Suomen rauhanpolitiikka EU:hun liittymisen jälkeen

Otteita Pirkko Turpeinen-Saaren puheesta YK:n päivänä 24. lokakuuta Lapin rauhanpuolustajien järjestämässä tilaisuudessa.

Suomen rauhanpolitiikka päättyi 27.1.1982 Suomen tasavallanpresidentti Urho Kekkosen jäädessä sairauslomalle ja saman vuoden syksyllä luopuessa virastaan sairauden vuoksi.

Toisen maailmansodan jälkeen Suomi oli allekirjoittanut Pariisin rauhansopimuksen, YYA sopimuksen ystävyydestä ja yhteistyöstä Neuvostoliiton kanssa ja sopinut asevarustelun rajoituksista ja sitoutunut olemaan tuomasta ydinaseita Suomen maaperälle.

Kolmekymmentäluvun kokemukset tiiviistä yhteistyöstä natsi-Saksan kanssa sekä Mannerheimin johtaman sotilaskomitean valta Suomen politiikassa oli johtanut siihen, että presidentti Kekkonen suhtautui armeijaan etäisesti ja kirkkoon vielä etäisemmin.

Suomen pääomapiirien vallankäyttö Suomen sisällissodassa ja liittoutuminen Saksan kanssa työväen lyömiseksi ja Suomen liittämiseksi Saksan keisarikuntaan oli vähitellen johtanut pysyvään asennemuutokseen myös Kekkosen mielessä.

Presidentti Kekkonen piti oikeistolaista kokoomuspuoluetta vaarana Suomen rauhanpolitiikalle.

Kekkosen varoitukset unohtuivat nopeasti

Presidentiksi Kekkosen jälkeen tullut Mauno Koivisto nimitti vuoden 1987 vaalien jälkeen Suomeen hallituksen kokoomuksen Harri Holkerin johdolla. Muina puolueina olivat sdp, rkp ja maaseudun puolue. Tämän hallituksen aikana valmisteltiin Suomen liittymistä tiiviimmin läntiseen Eurooppaan.

Suomen pääomapiirit oletettavasti kokivat myönteisenä sen, että European Round Table of Industrialists, Euroopan teollisuuspiirien yhteenliittymä, valmisteli tulevan Euroopan Unionin peruskirjan artiklat.

Eduskunnan puhemiesneuvosto harkitsi vuonna 1987 varoituksen antamista minulle salaisuuksien kertomisesta eduskunnan täysistunnossa. Olin nimittäin kertonut ruotsalaisen Round Table of Industrialists järjestön puheenjohtajan, Volvon pääjohtaja Per Gyllenhammarin, istuvan myös Yhdysvaltojen toiseksi suurimman aseteollisuusyrityksen hallituksessa. Päättelin aseteollisuuden etujen tulevan liian ratkaiseviksi tulevan EU:n toiminnassa.

Tämä arvioni on osoittautunut oikeaksi.

Aseteollisuuden, sotilastukikohtien, sotaharjoitusten ja muun sotilaallisen toiminnan on osoitettu olevan maapallon pahin saastuttaja. Ovatko Suomen tai muiden EU-maiden poliitikot nostaneet tämän hälyttävän seikan ilmastonmuutoksen torjunnan pääkohteeksi? Eivät. Sotateollisuuden ympärillä on tässä suhteessa täysi hiljaisuus.

Euroopan ollessa 1990-luvulla myllerrysten kourissa Suomen valtiolliset toimijat katsoivat kansainvälispoliittisen tilanteen mahdollistavan Suomelle livahtamisen Länsi-Euroopan syliin.

Presidentti Koivisto myöntyi irrottautumiseen Pariisin rauhansopimuksesta. RKP:n puolustusministeri Elisabeth Rehn nosti asekätkijät ja Lotta Svärd-järjestön uuteen kukoistukseen. Äärimmäisestä taloudellisesta hätätilasta huolimatta hallitus tilasi Yhdysvalloista Hornet-hävittäjät. 1930-luvun ilmapiiri oli palannut.

YYA-sopimus sovittiin purettavaksi ja korvattavaksi ystävyyteen perustuvalla Suomen ja Venäjän välisellä rajasopimuksella.

Mitä suomen poliitikkojen mielessä liikkuu?

Jugoslavian hajottamisen ja Kosovon itsenäistämisprosessin ohella Suomi lähti Afganistanin sotaan 2002. Minkälainen valmistelu eduskunnassa tehtiin ennen sotaan lähtöä ei ole tiedossani. Presidentti Halonen, joka oli ulkoministeri Jugoslavian pommitusten aikaan, on suhtautunut Afganistanin sotatoimiin julkisuudessa hyväksyvästi.

Sota on siis muodostunut Suomen kansainvälisessä politiikassa uudeksi työvälineeksi. Ihmisten tappaminen ei herätä kauhua eikä aiheuta tunnontuskia.

