Leninin teos Imperialismi kapitalismin korkeimpana vaiheena, 1916, on yksi marxilais-leniniläisen teorian ehdottomista klassikoista, joka kaikkien kommunistien olisi hyvä jossain vaiheessa opiskella. Kirjassa Lenin selittää nykyaikaisen kapitalismin pääpiirteet, ja osoittaa kapitalismin siirtyneen uuteen, korkeimpaan vaiheeseensa, imperialistiseen vaiheeseen.
Huolimatta revisionistien, kapitalistien ja muiden antikommunistien yrityksistä kumota Leninin esittämän teorian, on tämä teos kestänyt aikaa jo yli sata vuotta, ja on vuosi vuodelta aina vain ajankohtaisempi.
Imperialistiset sodat ovat lisääntyneet ja ristiriita sorrettujen ja imperialististen maiden välillä on vain kärjistynyt. Meidän on opiskeltava imperialismin teoriaa ymmärtääksemme ja noudattaaksemme oikeaa politiikka suhtautuessamme imperialistisiin konflikteihin ympäri maailmaa.
Koska imperialismi on kapitalismin uusi vaihe, ei ole riittävää ymmärtää ainoastaan vanhanaikaisen kapitalismin toimintaa, tai kapitalismia yksittäisissä maissa. On ymmärrettävä imperialistista kapitalismia, maailmanlaajuista järjestelmää, johon liittyy työn ja pääoman ristiriidan lisäksi myös ristiriitoja imperialististen ja sorrettujen maiden välillä, kansallisen vapautuksen välttämättömyys yms.
Monopolistinen kapitalismi
Kirjan ensimmäinen kappale käsittelee kapitalismin kehittymistä monopolistiseen vaiheeseen. Monopolismi on imperialismin pohja.
Kapitalismi, kuten Marx jo Pääomassa totesi, johtaa tuotannon keskittymiseen yhä harvempien, ja yhä suurempien kapitalistien käsiin. Suuret yritykset pystyvät tehostamaan tuotantoaan, ottamaan käyttöön aina uusinta teknologiaa, selviytyvät paremmin lamoista kuin pienemmät yritykset.
Suuret yritykset syrjäyttävät pienet, haukkaavat itselleen aina suuremman palan tuotannosta ja tekevät lopulta uusille kapitalisteille käytännössä mahdottomaksi kilpailla kyseisellä alalla.
Tämän kehityksen luonnollinen lopputulos on monopolien syntyminen. Lopulta vain yksi tai muutama suurkapitalisti hallitsee kokonaisia tuotannonaloja. Kartellit tai yksittäiset monopolit voivat ulottua useille tuotannon aloille, turvata itselleen esim. raaka-aineiden hankinnan, niiden kuljetukset, jalostamisen, tuotteiden valmistamisen ja myymisen. Monopolit alkavat toteuttaa pitkälle suunniteltua tuotantoa.
Yksi monopolismin merkittävistä piirteistä onkin kilpailun ja tuotannon ns. vapaiden markkinoiden muuttuminen tuotannon yhteiskunnallisuudeksi, suunnitelmallisuudeksi. Syntyy nykyaikaiselle kapitalismille ominainen ristiriita tuotannon yhteiskunnallisuuden ja jakelun yksityisyyden välillä.
Tuotanto ja työläiset keskittyvät suurille yrityksille, jotka suunnitellusti tuottavat ei sitä mitä tarvitaan, vaan sitä, mikä tuottaa voittoa. Tämä on kapitalismin kehityksen väistämätön laki. Myös finanssipääoma, valtion apu ja osakkeilla keplottelu saavat merkittävän osan tässä markkinoiden suunnittelussa ja ennustamisessa.
Suunnittelu kapitalismissa, toisin kuin sosialismissa, ei estä kriisejä, vaan päinvastoin pahentaa niitä. Yritykset laskevat kaiken, koko valtavan tuotantoprosessinsa ja -suunnitelmansa arvausten varaan, eivätkä ne voi tällä suunnittelullakaan estää ylituotannon kriisiä. Kun ne tippuvat, ne tippuvat korkealta. Tuhansittain ihmisiä jää työttömiksi, ja nykyään talous ei usein enää edes ehdi kunnolla normalisoitua ennen seuraavaa kriisiä.
