Toimittajat kirjoittavat uutiset, mutta heidän takanaan on yleisölle näkymättömien tiedottajien ja pr-ammattilaisten runsaslukuinen joukko. Tuo joukko muovaa mielikuvia ja haluaa lukita television katsojien ja lehtien lukijoiden mielipiteet vaikenemalla tapahtumien todellisista taustoista, muokkaamalla uutisia ja käyttämällä sensuuria. Saddam Husseinin vertaaminen Irakin sodan aikana Hitleriin ei ollut sattumaa yhdysvaltalaisessa propagandassa. Samat keinot ovat käytössä myös nykyisessä Ukrainan kriisissä.

Venäjä-kuvan historiaa

Tultaessa 1500-luvulle Euroopassa riehui rutto. Rikoslakeja kovennettiin ja katolisen kirkon noitaroviot roihusivat. Levottomassa ja kuohuvassa Euroopassa taisteltiin maallisesta ja kirkollisesta vallasta. Pitkään mongolivallan eristämänä ollut Venäjä ryhtyi luomaan yhteyksiä Eurooppaan ja siirtyi aktiivisempaan ulkopolitiikkaan.

Omaa tapakulttuuria kehityksen ehdottomana huippuna pitäneet ”sivistyneet” eurooppalaiset sijoittivat venäläiset outoine tapoineen sivistyksen ja barbarian rajamaastoon, jolla oli vähän yhtymäkohtia eurooppalaiseen kulttuuriin ja sivistykseen.

Lähes kaksisataa vuotta myöhemmin, 1600-luvun loppupuolella, kuva Venäjästä oli jo muuttumassa. Sen eksoottisuus kiinnosti matkakuvausten kirjoittajia, kauppiaita ja diplomaatteja, jotka ihailivat kielen kauneutta ja kansan suvaitsevaisuutta.

Kirjoittajat vertasivat venäläisten kesyttömiä tapoja lähinnä irlantilaisiin ja maan voimavarana nähtiin kansan yhtenäisyys, uhrautuvaisuus ja sitkeys.

Ruotsin suurvaltakaudella Venäjän vastainen propaganda sai negatiivisia piirteitä. Suuri pohjan sota (1700–1721) käynnisti Hitlerin Venäjän retkeä muistuttavan propagandamyrskyn, joka ei päättynyt edes Pultavan tappioon. Sotaväenotot rasittivat suomalaisia. Suuren pohjan sodan aikana kuoli Ruotsin armeijan riveissä arviolta 50 000 suomalaista miestä. Suhteessa väkilukuun sotilaita oli kuollut paljon.

Suomessa oli vuonna 1695 asukkaita n. 500 000. Vuonna 1721 väkiluku oli jo vähentynyt n. 22 prosentilla 391 000 asukkaaseen.  

Venäjän ja Turkin välisen sodan sytyttyä vuonna 1787 Ruotsin kuningas Kustaa III arveli tilaisuutensa koittaneen. Hän väärensi tiedusteluraportteja Venäjän sotavalmisteluista Suomen rajan tuntumassa ja valmistutti venäläisiä univormuja, joita puki sotilailleen, lavastaen rajakahakoita, joita käytti tekosyynä sodan aloittamiselle ja hyökkäsi Venäjälle. 

Russofiliaa

Ranskan vallankumous 1700-luvun loppupuolella, nationalismin nousu ja Napoleonin sodat toivat Venäjä-kuvaan myönteisiä piirteitä. Se nähtiin konservatiivisten ihanteiden puolustajana, ylimysvallan tukena nousevaa porvaristoa vastaan ja vallankumousaatteiden kehtona.

Konservatiivien näkemyksissä Venäjän ihailu kohdistui ennen kaikkea sen hallinnolliseen traditioon. Myös ortodoksisuus nähtiin myönteisenä, perinteen voimaa korostavana seikkana.

Eurooppalaisten nahistellessa keskenään venäläisyys edusti pysyvyyttä ja perinteitä.

Russofobiaa

Venäläisvastaisuuden yltyminen Englannissa 1800-luvun alkupuolella on arvoituksellinen seikka. Varsinaista poliittista vastakkainasettelua ei maiden välillä ollut, eikä kilpailu siirtomaakaupastakaan voinut olla syynä suhteiden kärjistymiseen.

