Palestiinan vapautusliikkeen 7. lokakuuta 2023 toteuttama lyhyehkö hyökkäys – yksittäinen ”poikkeama” palestiinalaisten vuosikymmeniä kestäneessä sorrossa – on johtanut yhteen viime aikojen julmimpaan kansanmurhan toteutukseen. Tämän oikeuttaminen viittaamalla ”Ei koskaan enää” -sloganiin – joka on esimerkiksi holokaustin muistamisen tunnuslause – on paitsi kyynistä, myös kieroutunutta.
Hamasin yllätyshyökkäys rangaistiin Gazan tasoittamisella maan tasalle, Gazan maa-alueen kahden kolmasosan miehittämisellä, kaikkia elintärkeitä tarvikkeita – mukaan lukien vesi, ruoka, lääkkeet, energia ja vaatteet – koskevalla tukahduttavalla saarrolla sekä kaikkien Gazan kaistalla sijaitsevien vedenpuhdistamoiden ja voimalaitosten täydellisellä tuhoamisella. Pommituskampanjat ja maahyökkäys ovat johtaneet pysyvään kotiseudultaan siirtymiseen: asukkaat ovat asuneet teltoissa vuosikausia samalla kun Israelin armeija on jatkuvasti ajanut heitä pois. Tautien puhkeaminen, rottainvaasiot ja nälkään kuoleminen ovat ennustettavissa olevia seurauksia.
Tämä ei ole sattumaa. Jo vuodesta 2007 lähtien, Israelin valtio on järjestelmällisesti estänyt riittävien tarvikkeiden toimitukset Gazaan. 7. lokakuuta tämä politiikka jonka tarkoituksena oli hitaasti kuivattaa Gaza, muuttui välittömäksi fyysiseksi tuhoamiseksi, mutta sen taustalla oleva tavoite pysyi samana. Tuhota Gaza palestiinalaisten kotina ja liittää se osaksi Israelin valtion aluetta. Ensin tulevat pakkomuutto ja tuho, sitten sotilaalliset linnoitukset ja valtion tukemat siirtokunnat.
Israelin hallinnon julmuuden taustalla olevat taloudelliset syyt jätetään usein huomiotta tai pidetään toissijaisina. Israelilainen pääoma tarvitsee ”elintilaa”; turvallisia sijoitusmahdollisuuksia, raaka-aineita ja kuljetusreittejä. Nämä ovat samat tavoitteet kuin millä tahansa kapitalistisella taloudella sen kehityksen korkeimmassa vaiheessa. Se, mikä tekee Israelin imperialismista aggressiivisemman kuin monet muut, on se, että se hyödyntää siirtomaakolonialismia, jonka useimmat kapitalistiset valtiot ovat nykyään hylänneet.
Israelin pääoman tarpeet edellyttävät, ettei sen valtion alueella voi olla militanttia Hamasia, naapurissa Hizbollahia eikä Assadin hallintoa, joka sallii Hizbollahin käyttää huoltoreittejä Syyrian alueen kautta. Se ei myöskään voi hyväksyä vahvaa alueellista kilpailijaa, kuten Irania, tai uhkaa merireiteilleen Bab el-Mandebin salmen kautta.
Lokakuun 7. päivästä lähtien Israel on – yhdessä ikuisesti uskollisten liittolaistensa, Yhdysvaltojen ja EU:n kanssa – pyrkinyt näihin tavoitteisiin alueellisessa sodassa, siirtäen taitavasti painopistettään yhdeltä rintamalta toiselle. Kun Hamas on saatu lähes toimintakyvyttömäksi vastustamaan Israelin vaatimuksia, Hizbollah on heikentynyt, Syyriassa Assadin hallinto on kaatunut ja Huthien toimintakyky Jemenissä on heikentynyt, Israel on vuoden alussa yhdessä Yhdysvaltojen kanssa kääntänyt katseensa Iraniin.
Sota on ajamassa maailmaa syvenevään öljykriisiin, mikä lisää öljyä tuleen Yhdysvaltojen aloittamassa kauppasodassa sekä Yhdysvaltojen ja EU:n Venäjälle asettamissa ankarissa pakotteissa. Maailmantalous, joka jo nyt kärsii imperialististen suurvaltojen välisestä iskujen vaihdosta, on siirtymässä loppuvaiheeseen.
Silti kukaan tämän verisen yhteenoton osapuolista ei voi ”tehdä asialle mitään”, sillä perääntyminen merkitsisi luopumista omasta osuudestaan voitoista.
Samalla kun Israel etenee hitaasti ja vahvistaa ”keltaista linjaansa”, nielaisten kaksi kolmasosaa Gazan alueesta ja ahtauttaen sen 2 miljoonaa teltassa asuvaa asukasta pienelle alueelle – joka on planeetan tiheimmin asuttu alue – Palestiinan solidaarisuusliikkeellä monissa maissa on vaikeuksia pysyä pystyssä sen jälkeen, kun ”tulitauko” julistettiin v. 2025.
Mikä on johtanut tähän äkilliseen taantumiseen ilman, että tilanteessa olisi tapahtunut merkittävää muutosta?
