Osana Claudia Sheinbaumin hallituksen porvarillista feminististä politiikkaa julkaistiin tämän vuoden 24. maaliskuuta liittovaltion virallisessa lehdessä sopimus ”feministisen ulkopolitiikan täytäntöönpanon ohjaavista periaatteista”, joka sisältää joukon toimenpiteitä, joiden tarkoituksena on edistää niin sanottua ”sisällöllistä tasaarvoa”, sukupuolinäkökulmaa ja naisten voimaannuttamista. Sopimuksen mukaan nämä periaatteet noudattavat Sheinbaumin kansallisprojektia, joka asettaa Meksikon naisten oikeudet keskiöön.
Nämä kriteerit ovat Yhdistyneiden Kansakuntien (YK) naisten syrjinnän poistamista käsittelevän komitean ehdotuksia. Komitea on YK:n vuonna 1979 perustama elin, jonka tavoitteena on ”auttaa naisia ympäri maailmaa saamaan aikaan muutoksia jokapäiväisessä elämässään”.
Toimintatapa on yksinkertainen: komitean muodostavat 23 asiantuntijaa ympäri maailmaa keskustelevat ja laativat joukon ehdotuksia, jotka lähetetään eri maiden hallintoelimille ympäri maailmaa niiden tarpeiden mukaisesti, jotka ne havaitsevat naisten syrjinnän poistamisessa. Meksikon tapauksessa toimenpiteet liittyvät naisten osallistumisen edistämiseen ja sukupuolikysymyksiin liittyvien ongelmien huomioimiseen ulkosuhteiden alalla.
Sen lisäksi, että kysytään, toimivatko nämä toimenpiteet seuraavalla kaudella, on syytä tarkastella niiden luonnetta. Vaikka ne näyttävät vastustavan valtion elinten sisäisiä esteitä, pohjimmiltaan kyse on sellaisen politiikan omaksumisesta, joka syventää porvarillisia käsitteitä kuten ”sisällöllinen tasa-arvo” ja ”voimaannuttaminen”, sekä sellaisten aloitteiden toteuttamisesta, jotka eivät kyseenalaista miesten ja naisten välisen eriarvoisuuden syitä, vaan pyrkivät vastustamaan kapitalistisen järjestelmän aiheuttamia ristiriitoja, jotka jo edistävät eriarvoisuutta. Kansainvälisessä kontekstissa tällä aikomuksella on tärkeitä, mutta ilmeisiä vivahteita: toisaalta kansainvälisen feministisen agendan diskurssin mukainen kanta ja toisaalta sen todelliset rajoitukset työssäkäyville naisille.
Ensinnäkin on ymmärrettävä, että ulkopolitiikka ei ole neutraalia, eivätkä myöskään nämä suositukset esittävät kansainväliset järjestöt; näitä aloitteita ohjaavat luokkaintressit, joiden tarkoituksena on edistää ratkaisevia liittoutumia ja luoda sopivat olosuhteet globaalille sosiaaliselle ja taloudelliselle hallinnalle, etenkin nykyisessä tilanteessa, jossa ollaan imperialistisen sodan kynnyksellä ja imperialististen blokkien uudelleenjärjestäytymisvaiheessa.
Myöskään Meksikon kanta ei ole tässä mielessä neutraali, sillä se toimii diskursiivisena välineenä näiden liittoutumien oikeuttamiseksi.
Niinpä niin sanottu ”sisällöllinen tasa-arvo”, ”naisten voimaannuttaminen” ja sukupuolinäkökulma näyttelevät ratkaisevaa roolia feminismin ideologisina välineinä, sillä ne läpäisevät yhteiskunnalliset dynamiikat lievittävillä toimenpiteillä, jotka eivät ratkaise perustavanlaatuista epätasa-arvoa eivätkä kyseenalaista sen alkuperää; päinvastoin, ne heikentävät luokkatietoisuutta, kun ne eivät enää osoita kapitalistisia tuotantosuhteita avaintekijänä työssäkäyvien naisten sortotilanteen ymmärtämisessä.
Aineellinen tasa-arvo julkisen politiikan muodossa mahdollistaisi teoriassa naisille samat mahdollisuudet kuin miehille; käytännössä se kuitenkin lisää naisten määrää epävarmassa työvoimassa ja toimii täysin pääoman eduksi, jota peitellään feministisen diskurssin avulla epätasa-arvoisten olosuhteiden edistäjänä.