Pankit saavat monopolistisessa vaiheessa erityisen aseman tuotannossa ja taloudessa. Pankit, kuten yritykset, monopolisoituvat. Suuret pankit dominoivat, ostavat pienempiä pankkeja, leviävät laajalle. Pankit ja finanssipääoma kietoutuvat erottamattomasti tuotantoon, ja muuttuvat yksinkertaisista välikappaleista talouden erääksi johtavaksi voimaksi. Pankkien tarjoamat lainat, korot, luotot ja muut palvelut ovat yrityksille elintärkeitä, ja näistä palveluista eniten hyötyvät suuret yritykset.
Kun yritykset kasvavat tarpeeksi suuriin mittoihin, on niillä myös paljon poliittista valtaa. Porvarillinen valtio on tietysti aina porvariston luokkavallan väline, mutta monopolistisessa vaiheessa usein yksittäisillä yrityksillä on suuri valta päätöksenteossa.
Valtiosta tulee täysin alisteinen suuryritysten intresseille. Valtio saattaa käyttää suuria määriä rahaa monopolien auttamiseen, ja voi myös keinotekoisesti pitää hengissä sellaisia yrityksiä, jotka eivät muuten pärjäisi markkinoilla.
Monopolit, suurpankit ja valtio toimivat yhteistyössä imperialistisen järjestelmän luomiseksi. Ne auttavat toinen toisiaan toteuttamaan kotimaansa imperialistista politiikkaa ja leviämishankkeita.
Maailman jako imperialistien välillä
Kun monopolististen yritysten laajennushaaveet kohdistuvat yhä enemmän ulkomaille, joutuu niitä palveleva porvarillinen valtio turvautumaan äärimmäiseen väkivaltaan näiden markkinoiden saamiseksi ja turvaamiseksi.
Maailma jakautuu pieneen määrään imperialistisia valtioita, jossa kapitalismi on kehittynyt aikaisin ja pitkälle, sekä sorrettuihin maihin, jotka keinotekoisesti pidetään köyhinä ja alikehittyneinä. Nämä muutamat imperialistiset valtiot kilpailevat keskenään emämaan asemasta sorretuissa maissa.
Sorretuilla mailla taas ei käytännössä ole mitään mahdollisuutta nousta imperialistisessa hierarkiassa, tai päästä pois sorretusta asemastaan ilman vallankumousta.
Siirtomaita ja puolisiirtomaita saadaan ainoastaan väkivaltaisin keinoin. Imperialistiset maat joutuvat käyttämään kaikkia julmimpia taktiikoitaan alistaakseen kokonaisia kansoja ja alueita. Ihmisiä tapetaan ja kidutetaan, heidän poliittiset oikeutensa murskataan, heidän kulttuurinsa ja perheensä tuhotaan. Emämaassa väkivalta hyväksytetään rasistisilla teorioilla ja valheilla.
Sota ei pääty, kun siirtomaat on kerran saatu. Jo Leninin aikana imperialistit olivat törmänneet ongelmaan; maapallo, sen luonto ja ihmiset ovat rajallisia. Kun ”omistamatonta” maailmaa ei ole enää jaettavaksi, on mahdollista enää vain uudelleenjakaa maailmaa sen hetkisten voimasuhteiden mukaan.
Ensimmäinen maailmansota, jota voidaan myös pitää ensimmäisenä nykyaikaisena imperialistisena sotana, oli käynnissä silloin, kun Lenin kirjoitti kirjaansa. Hän aivan oikein tajusi tämän sodan olevan ensimmäinen monista, eikä vain jokin yksittäinen tapaus.
Imperialismi erityisenä vaiheena kolonialistisessa politiikassa
Kolonialismia oli olemassa jo ennen kapitalistista imperialismia, ja imperialismilla on tiettyjä erityisiä piirteitä, jotka erottavat sen aiemmasta kolonialismista. Siinä missä esimonopolistinen kolonialismi usein käytti siirtomaita vain raaka-aineiden, ruokien, mausteiden ym., toisinsanottuna yksittäisten hyödykkeiden hankkimiseen, imperialistisessa vaiheessa pääoman vienti saa suurimman merkityksen.