Vuonna 1787 alkoi sota Turkin ja Venäjän välillä. Venäläisten vallattua Krimin niemimaan alkoi englantilaislehdistö julkaista huhuja Venäjän uusista valloitusaikeista.

Eräs tunnetuimmista lännen junailemista propagandatempuista oli Puolassa laadittu Pietari Suuren testamentti. Sen perimmäisenä tarkoituksena oli vahvistaa todeksi huhut Venäjän hyökkäyssuunnitelmasta Euroopan valloittamiseksi.

Napoleonin sotaretki 1812

Propagandakirjoituksissa Napoleon esiintyi Euroopan pelastajana. Niissä vakuuteltiin hyökkäyksen olevan ehkäisysota, jolla pelastetaan eurooppalainen kulttuuri ja sivistys lähiaikoina odotettavissa olevalta Venäjän hyökkäykseltä.

Ehkäisevä hyökkäys alkoi 24. kesäkuuta 1812. Propagandakirjoitusten mukaan Napoleonia velvoitti vastuu eurooppalaisista, joita barbaarisen valloittajan murskaamisen jälkeen odotti tuhat vuotta pitkä rauhanaika.

Napoleonin Grande Armèe lyötiin joulukuussa 1812.

Ranskan katolinen kirkko ja lehdistö lietsoivat russofobiaa  

Kun Aleksanteri I:n armeija marssi Pariisiin vuonna 1814, merkitsi se kaupungin miehitystä, mutta myös rauhaa erittäin raskaiden sotavuosien jälkeen.

Aleksanteri nautti varsin laajaa suosiota ja hänen miehitysjoukkonsa sopeutuivat hyvin pariisilaiselämään.

Katolinen kirkko oli yksi vahvimmista venäjänvastaisen propagandan julistajista Nikolai I:n hallintokaudella. Se kohdisti voimakkaan propagandakampanjan Venäjän hallitsijoiden läheisiin yhteyksiin ortodoksikirkkoon, jota propagandistit väittivät tsaarien käyttäneen häpeilemättä hyväkseen orjuuttaessaan kansaa.

Venäjän alhaisesta sivistystasosta kertovat pamfletit ja lehtikirjoitukset totesivat maan olevan kaukana läntisten kulttuurikansojen alapuolella, koska venäläisiltä puuttui tyystin kyky itsenäiseen ajatteluun.

Ruotsalaisten venäjänpelko ja Sven Hedinin pamfletit

”Idän uhka” palaa ruotsalaiseen keskusteluun uudelleen 1800-luvun loppupuolella. Merkkinä Venäjän laajentumishalusta nähtiin suomalaisten muuttoliike Finnmarkiin ja rautatieverkoston rakentaminen kohti Pohjois-Suomea.

Tikunnokkaan nostettiin myös kesäisin Venäjältä Ruotsiin saapuvat käsityöläiset, ruotsalaisen sahateollisuuden tarvitsemat sahanteroittajat – jotka porvarilehdissä leimattiin vakoilijoiksi.  

Sven Hedin (1865–1952) oli vahva äärioikeistolainen vaikuttaja, kartografi, kirjailija ja tutkimusmatkailija. Hän kirjoitti venäläisvaarasta kaksi kansallismielistä pamflettia, jotka lähetettiin lukijoille oikeistolehtien liitteinä.

Ruotsalainen politiikan tutkija Lindberg kirjoittaa asiasta seuraavasti: ”Jo tutkimuksen nykyvaiheessa voi todeta, että Venäjän vaara sellaisena kuin Hedin sen esittää, on puhdasta kuvitelmaa. Miten kirjoitukset, joilla ei ole yhteyttä todellisuuteen, voivat saada niin runsaasti huomiota ja kiihottaa lukijoiden mielikuvitusta”, kummasteli Lindberg.

Preussilaispropaganda

Venäläisvastaisuutta kiihkeästi lietsovat ja Saksan suurvalta-asemaa hamuavat piirit perustivat vuonna 1891 äärioikeistolaisen Alldeutscher Verband -yhdistyksen.

Sen päämääränä oli sosialismin vastustaminen sekä muuttaa 1850-luvun jälkeen harjoitettu vakaa ja varovainen bismarckilainen idänpolitiikka aggressiiviseksi venäjänvastaiseksi ulkopolitiikaksi.

