Viime viikkoina olemme nähneet Iranin sodan kärjistymisen sekä Israelin raa’an pakkosiirtolaisuus- ja miehityskampanjan Libanonissa, Ukrainan laajamittaisen hyökkäyksen Venäjän energiainfrastruktuuria ja vientilaitoksia vastaan sekä Yhdysvaltojen tehostuneet pyrkimykset tukahduttaa Kuuban vallankumous.
Viime viikkoina olemme nähneet Iranin sodan kärjistymisen sekä Israelin raa’an pakkosiirtolaisuus- ja miehityskampanjan Libanonissa, Ukrainan laajamittaisen hyökkäyksen Venäjän energiainfrastruktuuria ja vientilaitoksia vastaan sekä Yhdysvaltojen tehostuneet pyrkimykset tukahduttaa Kuuban vallankumous. On aiheellista tehdä vertailu toisen maailmansodan alkusoittoon, joka ei puhjennut yhdessä yössä Puolan hyökkäyksellä, vaan jota edelsi joukko paikallisia sotia, kuten Japanin hyökkäys Neuvostoliittoon, Kiinan miehitys, Espanjan sodan puhkeaminen, häpeällinen Münchenin sopimus, jossa länsivallat luovuttivat osan Tšekkoslovakiasta, Itävallan miehitys, jonka suvereniteettia puolustivat vain itävaltalaiset kommunistit, Italian hyökkäys Libyaan jne.
Sitä edelsi myös yleinen työväenliikkeen tukahduttaminen, usein fasististen diktatuurien muodossa, jotta ”kotirintama” saataisiin rauhoitettua ja hallitseva luokka voisi käydä sotaa vapaammin ulkomailla.
Toinen maailmansota ei siis alkanut yllättäen, vaan merkit olivat jo näkyvissä vuoden 1929 maailmanlaajuisen kapitalistisen kriisin jälkeen. Kävi selväksi, että kapitalistit etsivät ulospääsyä kriisistä lisäämällä asetuotantoa ja pyrkimällä sotilaalliseen laajentumiseen uusien markkinoiden ja halpojen raaka-aineiden lähteiden turvaamiseksi, mikä puolestaan palauttaisi tuottavuuden kriisiä edeltävälle tasolle.
Luetteloa vertailukohdista nykytilanteeseen voitaisiin laajentaa, mutta mielestäni tämä riittää osoittamaan, että – vaikka tilanne ei ole identtinen ja ennen kaikkea ei ole olemassa Neuvostoliiton kaltaista rauhan ja proletaarisen internationalismin linnaketta – kapitalistisen kehityksen yleiset lait sekä sen kasvava vihamielisyys edistystä ja ihmiskunnan kehitystä kohtaan, näkyvät juuri siinä, että se etsii sotilaallista ulospääsyä nykyisestä ylituotantokriisistä.
Kriisi ei ole vielä saavuttanut pistettä, jossa kaikki pienet tulipalot olisivat muuttuneet raivoisaksi maastopaloksi, joka uhkaa nielaista sivilisaation sellaisena kuin sen tunnemme. On kuitenkin selvää, että seisomme keskellä paksua savuverhoa, joka näistä tulipaloista nousee. On tullut mahdottomaksi sivuuttaa horisontissa näkyviä merkkejä, mutta valtaosa työntekijöistä ei vieläkään ymmärrä sen ainoaa syytä: kapitalismia.
Kriisi kypsyy, asettaen väistämättä työntekijät ja kapitalistit vastakkain terävässä luokkataistelussa. Kaikki tämä tapahtuu todennäköisesti äärimmäisen epäsuotuisissa olosuhteissa, ennen kaikkea yleisen imperialistisen sodan aikana. Nykyiset hallitsijat ovat valmiita uhraamaan kaiken, mistä työväenluokka on taistellut viime vuosikymmeninä, varmistaakseen osuutensa saaliista. Kysymys kuuluu: ovatko työntekijät valmiita taistelemaan kapitalismin kaatamiseksi varmistaakseen tulevaisuutensa