Kazakstanin viime päivien tapahtumat ovat yllättäneet länsimedian ja monet läntiset kommentaattorit. Työkansan Sanomat julkaisi viime vuonna kaksiosaisen artikkelin Kazakstanin historiasta ja nykypäivästä. Julkaisemme nyt uudelleen artikkelin arvioineen.
Jos joku lukijoista kysyy joltain jalankulkijalta mitä he tietävät Kazakstanista, suuri osa varmaan sanoo, että he tuntevat tai näkivät Sasha Baron Cohenin elokuvan Borat. Valitettavasti Borat -hahmo ei ole edustava hahmo Kazakstanille, sillä siinä on paljon ristiriitaisuuksia todellisuuden kanssa. Yksi niistä on tämä: kazakstanilaiset ovat aasialaisia, Cohenin hahmo muistuttaa enemmän stereotyyppistä hahmoa Lähi-idästä.
Työkansan Sanomat haastatteli jokin aika sitten kazakstanilaista kommunistista Punainen Jurtta -ryhmää. Ennen kuin luette haastatellun käännöksen, pientä faktatietoa Kazakstanista.
Kazakstan sijaitsee Keski-Aasian pohjoisosassa. Sen naapurimaa pohjoisessa ja lännessä on Venäjä, idässä Kiina, etelässä Turkmenistan, Uzbekistan sekä Kirgisia. Maan pinta-ala on 2 724 900 km² ja se on kooltaan maailman yhdeksännellä sijalla. Suuri osa maasta on aroa ja aavikkoa.
Kazakstanilaiset ovat taustaltaan turkkilaisperäinen kansa. Islam levisi alueelle 700-800 luvuilla. Kazakstanin nykyisellä alueella sijaitsi erilaisia nomadivaltioita, mutta lopulta se liitettiin 1700-luvulla Venäjän keisarikuntaan. Venäjän sisällissodan yhteydessä Kazakstan liittyi Neuvosto-Venäjään ja vuonna 1936 muodostettiin Kazakstanin Sosialistinen Neuvostotasavalta.
Vuonna 1991 Kazakstan oli viimeinen varsinainen liitotasavalta, joka irtautui Neuvostoliitosta. Itsenäistymisestä vuoteen 2019 presidenttinä toimi autoritaarinen Nursultan Nazarbajev, arvonimeltään Elbasy (Kansakunnan johtaja).
Maan bruttokansantulo (bkt) on toiseksi suurin koko entisessä Neuvostoliitossa, 188 miljardia dollaria. Bkt asukasta kohti on viideksi suurin, 9 828 dollaria. Inhimillisen kehityksen indeksin mukaan 0.825 (0.001 isompi kuin Venäjällä) eli neljänneksi suurin entisessä Neuvostoliitossa.
Lari Miniailo (LM):Mitä voitte kertoa meille olosuhteista missä nykyinen Kazakstan muodostui?
Punainen Jurtta (PJ):Kazakstan julisti itsenäisyyden16. joulukuuta 1991 poistuttaessaan viimeisenä Neuvostoliitosta, juuri ennen historian ensimmäisen proletaarisen valtion lopullista katoamista. Itse asiassa maamme sammutti valon, kun se lähti viimeisenä talosta jota purettiin. Todennäköisesti tämä voidaan jopa kirjoittaa plusmerkiksi presidentillemme – ainakaan hän ei osallistunut suoraan Neuvostoliiton hajottamiseen.
Vaikka ei voida sanoa, ettei Nazarbajevilla olisi ollut mitään tekemistä hajottamisen kanssa, hän ei ollut kuitenkaan eturivissä. Itse asiassa Nazarbajev tuli presidenttikuntaan nationalismin aallolla ja käytti hyväkseen vuonna 1986 opiskelijoiden levottomuutta, joka johti Moskovan nimittämän Gennady Kolbinin erooon vuonna 1989.
Nazarbajev ei ole ruokkinut kansallismielisyyttä. Tasavalta on toistaiseksi välttynyt suurista etnisistä syistä johtuvista konflikteista, huolimatta siitä, että maassa asuu yli sata kansallisuutta. Poikkeus kuitenkin tapahtui helmikuussa 2020, jolloin konflikti kazakstanien ja dungaanien välillä Kordain kylässä laajeni joukkopogromeiksi ja murhiksi: 23 000 dungalaista pakotettiin pakenemaan naapurimaa Kirgisiaan.
