Opintoaineisto

Artikkeleita sosialisman teoriasta ja käytännöstä

Tälle sivulle kokoamme kommunistisen liikkeen kannalta tärkeitä ”kestoartikkeleita”, ajankohtaisia tai jollain muulla tavalla merkittäviä artikkeleita. Pyrimme siihen, että artikkeleita voidaan myös käyttää opintoaineistona.

Kommunistisen puolueen manifesti

Artikkeleita Che Guevarasta

 Imperialismin paikka historiassa

Osa Leninin Imperialismista ja imperialisteista-kirjasta. Työkansan Sanomat jatkaa V.I.Leninin kirjoitusten ja johtopäätösten julkaisemista. Lenin on vastustamattoman ajankohtainen myös nykykapitalismin aikana, jota leimaavat pääomien sekä tuotannon kiihtyvä keskittyminen jaimperialistiset sodat. Leninin kuvaama kehitys on johtanut EU:ssa ja Suomessa kansanvallan kaventumiseen ja harvainvaltaan, kun suurpääoma ja monopolipankit päättävät taloudesta ja politiikasta.
Väliotsikot, muutamat korjaukset ja lihavoinnit ovat toimituksen tekemiä.

Olemme nähneet, että imperialismi on taloudelliselta olemukseltaan monopolistista kapitalismia. Jo tämä määrää imperialismin paikan historiassa, sillä vapaan kilpailun pohjalla ja juuri vapaasta kilpailusta esiin kasvava monopoli on siirtymistä kapitalistisesta muodosta korkeampaan yhteiskunnalliseen talousmuotoon. On pantava merkille erikoisesti monopolien neljä päälajia eli monopolistisen kapitalismin pääilmausta, jotka ovat luonteenomaisia tarkastelemallemme aikakaudelle.

Ensinnäkin monopoli kasvoi esiin tuotannon keskityksestä sen erittäin korkealla kehitysasteella. Se muodostuu kapitalistien monopolistisista liitoista, kartelleista, syndikaateista ja trusteista. Tiedämme, miten valtava merkitys niillä on nykyajan talouselämässä. 20 vuosisadan alkuun mennessä ne pääsivät täydelleen vallitseviksi edistyneimmissä maissa, ja jos ensi askelet kartelloitumisen tiellä otettiin ensin korkeitten suojelutullien maissa (Saksa, Amerikka), niin Englanti vapaakauppajärjestelmineen toi vain vähän myöhemmin päivänvaloon saman perustosiasian: monopolien syntymisen tuotannon keskityksestä.

Toiseksi monopolit johtivat tärkeimpien raaka-ainelähteiden voimistuneeseen valtaukseen, varsinkin kapitalistisen yhteiskunnan kartelloituneinta perusteollisuutta, kivihiili- ja rautateollisuutta varten. Tärkeimpien raaka-ainelähteiden monopolistinen omistus lisäsi hirveästi suurpääoman valtaa ja kärjisti ristiriitaa kartelloidun ja kartelloimattoman teollisuuden välillä.

Kolmanneksi monopoli on kasvanut esiin pankeista. Ne ovat muuttuneet vaatimattomista välityslaitoksista finanssipääoman monopolisteiksi. Ottakaammepa mikä tahansa edistyneimmistä kapitalistisista kansakunnista, niin näemme, että sen kolme – viisi suurinta pankkia on toteuttanut teollisuus- ja pankkipääoman ”personaaliunionin”, keskittänyt käsiinsä määräysvallan miljardeihin ja yhä uusiin miljardeihin, jotka muodostavat valtaosan kokonaisen maan pääomista ja rahatuloista. Finanssioligarkia, joka levittää riippuvuussuhteiden tiheän verkon nykyisen porvarillisen yhteiskunnan poikkeuksetta kaikkien taloudellisten ja valtiollisten laitosten ylle – siinä tämän monopolin silmäänpistävin ilmaus.

Neljänneksi monopoli on kasvanut esiin siirtomaapolitiikasta. Siirtomaapolitiikan monilukuisiin ”vanhoihin” vaikuttimiin finanssipääoma on tuonut lisäksi taistelun raaka-ainelähteistä, pääoman viennistä, ”vaikutuspiireistä” – ts. edullisten kauppojen, toimilupien, monopolivoittojen ym. piireistä – vihdoin, talousalueista yleensä. Silloin kun eurooppalaisten valtakuntien siirtomaina oli esimerkiksi yksi kymmenesosa Afrikasta, kuten asia oli vielä vuonna 1876, siirtomaapolitiikka saattoi kehittyä ei-monopolistisesti, niin sanoaksemme maitten ”vapaa-anastuksen” muodossa. Mutta kun 9/10 Afrikasta oli anastettu (vuoteen 1900 mennessä), kun koko maailma oli jaettu, silloin alkoi kiertämättä siirtomaiden monopoliomistuksen ja niin ollen myös maailmanjaosta ja uudelleenjakamisesta käytävän erikoisen kärjistyneen taistelun aikakausi.