Sotateollisuuden, sotilastukikohtien, sotaharjoitusten ja sotien merkitys ilmastonmuutoksessa on tuhoisin kaikista yksittäisistä asioista. Suomen poliitikot katsovat tämän asian yhteydessä muualle.

Yhä enemmän on alkanut näyttää siltä, että armeija ja tasavallan presidentti johtavat ulkopolitiikkaa. Ahtisaari ja Niinistö ovat merkittävimmät suunnan muuttajat, toki Halosen rinnalla.

Tämän seurauksena presidentti Niinistön kaudella Suomi on ottanut hurjan harppauksen kohti tiedottomuutta. NATOn isäntämaasopimuksen solmiminen ilman eduskuntakäsittelyä kertoo karun tilanteen jo lähteneen käsistä.

Kataisen/Stubbin hallituksen valmistelema ja Sipilän hallituksen toteuttama toimittajien ja virkamiesten propagandakoulutus Yhdysvalloissa Harvardin yliopistossa on muuttanut faktapohjaisen tiedonvälityksen lopullisesti propagandaksi.

Presidentin ja puolustusministerin, toki armeijan ja NATO-maiden kanssa tiiviissä yhteistyössä sopimat 60 erillistä sotilaallista yhteistyösopimusta ovat sitoneet Suomen kansan sormista varpaisiin saakka täydelliseen avuttomuuden tilaan. Venäjä-vastaisuutta on rakennettu tukehtumiseen saakka.

Alexander Stubb väitti totuuden vastaisesti vuonna 2008 Venäjän hyökänneen Georgiaan. Suomen hallitus vaikenee USA:n ja eräiden EU-maiden kouluttamista tarkka-ampujista ja väkivaltaisen vallankaappauksen tapahtumista Ukrainassa kevättalvella 2014 kiinnittäen vain huomiota siihen, että Venäjä otti vastaan Krimin autonomisen alueen anomuksen päästä Venäjän yhteyteen, turvaan väkivaltaisilta natsijoukoilta, jotka olivat osoittaneet tapansa vallankaappausviikkojen aikana laillista hallitusta tukeneita Krimin asukkaita kohtaan.

Luopuminen kansainvälisistä laeista ja YK:n peruskirjasta

Ulkoministeri Pekka Haavisto ilmoitti Venäjän vierailunsa aikana hiljattain, että Suomi kuuluu sopimusvaraiseen demokraattisten maiden yhteisöön. Tämä yhteisö on Yhdysvaltojen ja EU:n uusi doktriini Venäjää vastaan.

Sitä edelsi vuoden 2000 Bratislavan kokous, jossa Yhdysvaltojen ulkoministeriö ilmoitti luopuvansa noudattamasta kansainvälisiä lakeja, mikäli ne estävät sen tavoitteiden toteuttamista. Tavoitteena on mm NATOn vaikutusvallan laajentaminen Baltiasta Ukrainan Odessaan ja Venäjän pääsyn estäminen Itämerelle.

Viime YK:n yleiskokouksessa syyskuussa 2021 YK:n peruskirjan ystävämaat pitivät kokouksen huomattuaan, että monet näistä ”sopimusvaraisen” yhteistyön kannattajista eivät piittaa peruskirjan tai kansainvälisten lakien määräyksistä.

Suomi ei ollut peruskirjan ystävien kokouksessa eikä Suomi viime vuosikymmenten aikana ole, kuten edellä mainitsemistani seikoista voi päätellä, erityisemmin piitannut siitä mitä YK:n peruskirja tai kansainväliset lait sanovat.

YK:n peruskirjan ystävien kokoukseen osallistuivat Algeria, Angola, Valko-Venäjä, Bolivia, Kambodza, Kiina, Kuuba, Korean demokraattinen tasavalta, Päiväntasaajan Guinea, Eritrea, Iran, Laos, Nicaragua, Palestiina, Venäjä, St Vincent ja Grenada, Syyria ja Venezuela, useimmat maita, joita ”sopimusvaraisen demokraattisten valtioiden yhteisö” katsoo pitkin nenänvarttaan ja joiden sisäisiin asioihin ne katsovat oikeudekseen puuttua.

Vaikuttaa siltä, että Suomi ajelehtii ilman rauhaa ja demokratiaa tavoittelevaa peräsintä. Kekkosen ajan kokeneille kansalaisille tämä tuntuu katastrofilta.

Pirkko Turpeinen-Saari

Työkansan Sanomat 13/2021

Suomen rauhanpolitiikka EU:hun liittymisen jälkeen

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Kommentit käsitellään CleanTalk-pilvipalvelussa roskapostikommenttien suodattamiseksi. Näitä tietoja säilytetään palvelun lokitiedoissa 7 päivää jonka jälkeen ne poistetaan.