Vaikka on monia tekijöitä joihin liike ei voi vaikuttaa – kuten historialliset siteet Palestiinaan, huomattavan suuren diasporan olemassaolo, jo ennestään olemassa oleva kansanliike jne. – meidän on analysoitava, mihin voimme vaikuttaa omissa olosuhteissamme. Merkittävin positiivinen esimerkki Palestiinan solidaarisuustyöstä olivat viime vuoden Italiassa järjestetyt yleislakot sekä useissa maissa järjestetyt satamatyöntekijöiden lakot tämän vuoden alussa, joilla vastustettiin elinolojen yleistä heikkenemistä, mutta myös hallitusten sotapolitiikkaa ja kansanmurhan tukemista.
Näiden kahden välinen pääasiallinen ero ei ole siinä, että italialaiset tai kreikkalaiset olisivat luonteeltaan ”radikaalimpia” tai ”militantimpia”, vaan siinä, että ensinnäkin on olemassa suuntaus puolustaa työväen etuja pomoja ja kapitalisteja vastaan. On selvästi ymmärretty, että työntekijöiden ja omistajien eli kapitalistien edut ovat ristiriidassa keskenään ja että se, mitä toinen voittaa, toinen menettää. Ja työntekijät hyötyvät kiistattomasti osoittamalla solidaarisuutta ulkomailla oleville luokkaveljilleen ja -sisarilleen.
Toinen ero on se että ”poliittisten” ja ”taloudellisten vaatimusten” välillä ei tehdä tiukkaa eroa, vaan niitä pidetään samana taisteluna eri ulottuvuuksissa. Taistelu kansanmurhaa ja siitä hyötyviä israelilaisia ja suomalaisia yrityksiä vastaan ei ole erillään taistelusta suomalaista kapitalismia ja palkkatyön riistoa vastaan.
Palestiinalaisten veljiemme ja sisartemme etujen puolustaminen tänään antaa meille mahdollisuuden vastustaa suomalaisia riistäjiä työtaistelun seuraavalla kierroksella ja vahvistaa järjestöjämme. Työntekijöiden välisten siteiden vahvistaminen työpaikoilla, naapurustoissamme ja yliopistoissa taloudellisten ja poliittisten vaatimusten ympärillä on paras puolustus elinolojemme edelleen heikkenemistä vastaan ja kansanmurhan lopettamiseksi. Tässä meillä on eniten vaikutusvaltaa.
Tärkeintä on että koemme, ettemme ole voimattomia niin kauan kuin toimimme yhdessä emmekä lankea tukemaan tätä tai tuota ”vasemmistolaista” hallitusta, joka todellisuudessa on pelkkä savuverho ”liiketoiminnan jatkamiselle entiseen tapaan” – ja sota sekä kansanmurha ovat todellakin ”liiketoimintaa”.
Tässä vaiheessa meidän on tehtävä lyhyt sivupolku verrataksemme tätä lähestymistapaa BDS-strategiaan (boikotti, divestointi, sanktiot), joka on ollut hallitseva suomalaisessa (ja monien muiden maiden) Palestiinan solidaarisuusliikkeessä.
Kaikki kolme BDS:n osa-aluetta epäonnistuvat viimekädessä ymmärtämään kansanmurhaa kapitalismin toiminnan jatkeena Israelin olosuhteissa. Se ei tähtää työntekijöiden mobilisointiin heidän työpaikoillaan, vaan vetoaa kuluttajiin yksilötasolla. Se ei ymmärrä, että kansanmurha ei ole este yrityksille, vaan että niiden moraali on sitä ”joustavampaa” mitä suuremmat voitot ovat. Se näkee valtion neutraalina välittäjänä vastakkaisten yhteiskunnallisten etujen välillä sen sijaan, että se olisi kapitalistisen kannattavuuden vartija.
Mutta meillä ei saa olla illuusioita; hyviä kapitalisteja ei ole. Jokainen hallitus, riippumatta siitä kuinka ”vasemmistolainen” se onkaan, ylläpitää palkkatyön riistojärjestelmää suojelemalla yksityisomaisuutta. Jos viimeisten yli 30 vuoden neuvottelut ”kahden valtion ratkaisusta” ovat opettaneet meille jotain, se on se, että kaikki kapitalistiset toimijat osallistuvat tähän farssiin vain siltä osin kuin se hyödyttää heitä. Tähän liittyen on huomioitavaa, kuinka ”vasemmistolainen” Fatah on tullut apartheid-valtion halukkaaksi rikoskumppaniksi.
Jos pyrimme elvyttämään Palestiinan solidaarisuusliikettä Suomessa, meidän tulisi ottaa huomioon että laaja ja militantti solidaarisuusliike Palestiinan puolesta voidaan rakentaa vain suomalaisen työväenluokan itsensä toimesta ja että se joutuu ristiriitaan suomalaisen kapitalistiluokan ja eri hallitusten kanssa niin kauan kuin se puolustaa työntekijöiden ja köyhien luokkaintressejä.
Palestiinan solidaarisuusliikkeen on yhdistyttävä laajempiin pyrkimyksiin järjestää suomalaisia työntekijöitä tämän linjan mukaisesti; luokkataistelun ja kansainvälisen työväenluokan solidaarisuuden linjan mukaisesti.
Jesse Kleinau / TKS