Yhdistyksellä oli 25 000 jäsentä, joilla oli merkittävää vaikutusvaltaa lehdistössä, politiikassa, virkamiehistössä, armeijassa sekä kasvatus- ja sivistystoimessa.

Yhdistyksen perustajajäsenissä oli tunnettuja äärioikeiston, suurteollisuuden ja talouselämän edustajia. Emil Kirdorf ja Gustav Krupp tukivat toimintaa erittäin runsaskätisesti.

Hajanaisena aiemmin toimineet oikeistopuolueet ja äärikansalliset ryhmittymät löysivät yhteisen ulkopoliittisen linjan aggressiivisestä idänpolitiikasta. Yhdistykseen kuuluvien baltiansaksalaisten tavoite oli Baltian valtaaminen.

Preussilaisten tehokas kasvatus- ja tiedonvälitysjärjestelmä mahdollisti nationalistisen ideologian ja kiihkeän russofobian levittämisen.

Samaan aikaan lisääntynyt vallankumouksellinen liikehdintä Venäjällä sai runsaasti julkisuutta Euroopassa. Aave – joka kummitteli Euroopassa, oli riski valtion turvallisuudelle sekä valta- ja talouseliitin ikuisille eduille.

Alldeutscher Verband -yhdistys patisteli konservatiivisia lehtiä yhteistoimintaan. Propagandistisissa kirjoituksissa sosialistit leimattiin varkaiksi, maanpettureiksi ja kansakunnan vihollisiksi, joten valtion tulee päättäväisesti ryhtyä toimiin sosialismin kitkemiseksi, vaadittiin porvarilehdissä.

Pamfleteissa kansaa peloteltiin sosialismilla. Suurteollisuuden edustajat perustelivat Venäjän vaaraa entisillä kokemuksilla sekä Pietari Suuren testamentin sisällöllä. Kulisseissa luotiin uskoa imperialistisen sodan voimaan myös sisäpoliittisten ongelmien ratkaisijana. Sota polttaisi karstaksi sen, joka saksalaisessa yhteiskunnassa oli heikkoa, vierasta ja rappeuttavaa.

Kun russofobialle ei löytynyt faktoihin perustuvia syitä, tiedotusvälineissä otettiin vanhat kliseet uudelleen käyttöön: ”Venäjä on savijaloilla seisova jättiläinen, joka kaatuisi lujasta iskusta”.

Saksalaispropagandaa aktivisteille, heimojärjestöille ja jääkäreille

Monet valkoisen Suomen propagandatoimintaa sävyttäneet teemat: Venäjän vastaisuus, sosialismin vastaisuus, rodullinen ja kulttuurinen ylemmyydentunto, sekä halu vallata lisää elintilaa ovat jäljitettävissä synnyinsijoilleen Saksaan.

Saksalaisten laajentumishaluisen ja aggressiivisen idänpolitiikan pohjalta rakentui sittemmin aktivismin, heimojärjestöjen ja jääkäriliikkeen aatteellinen perusta.

Äärinationalistien laajentumishalu jymisi kryptisenä ja velvoittavana ohjeena Suomen heimojärjestöille ja jääkäreille: ”Puun on kasvettava tai kuoltava”. Ohjeen täydellinen sisäistäminen ilmeni heimojärjestöjen ja jääkäreiden pakkomielteisessä halussa vallata Viena, Aunus ja Itä-Karjala runsaine metsineen Suomelle.

Suorat kontaktit Saksan kansallismielisiin piireihin ja upseeristoon lisäsivät Suomen äärikansallisten voimien uhoa Venäjää kohtaan. 

Suomalaisten Venäjä-propagandaa

Historialliset kansantarinat syntyvät ja elävät omien lakiensa mukaisesti, historiallisesta totuudesta välittämättä.
Vainolaistarinoista löytyy runsaasti yleismaailmallisia aiheita, kuten vainolaisia kerran toisensa jälkeen höynäyttävä ja kurittava Laurukainen, joka tekee täsmälleen samanlaisia tempauksia kuin sveitsiläisten kansallissankariksi noussut Wilhelm Tell.

Suurin osa venäjänvastaisista tarinoista heijastavat oikeistolehdistöstä, suojeluskunnista sekä muista äärioikeistolaisista lähteistä, kuten Erkki Räikkösen vuonna 1924 julkaisemasta Heimokirja-pamfletista omaksuttuja venäläisvastaisia ääriasenteita.

