhteissa, olipa kyseessä vallankumouksellisen liikkeen nousu tai taantuminen porvarillisen vallan romahtamisen olosuhteissa ja tietenkin voiton ja sosialistisen rakentamisen olosuhteissa, jolloin hallitseva luokka ei luovu omistussuhteistaan, vallastaan.
Työkansan Sanomat 1/2026