Loismainen kapitalismi ja porvaristo ovat imperialismin erityispiirteitä

On yleisesti tunnettua, kuinka suuresti monopolistinen kapitalismi on kärjistänyt kaikki kapitalismin ristiriidat. Riittää kun viittaamme kartellisortoon ja kalliiseen aikaan. Tämä ristiriitojen kärjistyminen on historiallisen siirtymiskauden mahtavin liikkeellepaneva voima, kauden, joka alkoi silloin kun maailman finanssipääoma pääsi lopullisesti voitolle.

Monopolit, oligarkia, pyrkimys herruuteen vapauspyrkimyksen asemesta yhä useamman pienen tai heikon kansakunnan riisto muutamien rikkaimpien tai voimakkaimpien kansakuntain toimesta – kaikki tämä on synnyttänyt ne imperialismin erikoispiirteet, jotka pakottavat luonnehtimaan sen loismaiseksi eli mätäneväksi kapitalismiksi. Yhä kouraantuntuvammin esiintyy imperialismin eräänä tendenssinä ”koroillaeläjävaltion” koronkiskurivaltion syntyminen, missä porvaristo elää yhä enemmän pääoman viennillä ja ”leikkaamalla kuponkeja”. 0lisi virheellistä ajatella, että tämä mätänemistendenssi sulkee pois kapitalismin nopean kasvun; ei, teollisuuden erinäiset alat, porvariston erinäiset kerrokset, erinäiset maat tuovat imperialismin kaudella voimakkaammin tai heikommin esiin milloin toisen, milloin taas toisen näistä tendensseistä. Kokonaisuudessaan kapitalismi kasvaa verrattomasti nopeammin kuin ennen, mutta tämä kasvu ei käy ainoastaan yleensä yhä epätasaisenmmaksi, vaan tämä epätasaisuus ilmenee myös pääomien puolesta rikkaimpien maiden ( Englanti) mätänemisenä.

Saksan taloudellisen kehityksen nopeudesta sanoo Saksan suurpankkeja koskevan tutkimuksen kirjoittaja Riesser: ”Jos verrataan edellisen kauden ( 1848-1870) melkoista edistys kyseessä olevana kautena (1870-1905) tapahtuneeseen Saksan koko talouden ja varsinkin pankkien kehitykseen, on suhde likipitäen sama kuin vanhan hyvän ajan postivaunujen kulkunopeus nykyajan auton nopeuteen verraten, kun auto kiitää niin, että se käy vaaralliseksi sekä huolettomalle jalank ävijälle että itse autossa ajaville”. Juuri siitä syystä, että finanssipääoma on kasvanut tavattoman nopeasti, ei sillä puolestaan olisi mitään siirtomaiden ”rauhallisempaan” omistukseen siirtymistä vastaan, siirtomaiden, jotka tulee siepata rikkaammilta kansakunnilta muitakin kuin rauhanomaisia keinoja käyttäen. Yhdysvalloissa on taloudellinen kehitys viime vuosikymmeninä kulkenut vielä nopeammin kuin Saksassa ja juuri sen ansiosta uusimman amerikkalaisen kapitalismin loismaiset piirteet ovat tulleet esiin erikoisen selvästi. Toiselta puolen esimerkiksi Amerikan tasavaltalaisen porvariston vertaaminen Japanin tai Saksan monarkistiseen porvaristoon osoittaa, että suurinkin poliittinen erilaisuus pienenee imperialismin kaudella hyvin voimakkaasti – ei siksi, että se olisi yleensä merkityksetön, vaan siksi, että kaikissa näissä tapauksissa kyse on porvaristosta, jolla on määrätyt loismaisuuden piirteet.