Venäläisvastaisista sananparsista valtaosa kerättiin äärioikeiston toimesta vasta 1930-luvulla.

Akateeminen Karjala-Seura

Kuten Toivo Nygård on tutkimuksissaan osoittanut, aktiivisen ryssänvihan vaatimus ei ollut satunnainen tai AKS:n äärilaidan ajama ilmiö.

AKS julkaisi vuosina 1922–23 kaksi propagandakirjasta: ”Ryssästä saa puhua vain hammasta purren” ja ”Suursuomi on yhtä kuin isänmaa”. Näitä julkaisuja käytettiin suojeluskuntien, heimojärjestöjen, opiskelijoiden sekä kadettien isänmaalliseen kasvatukseen.

Opettajaseminaarien kasvatuksessa oli keskeisellä sijalla venäläisvastainen isänmaallisuus. Aktiivista venäläisvastaisuutta ilmeni myös oppikoulun opettajien keskuudessa.

Ryssänviha oli AKS:n Suomen Heimo -lehden säännöllisesti julkaisemaa sisältöä 1920-luvulla. Maanpuolustuspropagandaa tutkinut Taisto Nummi toteaa, että vuonna 1932 kaikesta Hakkapeliitta-lehden Neuvostoliittoa käsittelevästä aineistosta 93 prosenttia oli Neuvostovastaisia.

Nygård käyttää esimerkkinä suojeluskuntalaisten lehden vuonna 1921 järjestämää kilpailua parhaasta Venäjää ja venäläistä kuvaavasta sananlaskusta. Kisan voitti aivoton tokaisu: ”Mikä eläin on eniten ihmisen näköinen. Se on ryssä”.

Useimmin julkaistuja aiheita 1920 ja 1930-luvun alkupuolen maanpuolustuslehdissä olivat neuvostojärjestelmän kelvottomuutta osittavat kuvaukset, sekä sisällissotaan ja heimosotiin liittyvät kirjoitukset ja historialliset tarinat suomalaisten ja venäläisten yhteenotoista.

Akateemisen Karjala-Seuran lisäksi neuvostovastaisuuden aggressiivisimpiin joukkoihin lukeutuivat Vihan veljet, Lapuanliike, Isänmaallinen Kansanliike, suojeluskuntien ja armeijan upseerit, heimojärjestöt, Vientirauha Oy ja sen rahoittajat, Vapaussodan rintamamiesten liitto ja ”valkoista aatetta” edustavien oikeistopuolueiden poliitikot.

Nämä olivat ”Ståhlbergin laillisuutta kunnioittavassa tasavallassa” joutuneet vetäytymään julkisuudesta kabinetteihin ja kulisseihin jatkamaan toimintaansa.

Lapualaiset eivät tätä unohtaneet, vaan Ståhlberg vaimoineen siepattiin ja kyyditettiin 14. lokakuuta 1930 Lapuanliikkeen ja upseerien määräyksestä Joensuuhun.

AKS:n toiminnassa oli merkille pantavaa, että sen rivijäsenistössä oli runsaasti teologian opiskelijoita, kadetteja ja seminaarilaisia ja opettajiksi valmistuneita henkilöitä.

Suurin osa opettajakunnasta toteutti spontaanisti suojeluskuntien ja heimojärjestöjen kasvatustavoitteita. Jyväskylän seminaarin miesopiskelijoista yli 70 prosenttia kuului suojeluskuntaan lukuvuosina 1919–20.

Kirkko ja Elias Simojoki

Elias Simojoki (1899–1940) oli pappeudestaan huolimatta patamusta porvari, äärikansallismielisen Sinimustat-järjestön puheenjohtaja, IKL:n kansanedustaja ja yksi Akateemisen Karjala-Seuran perustajajäsenistä.

Papit asettuivat sisällissodassa valkoisen armeijan tueksi. Vanhemmat papit olivat pääosin kokoomuslaisia, mutta nuoret omaksuivat äärioikeistolaisen ajattelutavan. IKL:n kansanedustajista kolmannes oli pappeja, ja arvioiden mukaan papeista yli puolet äänesti Isänmaallista Kansan Liikettä (IKL).