Ei ole siis sattumaa, että YK edistää ”sisällöllistä tasa-arvoa” naisten oikeuksien puolustamisen oletetun edistämisen nimissä: se toimii osana kansainvälisen politiikan standardointia kapitalistien edun mukaisesti, toisin sanoen kansainvälinen feministinen agenda vahvistaa naistyöntekijöihin kohdistuvien työväenvastaisten politiikkojen edistämistä ja soveltamista kaikkialla maailmassa. Ulkopolitiikkana se on loukkaus kansainvälistä työväenluokkaa kohtaan, sillä sen lisäksi, että sillä on suoria vaikutuksia naisiin, se myös hajottaa proletaaristen miesten ja naisten luokkayhtenäisyyden.
Meksikon tapauksessa ”feministisen”, ”intersektionaalisen” ja naisten oikeuksien puolustamiseen ”sitoutuneen” ulkopolitiikan edistäminen on paitsi järjetöntä, myös ristiriidassa sen todellisuuden kanssa, jota naiset elävät tässä maassa: Meksikon suurimmissa kaupungeissa kirjataan edelleen 9 naismurhaa päivässä; viime vuonna hieman alle puolet työssäkäyvistä naisista sai minimipalkkaa tai sitä vähemmän, ja suurin osa heistä oli syrjäytynyt epäviralliseen työhön, joka on kasvanut räjähdysmäisesti viime vuosina.
Lisäksi hoitotyön taakka on edelleen syvälle juurtunut ongelma meksikolaisessa yhteiskunnassa, mikä pakottaa naiset keskeyttämään yliopisto-opintonsa tai jättämään työpaikkansa kotitöiden vuoksi.
Täten ulkoministeriön edistämä feministinen ulkopolitiikka, joka on olennainen osa Sheinbaumin kansallista suunnitelmaa, on todellisuudessa jatkoa naistyöntekijöiden riistolle; se ei pyri poistamaan naisten sorron perusteita, vaan hallinnoimaan niitä Meksikon kapitalismin etujen ja sen keskinäisten riippuvuussuhteiden mukaisesti. Nykyisessä imperialististen konfliktien kehityksessä naistyöntekijöiden osallistuminen tuotantoketjuihin on olennaista mukana olevien kapitalististen maiden taktisille tavoitteille.
Tämä ei tarkoita, ettei naistyöntekijöiden taistelua taloudellisten ja poliittisten oikeuksiensa puolesta olisi tarpeen edistää: korostetaan todellisia ristiriitoja, kuten palkkaeroja ja naisten rajoitettua pääsyä diplomaattisiin tehtäviin; kuitenkin väittää, että nämä ongelmat ratkaistaan institutionaalisesti porvarivaltion toimesta, on kieltää se tosiasia, että juuri valtio on yksi suurimmista esteistä niiden politiikkojen tehokkaalle toteuttamiselle, jotka todella puolustavat naistyöntekijöitä.
Luokkaperusteisesta näkökulmasta proletaarinen internationalismi esittää radikaalisti erilaisen suunnan kuin feministinen ulkopolitiikka: maailman työväenluokan naisten ja miesten yhtenäisyys imperialismia, riistoa ja kapitalistista barbariaa vastaan. Toisin kuin porvarilliset elimet kuten YK, jotka tuskin edes ehdottavat sukupuolten tasa-arvoa, osallisuutta tai yhtäläisyyttä edistäviä ennaltaehkäiseviä toimenpiteitä kapitalismin puitteissa, proletaarinen internationalismi rikkoo tämän logiikan ja edistää työssäkäyvien naisten tietoista järjestäytymistä joka puolella maailmaa pääoman synnyttämiä sortomuotoja ja myös pääomaa itseään vastaan.
Viime kädessä niin sanottu feministinen ulkopolitiikka ei merkitse edistystä työssäkäyvien naisten emansipaatiossa, vaan on vain kosmeettinen muutos heidän roolissaan nykyisissä kapitalistisissa suhteissa. Sisällyttämällä tasa-arvovaatimukset näihin puitteisiin Meksikon porvarillinen valtio ei poista sortoa, vaan järjestää sen uudelleen taloudellisten ja poliittisten etujensa mukaisesti.
Tämän vuoksi naistyöläisten taistelu ei voi alistua porvarillisten kansainvälisten järjestöjen politiikkaan, vaan sen on välttämättä suunnattava proletaarisen internationalismin puitteisiin. Naisten vapautuminen ei tule olemaan ”sukupuolinäkökulman” sisältävän julkisen politiikan tulos, vaan niiden aineellisten olosuhteiden radikaali muutos, jotka mahdollistavat heidän riistonsa.
Lorena Vargas Meksikon kommunistisen puolueen (PCM) keskuskomitean jäsen