Imperialismi on siirtymäkauden kapitalismia

Kun kapitalistit jollakin teollisuuden monista aloista, jossakin yksityisessä maassa jne. saavat korkeita monopolivoittoja, se tekee heille taloudellisesti mahdolliseksi erinäisten työväenkerrosten, vieläpä aika ajoin näiden verrattain huomattavankin vähemmistön, lahjonnan ja vetämisen kyseisen teollisuusalan tai kyseisen kansakunnan porvariston puolelle kaikkia muita vastaan. Ja maailmanjaon vuoksi kärjistynyt imperialististen kansakuntien antagonismi voimistaa tätä pyrkimystä. Siten muodostuu imperialismin yhteys opportunismiin, joka ilmenee ensinnäkin ja räikeimmin Englannissa sen vuoksi, että eräitä kehityksen imperialistisia piirteitä on havaittu siellä paljon aikaisemmin kuin muissa maissa. Eräät kirjoittajat, esimerkiksi L. Martov, viittaavat mielellään kintaalla imperialismin ja työväenliikkeessä esiintyvän opportunismin väliselle yhteydelle – tuolle nykyään erikoisesti silmäänpistävälle tosiasialle – seuraavantapaisilla ”virallis-optimistisilla” (Kautskyn ja Huysmansin henkisillä) järkeilyillä: kapitalismin vastustajain asia olisi toivoton, jos nimenomaan edistynein kapitalismi johtaisi opportunismin voimistumiseen tai jos juuri parhaiten palkatut työläiset osoittautuisivat taipuvaisiksi opportunismiin jne. Ei saa pettää itseään tällaisen ”optimismin” merkitykseen nähden: se on optimismia opportunismiin nähden, se on opportunismin verhoamista auttavaa optimismia. Itse asiassa opportunismin kehityksen erikoinen nopeus ja erikoinen inhottavuus ei ole suinkaan takeena sen pysyvästä voitosta, samoin kuin pahanlaatuisen paiseen nopea kehitys terveessä elimistössä voi vain jouduttaa paiseen puhkeamista ja elimistön vapautumista siitä. Kaikkein vaarallisimpia ovat tässä suhteessa henkilöt, jotka eivät halua käsittää, että taistelu imperialismia vastaan on tyhjä ja valheellinen korulause, ellei se kytkeydy erottamattomasti taisteluun opportunismia vastaan.

Kaikesta siitä, mitä imperialismin taloudellisesta olemuksesta on edellä sanottu, seuraa, että imperialismi on luonnehdittava siirtymäkauden kapitalismiksi tai oikeammin kuolevaksi kapitalismiksi. Tässä suhteessa on hyvin opettavaa, että uusinta kapitalismia kuvaavien porvarillisten taloustieteilijäin kesken ovat muodissa sellaiset sanonnat kuin ”yhteenkietoutuminen”, ”eristäytyneisyyden puuttuminen” yms.; pankit ovat ”liikkeitä, jotka tehtäviinsä ja kehitykseensä nähden eivät ole luonteeltaan puhtaasti yksityistaloudellisia, vaan yhä enemmän kasvavat ulos puhtaasti yksityistaloudellisen säännöstelyn puitteista”. Ja sama Riesser, joka on lausunut edellä esitetyt sanat selittää aivan vakavissaan, että marxilaisten ”ennustukset yhteiskunnallistumiseen” nähden ”eivät ole toteutuneet” !

Imperialismin kausi mullistaa yhteiskunnalliset tuotantosuhteet

Mitä ilmaisee sanonta ”yhteenkietoutuminen”? Se sisältää vain silmiemme edessä tapahtuvan prosessin silmäänpistävimmän piirteen. Se osoittaa, että havainnoitsija luettelee yksityisiä puita näkemättä metsää. Se jäljentää orjallisesti ulkoista, satunnaista ja kaaosmaista. Se paljastaa havainnoitsijan henkilöksi, joka on lyyhistynyt muokkaamattoman aineiston nosta eikä laisinkaan kykene pääsemään selville sen sisällöstä ja merkityksestä. Osakkeiden omistus, yksityisomistajien keskinäiset suhteet ”kietoutuvat yhteen satunnaisesti”. Mutta tämän kietoutumisen pohjana, sen perustana ovat muuttuvat yhteiskunnalliset tuotantosuhteet. Kun suurliike kasvaa jättiläiseksi ja järjestää suunnitelmallisesti, joukkotilaston tarkan huomioonoton perusteella raaka-ainehankinnan niin laajassa mitassa, että se tyydyttää 2/ 3 tai 3 /4 kaikesta siitä, mitä väestön kymmenmiljoonaiset joukot tarvitsevat; kun järjestetään systemaattisesti tämän raaka-aineen kuljetus kaikkein sopivimpiin, joskus satojen ja tuhansienkin virstojen päässä toisistaan sijaitseviin tuotantopaikkoihin; kun yhdestä keskuksesta käsin valvotaan raaka-aineen jalostusta sen kaikissa perättäisissä asteissa mitä erilaatuisimpien tuotteiden valmistukseen saakka; kun näiden tuotteiden jako kymmenien ja satojen miljoonien kuluttajain kesken suoritetaan yhden suunnitelman mukaisesti  ( amerikkalaisen ”Öl jytrustin” öljynmyynti sekä Amerikassa että Saksassa) ; niin silloin käy ilmeiseksi, että edessämme on tuotannon yhteiskunnallistuminen eikä suinkaan yksinkertainen ”yhteenkietoutuminem”, että yksityistaloudelliset ja yksityisomistukselliset suhteet muodostavat kuoren, joka ei enää vastaa sisältöä ja jonka täytyy ehdottomasti mädäntyä, jos sen poistamista keinotekoisesti pitkitetään, ja että tämä kuori saattaa pysyä mätänemistilassa verrattain pitkän ajan (pahimmassa tapauksessa, jos opportunistisen paiseen parantuminen pitkistyy ) , mutta tulee kuitenkin kiertämättä poistetuksi.