Elias Simojoki kirjoittaa: ”Ryssänviha – jääkärihenki – on suomalainen henki. Sen hengen voimalla on tämä pieni kansa jaksanut läpi vuosituhannen säilyttää itsensä jättiläissuuren slaavilaisen heimon yhtämittaisia hyökkäysyrityksiä vastaan.

Ryssän kansan suurin intohimo on läpi vuosien ollut tuhota pieni kansamme, hävittää maamme, usein on se näyttänyt olevan toiveittensa perillä, kansa sukupuuton rajoilla, talot raunioina, pellot kesannossa, mutta piilopirteillä siemen toki säilyi ja siitä kasvoi aina uusi kansa käyden hiomaan lapion ja miekan terää kutsumuksensa täyttämiseksi taistelussa routaista maankamaraa ja ryssiä vastaan”.

Erityisesti ylioppilaita hän valistaa, että heitä velvoittaa esi-isien rakkaus maahamme ja viha vihollista kohtaan: ”Osaatteko te vihata, niin kuin verivihassa vihataan, niin kuin esi-isänne vihasivat, niin kuin vapaussodan jääkärit vihasivat ja vihaavat …”. Kirjoituksensa loppuponneksi Simojoki uhoaa: ”… Siispä kunniamme ja vapautemme nimissä kaikukoon tunnussanamme: Viha ja Rakkaus! Kuolema ryssille, olivatpa ne minkä värisiä tahansa”, Elias Simojoki vuodattaa valkoista vihaansa.

Lehdistö, voimasuhteet ja yhteistyöverkostot

Suomen lehdistö oli maailmansotien välillä pääosin oikeistopuolueiden lehdistöä, sillä työväenlehtien osuus oli lapualaisvuosien lainsäädännöstä ja sensuurista johtuen täysin hampaaton ja lähes olematon.  

Etsivän keskuspoliisin (EK) päällikkö Esko Riekki ja päätoimittajat perustivat verkoston, josta hyötyivät molemmat osapuolet.

Osa porvarilehdistä oli mukana heimojärjestöjen sekä Neuvostoliiton vastaista propagandaa tuottaneiden kansalais- ja viranomaisorganisaatioiden toiminnassa.

Aggressiivisen idänpolitiikan seuraukset

Natsi-Saksan sekä Suomen harjoittaman aggressiivisen idänpolitiikan seurauksena pienehkö johtava suomalainen oikeisto- ja militaristiryhmittymä solmi natsi-Saksan kanssa salaisen sopimuksen Suomen osallistumisesta Hitlerin hyökkäyssotaan kesällä vuonna 1941. 

Hyökkäyksen alettua ylemmyydentuntoa täynnä olevat lehtikirjoitukset eivät kaunistelleet sanojaan. Lehdet nimittävät Saksaa Suomen liittolaiseksi ja jakavat ennenaikaisesti jo Neuvostoliiton alueita ”voittajien” kesken. Jopa sotasensuurin toimintaa luonnehti nopean voiton odotus. Hakkapeliitta-lehti lietsoi uskoa ”suureen Suomeen ja sen suureen tulevaisuuteen”.

Syyskuussa 1941 silloinen sosialidemokraattinen kauppaministeri Väinö Tanner totesi puheessaan, ”että tämä turmiollinen järjestelmä ja puoliaasialainen oppi on tuhottava, sillä muuten se hävittää eurooppalaisen sivistyksen”.

Ajan Suunnan päätoimittaja Niilo Vapaavuori muotoili jutussaan Lopullista voittoa kohti Tannerin vaatimuksen toisin: ”Lohikäärmeellä on kaksi päätä, bolshevistinen ja venäläinen, jotka kumpikin on tuhottava ennen kuin Suomen kansa voi elää”.

Sittemmin presidentti Urho Kekkosen harjoittama rauhanomaisen rinnakkaiselon politiikka osoitti äärioikeistolle ja militaristeille, että Suomen kansa haluaa elää rauhassa suuren naapurinsa kanssa ja harjoittaa rauhanomaista ja itsenäistä politiikkaa, jonka UKK kiteytti lauseeseen: ”Suomi on rauhan puolesta sotaa vastaan”.

Tavoite huipentui Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssiin, jonka neuvottelujen tuloksena hyväksyttiin Helsingin päätösasiakirja 1. elokuuta 1975, joka on Suomen merkittävin poliittinen urotyö ja aikaansaannos. 

