1980-luvulla Keski- ja Etelä-Amerikan valtiot alkoivat irtaantua sotilasjuntista kohti porvarillisia liberaalidemokratioita. Muutoksen alkupuolella Bolivian ja Venezuelan kaltaiset maat toteuttivat aluksi talouspolitiikkaa, joka hyödytti etenkin porvaristoa. Ammattiliittojen ja demokratisoitumista ajavien ruohonjuuritason liikkeiden nousu johti tämän sorron vastaiseen luokkataisteluun.
Kylmän sodan päättyessä monet alueen vallankumoukselliset työväenliikkeet sortuivat resurssien ja yhteistyön puutteeseen. Tämä johti siihen, että Yhdysvallat ei enää pitänyt aluetta yhtä tiukassa otteessa. Imperialististen maiden avoimet ja salaiset operaatiot alkoivat vähentyä.
Epäonnistunut kapitalistinen politiikka oli johtanut köyhyyden ja työttömyyden lisääntymiseen. Monikansalliset yritykset ryöstivät alueen luonnonvaroja ja hyväksikäyttivät halpaa työvoimaa entistä enemmän. Vasemmistolle oli jälleen kerran luotu uusi mahdollisuus voittaa työväen suosio. Bolivarialaisen vallankumouksen menestys johti lopulta vasemmistoliikkeiden samanaikaiseen nousuun Keski- ja Etelä-Amerikassa.
Ilmiöön viitataan yleisesti niin sanottuna vaaleanpunaisena aaltona. Tämä aalto on ollut hyvin sitkeä ylittäessään monia imperialististen provokaattorien hyökkäyksiä.
Keski- ja Etelä-Amerikka haastamassa länsimaista ylivaltaa
Vasemmistoliikkeiden hellittämätön nousu Keski- ja Etelä-Amerikan valtioissa on reaktio vuosikymmeniä jatkuneeseen kapitalistiseen politiikkaan ja monikansallisiin yhtiöihin, jotka pyrkivät tuhoamaan aluetta voittojen toivossa. Porvarillisesta suuntauksestaan huolimatta vaaleanpunaiseen aaltoon kuuluvat maat pyrkivät yhtenäisesti turvaamaan kansallisen itsemääräämisoikeutensa sekä parantamaan työväenluokan olosuhteita. Keski- ja Etelä-Amerikka vastustaa länsivaltojen pitkään jatkunutta kiistatonta ylivaltaa.
Näitä vasemmistolaisia liikkeitä voidaan pitää ensiaskeleena kohti oikeudenmukaisempaa yhteiskuntaa, sillä ne harjoittavat uudelleenjakopolitiikkaa ja pyrkivät parantamaan köyhän ja riistetyn työväenluokan elintasoa. Esimerkiksi Brasiliassa liike on saanut aikaan merkittäviä parannuksia, kun väestön lukutaito on noussut valtavasti ja Lulan Bolsa Família -ohjelman kaltaiset toimet ovat lisänneet pienituloisimpien työläisten ostovoimaa.
Marginalisoidut ryhmät, kuten alkuperäisyhteisöt sekä maattomat maatyöläiset, ovat hyötyneet suuresti heihin myötämielisemmin suhtautuvien liikkeiden noususta. Tämä näkyy erityisen vahvasti bolivarilaisessa liikkeessä, joka tunnustaa Bolivian monikansalliseksi valtioksi.
Keski- ja Etelä-Amerikan vasemmistoliikkeiden lupaava taipumus on alueellisen solidaarisuuden vaaliminen. Tätä on edistetty yhteisillä ponnisteluilla kohti Yhdysvaltojen harjoittaman imperialismin heikentämistä. Esimerkkejä tällaisista imperialismin vastaisista liittoutumista ovat muun muassa Etelä-Amerikan valtioiden unioni (UNASUR), Latinalaisen Amerikan ja Karibian valtioiden yhteisö (CELAC) sekä Bolivarilainen liittouma Amerikkamme kansojen hyväksi (ALBA).
Keski- ja Etelä-Amerikan valtiot kamppailevat ristiriitoja vastaan
Vaaleanpunaisen aallon maat kohtaavat useita haasteita menestyksensä ja suosionsa suhteen. Kiinan ja Venäjän investoinnit alueelle ovat vähentyneet verrattuna 2000-luvun lopun ja 2010-luvun alun väliseen aikaan. Ukrainan kriisi on johtanut vakaviin toimituspuliin maailmanlaajuisesti. Globaali skenaario on monimutkainen, ja tällä on vaikutuksia talouskehitykseen voimakkaasti maailmankaupasta riippuvaisella alueella.