Sen sijaan, että tuotanto tapahtuisi kehittyneessä emämaassa, viedään tuotanto siirtomaahan/puolisiirtomaahan, jossa työläiset pakotetaan töihin paljon huonommalla palkalla ja huonommissa oloissa, kun mikä olisi emämaassa mahdollista. Tämä edellyttää tiettyjen tuotantovälineiden ja laitosten tuontia ja rakennusta siirtomaahan.
Lenin Imperialismi-teoksessaan puhuu esimerkiksi paljon rautateiden rakentamisesta siirtomaissa, mitä erityisesti Iso-Britannia on tehnyt. Tämän lisäksi mm. tehtaita ja kaivoksia perustetaan paljon köyhiin maihin imperialistisen maiden toimesta.
Näiden tuotannon välineiden tuominen saattaa näyttää taloudelliselta kehitykseltä. Jotkut sosialisovinistit jopa väittävät, että imperialismi hyödyttää sorrettuja maita. Todellisuudessa imperialismissa kehitys on äärimmäisen epätasaista ja näennäistä.
Mitä hyötyä on junaradasta, jota ei voi käyttää, ja joka vain tuo maahan lisää kansallisen ja taloudellisen sorron välineitä? Mitä hyötyä on tehtaasta, jossa tuotetut hyödykkeet eivät jää maahan, vaan ainoastaan köyhdyttävät työläisiä?
Saadakseen mitään hyötyä tästä teknologisesta kehityksestä sorretuissa ja siirtomaissa, tulee niiden kansojen ensin taistella ja voittaa itselleen kansallinen vapaus. Vasta sosialismissa voisi näitä välineitä käyttää kansan hyväksi. Kapitalismissa se ei ole mahdollista.
Toisaalta tuomalla tuotannonvälineitä sorrettuihin maihin porvaristo kaivaa omaa hautaansa, väistämättä antaa sorretuille kansoille ne välineet, joilla imperialistit voidaan karkottaa, ja sosialismia alkaa rakentaa.
Imperialismin rooli historiassa ja politiikassa
Imperialismi on kiistatta kapitalismin uusi vaihe, johon liittyy sen omat tunnuspiirteet. Nykyistä kapitalismia on ymmärrettävä imperialistisena, jotta sen kokonaisuuden voi käsittää, sen toimintaa analysoida.
Lenin antaa imperialistisen vaiheen piirteistä seuraavan tiivistelmän:
1) tuotannon ja pääoman keskittyminen, joka on saavuttanut niin korkean kehitysasteen, että se on luonut monopolit, joilla on ratkaiseva osa taloudellisessa elämässä.
2) pankkipääoman sulautuminen yhteen teollisuuspääoman kanssa ja finanssiharvainvallan muodostuminen tämän „finanssipääoman” pohjalla.
3) pääoman vienti, erotukseksi tavarain viennistä, saa erikoisen tärkeän merkityksen.
4) muodostuu kapitalistien kansainvälisiä monopoliliittoja, jotka jakavat maailman.
5) maapallon alueellinen jako suurimpien kapitalistivaltojen kesken on suoritettu loppuun.
Imperialismi on kapitalismia sillä kehitysasteella, jolloin on muodostunut monopolien ja finanssipääoman herruus, pääoman vienti saanut huomattavan merkityksen, kansainväliset trustit alkaneet maailman jakamisen ja maapallon koko alueen jakaminen suurimpien kapitalististen maiden kesken on päättynyt.
Imperialismiin siirtyminen muuttaa peruuttamattomasti yhteiskunnan kehitystä niin imperialistisissa kuin siirtomaissa. Kaikki politiikka, mitä voidaan tehdä, on imperialismin vaikutuksen alla. Porvaristo ei voi toteuttaa ainoastaan kapitalistista politiikkaa, vaan sen on toteutettava myös imperialistista politiikkaa. Jos jotkin kapitalistit eivät haluaisi ns. toimia imperialistisella tavalla, jäisivät ne saman tien monopolien jalkoihin, olettaen, että tällaisia kapitalisteja voisi syntyä lainkaan.
Työkansan Sanomat 6/2025
Muutama kommentti Riihiahon kirjoitukseen imperialismista.