Petetyt lupaukset

Intiaanisotia käytiin Pohjois-Amerikassa noin 250 vuotta. Yhdysvaltojen hallitus antoi intiaaneille lukuisia lupauksia ja solmi monia sopimuksia, joita se ei edes aikonut noudattaa. Intiaanisodat päättyivät Wounded Kneessä armeijan tekemään joukkomurhaan vuonna 1890.

Sodat johtivat Pohjois-Amerikan alkuperäisten asukkaiden ja heidän kulttuurinsa lähes täydelliseen tuhoutumiseen.
Ryöstettyään intiaanien maat ja tuhottuaan heidän elämänsä edellytykset, jatkoi Yhdysvallat öljyn, mineraalien ja muiden luonnonvarojen ryöstelyä muilla mantereilla, ja jatkaa yhä.

Tätä varten Yhdysvallat ylläpitää laivasto-osastoja lentotukialuksineen, merijalkaväkeä sekä 750 sotilastukikohtaa eri puolilla maailmaa.

James ”ei tuumaakaan” Baker Moskovassa

Kun Yhdysvaltojen ulkoministeri James Baker vieraili Moskovassa 9. helmikuuta vuonna 1990, hän antoi Gorbatshoville raudanlujat takuut siitä, ettei Naton toimivalta tai joukot tule siirtymään itään päin.

James Baker totesi puheenvuorossaan kolmeen kertaan, ”ettei Nato siirry tuumaakaan itään”. Tämä on kautta maailman tunnettu ja eniten siteerattu lausunto Gorbatshovin ja Bakerin tapaamisesta.

Vuonna 2004 seitsemän entistä Neuvostoliiton liittolaisvaltiota liittyi läntiseen sotilasliittoon. Uusiin jäsenmaihin kuuluivat Baltian maat Viro, Latvia ja Liettua sekä Slovakia, Slovenia, Romania ja Bulgaria. Naton hävittäjät ilmaantuivat Baltian taivaalle välittömästi. Samalla Nato laajeni ensimmäistä kertaa suoraan Venäjän rajoille.

Yhdysvallat, Nato ja Venäjän suuret luonnonvarat

Venäjä hallitsee viimeisiä suuria vielä hyödyntämättömiä luonnonvaroja.

Niiden ryöstämiseksi Yhdysvallat tarvitsee sotilaallista, taloudellista ja poliittista johtoasemaa Euroopassa.

Ukrainasta Yhdysvallat havitteli sopivaa tukialuetta joukkojen koulutukseen, aseistamiseen ja hyökkäyksen valmisteluun.

Nato ja Suomi

Liittyessään Natoon Suomi antaisi Yhdysvaltojen johtamalle sotilasliitolle tilaisuuden saada aseet melkein Pietarin laitakaupungin liepeille ja Kuolan niemimaan läntiselle rajalle.

Eikä Yhdysvaltojen tarvitse edes lähettää omia sotilaitaan Suomen itärajalle taistelemaan ja kuolemaan – propagandan sokaisemat ja sotimaan suorastaan hinkuvat suomalaiset taistelisivat yhdysvaltalaisten asevalmistajien ja öljy-yhtiöiden sekä ökyrikkaiden omistajien puolesta.

Pieni oikeiston ja militaristien klikki sai Suomen vuonna 1941 taistelemaan natsi-Saksan tavoitteiden puolesta. Sama näyttäisi toistuvan jälleen, nyt Yhdysvaltojen liittolaisena ja kumppanina.

Yhdysvaltojen koordinoimalla venäjänvastaisella ja russofobisella propagandalla Suomi houkuteltiin taas mukaan suurvaltojen keskinäiseen kamppailuun.

Suomen joutumista suurvaltojen taistelualueeksi on valmisteltu vaivihkaa ilman demokraattista päätöksentekoa, mitä moninaisimmin aiesopimuksin Sauli Niinistön johdolla.

Kaapo Saraste

Venäjä-kuva propagandassa ennen ja nyt

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Kommentit käsitellään CleanTalk-pilvipalvelussa roskapostikommenttien suodattamiseksi. Näitä tietoja säilytetään palvelun lokitiedoissa 7 päivää jonka jälkeen ne poistetaan.