Haaste, jota ei voi vähätellä, on useissa Keski- ja Etelä-Amerikan valtioissa harjoitettu luokkakollaboratiivisuus. Useimmat Keski- ja Etelä-Amerikan valtiot ovat päättäneet luottaa avoimesti kapitalistisiin tekijöihin rahoittaakseen teollisuuskehitystänsä. Queiroz Galvãon, Petrobrasin ja Novonorin kaltaisten yksityisten ja kansallisten yhtiöiden kutistuminen on näin ollen johtanut siihen, että tämänkaltaisen talouskehityksen realistisuus on heikentynyt.
Tämä luokkakollaboraatio on heikentänyt vasemmistolaisten liikkeiden vallankumouksellista potentiaalia ja jossain määrin passivoinut työväenluokkaa, samaan tapaan kuin sosiaalidemokratia on tehnyt Suomessa.
Kapitalistiluokka säilyttää valtansa ja pyrkii anastamaan kaikki työväenluokan saavuttamat voitot, mikä näkyy Jair Bolsonaron ja Jeanine Áñezin kaltaisten fasististen johtajien opportunistisessa nousussa 2010-luvun puolivälissä ja loppupuolella. Kapitalististen tuotantosuhteiden ja valtarakenteiden kyseenalaistamisessa on paljon toivomisen varaa myös Keski- ja Etelä-Euroopassa.
Alueen taloudellista kehitystä ovat historiallisesti mahdollistaneet ympäristölle vahingolliset teollisuudenalat, kuten öljy-, kaasu- ja kaivosteollisuus. Tämä tapa kehittää taloutta aiheuttaa voimakasta riippuvuutta maailmanmarkkinoista sekä heikentää kansakunnan puolustuskykyä taloudellisia pakotteita vastaan. Yhdysvallat, tämä Keski- ja Etelä-Amerikan maiden öljyn suurkuluttaja, on ollut erityisen motivoitunut sekaantumaan alueen kehitykseen, sillä se pitää kansallistamispyrkimyksiä uhkana omille eduilleen.
Globaalin etelän taloudelliset kehitysmahdollisuudet ovat rajallisia, kun kestävyysvaatimukset ymmärrettävästi yleistyvät. On myös syytä huomioida, että nämä teollisuudenalat vaikuttavat suhteettomasti alkuperäisyhteisöihin ja johtavat usein väestönsiirtoihin.
Käännekohta amerikkalaisen imperialismin vastaisessa taistelussa
Vaaleanpunaisen aallon haasteista huolimatta sen päävastustajien menetelmät pysyvät samoina. Imperialistien yritykset herjata Castillon ja Lulan kaltaisia johtajia ovat suurelta osin kaikuneet kuuroille korville paikallisen väestön keskuudessa. Lulan voittaessa Brasilian presidentinvaalit on vaaleanpunainen aalto lisännyt riveihinsä tämän monikansallisen liikkeen laajimmin arvostetun johtajan.
Brasilian historian menestyksekkäimmän ja arvostetuimman diplomaattisen elimen ja maanosan laajuisen, luonnonvaroiltaan rikkaan valtion johdossa Lula voi muuttaa liikkeen johtajia koskevan maailmanlaajuisen mielipiteen suosiollisempaan suuntaan.
Amerikkalaisesta imperiumista on tullut entistä juonikkaampi sen käyttäessä entistä enemmän valtaa, mutta samalla tämä saattaa olla sen tuho. Vasemmistoliikkeiden nousu Keski- ja Etelä-Amerikassa osoittaa massiivisen ja romahduspisteessä olevan imperiumin ristiriitojen olevan kärjistymässä. Anti-imperialistien ja työväen aika lähestyy nopeasti.
Vaaleanpunaisen aallon sinnikkyys uhmaa sortoa
Analysoidessa vasemmistoliikkeiden aaltoa Keski- ja Etelä-Amerikassa on tärkeää ottaa huomioon sekä monien nykyaikaisten johtajien vallankumouksettomuus että Yhdysvaltain imperialismin massiivinen haitallinen vaikutus näihin liikkeisiin. Suhtaudumme edelleen varovaisesti kaikkiin valtioihin, jotka päättävät säilyttää porvariston ylivallan, mutta emme saa tehdä niin sen kustannuksella, että jätämme tukematta taistelua planeetan voimakkainta imperialistista valtiota vastaan.
Vaaleanpunaisen aallon loppua on ennustettu kerta toisensa jälkeen. Se nostaa päätään aina, kun saapas painuu entistä voimakkaammin Keski- ja Etelä-Amerikan työväenluokan päälle. Kansan sitkeyttä sortoa vastaan on ylistettävä ja sen itsemääräämisoikeutta on suojeltava imperialistisia valtoja vastaan. Vaikka luokkatietoisuuden kehittyminen työväenluokan sisällä on hidasta, ideologista taistelua käydään edelleen aktiivisesti tällä Atlantin ja Tyynenmeren välisellä mantereella.
Rosa Silva ja Gustavo Silva
Työkansan Sanomat 8/2023