Antikommunismi on porvariston keino puolustaa pääoman diktatuuria, jonka vihollinen on kussakin tapauksessa hallitusmuodosta riippumatta työväenluokka ja kansa. Antikommunismi on olennainen osa pääoman ideologiaa ja poliittista käytäntöä, erottamattomasti sidoksissa sen strategiaan.
Antikommunismi tähtää suoraan iskuun työväenluokan ideologiseen ja poliittiseen etujoukkoon, kommunistiseen puolueeseen ja sen ideologiaan.
Se pyrkii estämään sosialistisen vallankumouksen subjektiivisten edellytysten kypsymisen, koska kapitalismin ristiriitojen ja niiden kärjistymisen maaperässä muodostuu mahdollisuus kehittää antikapitalistista tietoisuutta, ymmärtää laajemmin sosialismin välttämättömyyttä.
Antikommunismi alkoi selvemmin muotoutua omaksi porvariston ideologian osaksi sen historiallisen ajanjakson kanssa, jolloin työväenluokka alkoi ideologisesti ja poliittisesti eriytyä porvaristosta, jolloin taistelu työväenluokan aseman parantamiseksi liitettiin myös taisteluun vallasta.
Taistelu elinolojen parannuksista sai valtataistelun luonteen ja se alkoi nousta kilpailevaksi uhaksi pääoman vallalle. Tämä on aikakausi, jolloin vallankumouksellinen teoria, marxismi, yhdistyi työväenliikkeen taisteluun.
Kommunismin ”uhka”
Myöhemmin antikommunismi kehittyi, voimistui ja sisällytettiin valtioiden, kansainvälisten järjestöjen, esikuntien, instituutioiden, mekanismien jne. suunnitteluun aikana, jolloin kapitalismin oli kohdattava kommunistinen ”uhka” kansannousujen ja vallankumousten, kuten Pariisin kommuunin, muodossa.
Porvariston virallisena ideologiana ja käytäntönä se kasvoi kapitalismin imperialistisessa vaiheessa – pääasiassa Venäjän lokakuun sosialistisen vallankumouksen voiton jälkeen – vainon, interventioiden, sotien, kuten toisen maailmansodan, politiikan myötä.
Antikommunismi löytää jalansijaa ja vaikuttaa työväenluokan ja kansan tietoisuuteen porvarillisen ideologian hallitsevan aseman ansiosta olosuhteissa, joissa porvaristo säilyttää kykynsä manipuloida ja käyttää esteettä valtaansa.
Se hyödyntää kapitalismin luotuja illuusioita, joista tyypillisintä on pienten parannusten, yksilöllisten ja helppojen ratkaisujen etsiminen, jotka johtavat luokkakompromisseihin ja opportunismiin.
”Ennaltaehkäisevä antikommunismi”
Pääoman voimat, tietoisina siitä, että ongelmat ja umpikujat väistämättä ravistelevat rappeutuvaa kapitalismia, ryhtyivät ajoissa kaikkiin tarvittaviin toimiin poistaakseen järjestelmän kyseenalaistamisen riskin.
Jopa nykypäivän kaltaisina aikoina, jolloin työväenliike on perääntymisasemissa, kommunisminvastaiset voimat käyttävät erilaisia laillisia oikeudellisia keinoja kommunismia vastaan, vaikka järjestelmällä ei ole välitöntä ja näkyvää uhkaa.
Pääoman voimat vahvistavat nationalistisia, äärioikeistolaisia ja opportunistisia voimia tavoitteenaan hämätä ja harhaanjohtaa kansankerroksia todellisista syistä, jotka ovat syynä heidän kokemiinsa ongelmiin. Tavoitteena on peittää kapitalismin kyvyttömyys ratkaista, antaa vastaus kansan vaikeuksiin.
Kommunismin vastaiset voimat ovat käyttäneet kaikkia keinoja vaikuttaakseen kansanjoukkoihin: panettelua, valheita, väärää tietoa, pelottelua. Ne hyödyntävät taikauskoa ja uskonnollisia ennakkoluuloja. Ne käyttävät mitä vaan kelpaavia luonnehdintoja, joilla on kommunismia herjaava vaikutus.