Mutta kaiken kaikkiaan suhteellisen rauhallinen 1990-luku oli ensimmäisen presidentin tärkeimpiä ansioita. Syyt tähän eivät ole mielestämme presidentin moraalisissa ominaisuuksissa, vaan poliittisessa ja taloudellisessa tilanteessa.
Kazakstan muistuttaakin monin tavoin Venäjää. Etniseen alkuperään perustuva avoin vaino estäisi hallitsevaa luokkaa tekemästä bisnestä, ja he käyttävät vain tarpeeksi kansallismielisyyttä oikeuttaakseen yksityisomistuksen olemassaoloa.
LM: Ja mitäs talous?
PJ: Voidaan heti todeta, että Kazakstan on monessa suhteessa, erityisesti taloudellisesti ja poliittisesti hyvin samanlainen kuin Venäjä. Venäjän jälkeen päätimme myös käyttää sokkiterapiaa, yksityistää kaikki mahdollinen.
Olemme täsmälleen samassa raaka-ainetaloudessa, täsmälleen samalla kaasun ja öljyn linjalla, samalla aliarvostetulla paikallisen valuutan vaihtokurssilla suhteessa ostovoimapariteettiin, samalla hallitsevan luokan Neuvostoliiton vastaisella ideologialla ja samanlaisella tuholla teollisuudessa, tieteessä, lääketieteessä ja koulutuksessa.
Jotain on hieman parempaa kuin Venäjän federaatiossa, jotain pahempaa, mutta erot ovat merkityksettömiä. Näyttää siltä, että me kaikki toistamme peräkkäin samaa.
Venäjään verrattuna Kazakstan selviytyi 1990-luvulta helpommin. Meillä ei ole ollut sisällissotia ja suuria terrori-iskuja. Keskimäärin väestö on todennäköisesti hieman köyhempää kuin Venäjällä. Suurin osa maastamuuttoaalloista tapahtui perestroikan jälkeisinä vuosina, jolloin venäjänkielinen väestö alkoi lähteä Venäjälle. Tämä muutti merkittävästi koko maan väestön eri kansallisuuksien osuuksia, ja maatalouden tuhoutuminen muutti kansallisia mittasuhteita kaupungeissa, koska se ajoi kazakstanilaiset pois aiemmin vauraasta valtion ja kolhoosien maasta.
Kolhoosit ja sovhoosit on tuhottu, suurin osa tehtaista on vajonnut unohduksiin, loput tehtaat ja luonnonalueet myydään ulkomaalaisille. Näin ilmestyi alueellemme Yhdysvaltojen, Iso-Britannian, Turkin, Intian, Tanskan ja sitten Kiinan pääoma. Nykyaikaisten poliitikkojen ja taloustieteilijöiden virtaviivaisella kielellä Kazakstan on yhä enemmän mukana maailmantaloudessa. Itse asiassa olemme muuttuneet Euroopan, Yhdysvaltojen ja Kiinan reuna-alueiksi, kehittyneiden maiden raaka-aineeksi.
Kaiken lukemasi jälkeen voi ajatella, että Kazakstanissa on toivoton pimeys ja kauhu. Mutta niin kauan kuin öljy, kaasu ja hiili antavat oligarkkien rikastua, maa pysyy käynnissä. Siksi suurissa kaupungeissa kaikki näyttää melko kunnolliselta ja kaikenlaiset kauppakeskukset entisten tehtaiden rakennuksissa luovat vaikutelman hyvinvoinnista.
Kazakstan itsessään on Keski-Aasian alueellinen keskus, kotimaiset kapitalistimme omistavat jopa suuryrityksiä naapurimaissa. Venäjän ohella myös naapuritasavaltojen siirtotyöläiset käyvät täällä töissä, mitä voidaan pitää merkkinä jonkinlaisesta hyvinvoinnista.
Lari Miniailo
Työkansan Sanomat 8/2021
Toinen osa julkaistaan seuraavassa lehden numerossa