Toveri Riihiaho kirjoittaa:
»Koska imperialismi on kapitalismin uusi vaihe, ei ole riittävää ymmärtää ainoastaan vanhanaikaisen kapitalismin toimintaa, tai kapitalismia yksittäisissä maissa. On ymmärrettävä imperialistista kapitalismia, maailmanlaajuista järjestelmää, johon liittyy työn ja pääoman ristiriidan lisäksi myös ristiriitoja imperialististen ja sorrettujen maiden välillä, kansallisen vapautuksen välttämättömyys yms.»
— Tässä sanotaan ensin aivan oikein, että imperialismi on maailmanlaajuinen järjestelmä, mutta sitten vihjataan päinvastaista: että imperialismin ulkopuolella olisi jotain ei-imperialistisia (eli ei-monopolistisia) kapitalistisia ”sorrettuja maita”. Annetaan myös ymmärtää, että kansallinen vapautus voisi olla jotain muuta kuin proletaarinen vallankumous, kenties jokin kansallis-porvarillinen vallankumouksen välivaihe (stage) ennen sitä.
— Nykypäivän marxilais-leniniläiset puolueet, kuten Kreikan ja Ruotsin kommunistiset puolueet, sekä valtaosa Euroopan kommunistisen toiminnan (ECA) puolueista, ovat kuitenkin osoittaneet että nykypäivän imperialistista järjestelmää ei voida analysoida vanhan 1910-lukulaisen käsityksen mukaan. Modernin imperialismin analyysi lähteekin siitä, että imperialismi on kehittynyt maailmanlaajuiseksi, että monopolit ovat kehittyneet kaikissa kapitalistisissa maissa. Aikaisempi jako ”kouralliseen imperialisteja” ja ”imperialismin sortamiin maihin” ei kuvaa enää objektiivista tilannetta. Imperialismin kehityttyä maailmanjärjestelmäksi on sitä tarkasteltava ”pyramidina”, jonka huipulla ovat voimakkaimmat ja pohjalla heikoimmat — mutta tästä ei suinkaan seuraa, että nämä imperialistisen hierarkian pohjalla olevat maat olisivat sorrettuja maita siinä mielessä kuin siirtomaat 1900-luvun puoliväliin saakka. Keskinäiset epäoikeudenmukaiset riippuvuussuhteet imperialististen maiden välillä ovat tietenkin kiinteä osa imperialismia (Leninin oppi kapitalismin epätasaisesta kehityksestä), kuten myös kilpailu suurimpien petojen kesken.
Myöhemmin toveri Riihiaho kirjoittaa:
»Sorretuilla mailla taas ei käytännössä ole mitään mahdollisuutta nousta imperialistisessa hierarkiassa, tai päästä pois sorretusta asemastaan ilman vallankumousta.»
— Tähän lausuntoon sisältyy epätarkkuutta. Imperialismin muodostuttua maailmanjärjestelmäksi olemme nähneet useiden sorrettujen maiden nousseen imperialismin hierarkiassa, esim. BRICS-maat. Olennaista on se, että ”sorrettu maa” voi nousta tässä hierarkiassa vain muuttumalla itse voimakkaammaksi imperialistiksi. Tämä johtaa siihen, että mikäli kommunistit asettuvat tukemaan imperialismin hierarkian pohjalla olevia maita, he asettuvat käytännössä tukemaan näiden maiden muodostumista voimakkaammiksi imperialisteiksi. Tämä voimakkaammaksi imperialistiksi muodostuminen onkin tänä päivänä porvarillis-kansallisten ”vallankumousliikkeiden” todellinen pyrkimys, vaikka opportunistit usein pyrkivät naamioimaan sen anti-imperialismiksi. Riihiahon loppukaneetti sisältää asian oikean ratkaisun: proletaarinen vallankumous on ainoa tie, sillä kaikki muut tiet vievät imperialististen suhteiden uudistamiseen.
Modernin imperialismi-analyysin tutkimisessa kannattaa ainakin perehtyä seuraaviin kirjoituksiin:
• ”The Leninist approach of the KKE on imperialism and imperialist pyramid” (KKE)
• ”On Imperialism — The Imperialist Pyramid” (KKE)
• ”On the political economy of contemporary imperialism” (Kommunistische Partei)
• ”The Bourgeoisie in the Imperialist World System” (Kommunistische Partei)
• ”Imperialismista ja maailman nykytilanteesta” (Andreas Sörensen, Ruotsin kommunistinen puolue)