Antikommunismi voi olla avointa tai peiteltyä, raakaa tai hienostunutta, riippumatta siitä, mistä se on peräisin. Se ulottuu kaikille yhteiskunnallisen elämän aloille. Se läpäisee kaikki ylärakenteen osa-alueet, valtiokoneiston, koulutusjärjestelmän, kulttuurituotannot ja joukkotiedotusvälineet.
Kommunisminvastaisella teollisuudella on käytettävissään valtavasti varoja julkaisujen, elokuvatuotantojen sekä median ja lehdistön tuotantoon. Niitä käyttävät porvarillinen valtio, sen instituutiot, koulut, kirkko, kaikenlaiset kapitalistisen järjestelmän ideologiset, poliittiset edustajat ja puolustajat.
Joitakin tunnetuimpia antikommunismin ydinväittämiä
Antikommunistien yksi eniten käyttämä hokema on ”Sosialismi – kommunismi on utopiaa”.
Vastavallankumouksellisia mullistuksia hyödynnetään dokumentoimaan, että sosialismi-kommunismilla ei ole historiallista perustaa, sitä ei voida ”toteuttaa”. Se on yhteiskunta, joka ei tarjoa kannustimia.
Tavoitteena on todistaa, että yksilöllisen voiton motiivi on ainoa sosiaalisen työn ja tuotannon järjestämisen motiivi, ja että sosiaalisen edistyksen motiivi samaistetaan kapitalistin motiiviin.
Teorioita ”Yhteiskunnallisten vallankumousten historian loppu”, ”luokkataistelun loppu” toistetaan vastoin kaikkea todellista kehitystä.
Tuotantosuhteiden roolia vähätellään ja väitetään, että nykyajan kapitalismilla ei ole mitään tekemistä 1800-luvun kapitalismin kanssa, että nykyään elämme jälkiteollisessa yhteiskunnassa, globalisoituneessa tiedon ja informaation yhteiskunnassa, digitaalisella aikakaudella, missä kaikkiin eriarvoisuuksiin voidaan puuttua.
Historiallisia tapahtumia vääristellään tahallisesti. Kuuluja ovat mm. Stalinin rikokset, Moskovan oikeudenkäynnit, Stalinin yhteistyö Hitlerin kanssa, Ukrainan holokausti, Molotov-Ribbentrop-sopimus, Neuvostoliiton ”interventio” Puolassa ja Baltian maissa.
Edellä mainitut ovat vain muutamia esimerkkejä kommunismin- ja neuvostovastaisesta teollisuudesta, joka käyttää kaikkia keinoja historian väärentämiseen.
Kylmä sota palaa
Pariisin kommuunin ajoista lähtien on yritetty syyttää vallankumouksellista liikettä väkivallan kannattamisesta, väkivaltaisesta vallankaappauksesta.
Erilaiset porvarit ja opportunistit saarnaavat väkivaltaa vastaan ohittaen sen luokkasisällön ja vaikenevat siitä, että viime kädessä väkivallan lähtökohta on itse ihmisen riistossa, porvarillisen vallan pakottamisen mekanismeissa.
He esittävät porvarillisen demokratian parlamentaarisen muodon ihanteellisena järjestelmänä yhteiskunnan eri konfliktiryhmien järjestyksen ylläpitämisen välille. He kutsuvat työläisten mobilisaatioita ääritoiminnaksi. He laativat lakeja työväenliikkeen hallitsemiseksi ja neutraloimiseksi demokratian nimissä.
Yrittäessään vaikuttaa työläisten, kansan, tietoisuuteen ja tuomitakseen väkivallan, mistä tahansa se tuleekin, he jopa syyttävät ”radikalismia” negatiivisena asiana oikeuttaakseen valtion väkivallan ja työläisten kansanliikkeeseen kohdistuvan sorron monopolin, suojellakseen vähemmistön etuja monien etuja ja tarpeita vastaan.
”Radikalismin” kieltäminen on tekopyhää niiltä, jotka ovat vuodattaneet verta joka puolella maapalloa varmistaakseen voittonsa.
Imperialistisen sodan olosuhteissa on tyypillistä, että kommunismin vastaista toimintaa käytetään konfliktin molemmilla puolilla. Naton ja EU:n taholta käytetään kylmän sodan aikaisen kommunismin vastaisen toiminnan koko arsenaalia.
Työkansan Sanomat 8/2025