Saksalaisen imperialismin ihastunut palvoja Schulze-Gaevernitz huudahtaa:

”Kun Saksan pankkien johto on viime kädessä tusinan henkilön hallussa, niin heidän toimintansa on jo nyt kansan hyvinvoinnille tärkeämpää kuin valtioministerien enemmistön toiminta» (pankkiherrojen, ministerien, teollisuudenharjoittajain ja koroillaeläjäin ”yhteenkietoutuminen” on tässä edullisinta unohtaa ). ”. ..Jos ajatellaan loppuun saakka havaitsemiemme tendenssien kehitystä, niin tulos on seuraava: kansakunnan rahapääoma on yhdistetty pankkeihin; pankit ovat sidotut keskenään kartelliksi; sijoitusta etsivä kansakunnan pääoma on valautunut arvopaperien muotoon. Silloin toteutuvat Saint-Simonin nerokkaat sanat: ’Nykyisen tuotannonanarkian, joka vastaa sitä tosiseikkaa, että taloudelliset suhteet laajentuvat ilman yhdenmukaista säännöstelyä, täytyy luovuttaa paikkansa tuotannon järjestelylIe. Tuotantoa eivät tule suuntaamaan eristyneet, toisistaan riippumattomat yrittäjät, jotka eivät tunne väestön taloudellisia tarpeita; tämä työ tulee olemaan tietyn sosiaalisen laitoksen tehtävänä. Keskushallintokomitea, jolla on mahdollisuus seurata korkeammasta näkökulmasta yhteiskunna1lisen talouden laajaa alaa, tulee säännöstelemään tätä taloutta koko yhteiskunnan hyödyksi ja luovuttamaan tuotantovälineet sopiviin käsiin ja varsinkin huolehtimaan pysyvästä sopusoinnusta tuotannon ja kulutuksen välillä. On olemassa laitoksia, jotka ovat liittäneet tehtäviensä piiriin taloustyön tietyn järjestelyn : niitä ovat pankit.’  Olemme vielä kaukana näiden Saint- Simonin sanojen toteutumisesta, mutta olemme jo niiden toteutumisen tiellä: marxilaisuutta toisenlaisena kuin sen Marx itse käsitti, mutta vain muodoltaan toisenlaisena.”

Todellakin, on sekin Marxin ”kumoamista”, joka ottaa Marxin tarkasta tieteellisestä analyysista askelen taaksepäin Saint-Simonin aavistukseen, vaikkakin nerokkaaseen, mutta silti vain aavistukseen.

V.I.Lenin

Kirjoitettu tammi-kesäkuussa 1916. Ilmestynyt ensi kerran vuoden keskivaiheilla Pietarissa erillisenä kirjasena

Työkansan Sanomat 11/2013

__________________________________________________________________________________________

V.I.Lenin: Valtio ja vallankumous (I luku)

Kapitalismin kehittyminen imperialistiseksi kapitalismiksi synnytti I maailmansodan. Saman kehityksen seurauksena käytiin myös II maailmasota. Tämän päivän suuri kysymys on, aiheuttaako imperialistinen kapitalismi III maailmansodan, vai riittääkö kapitalismille ja kapitalisteille yksittäisten imperialististen sotien käyminen.
Kysymys valtiosta, ja nykyään myös valtioliitoista, on erityisen tärkeä sekä teoreettisessa että käytännön poliittisessa arviossa. Imperialistiset sodat ovat nopeuttaneet ja kärjistäneet monopolistisen kapitalismin muuttumista valtiomonopolistiseksi kapitalismiksi ja nyt maailmanlaajuiseksi kapitalistiseksi riistojärjestelmäksi.
Imperialistinen sota ja kapitalistinen riisto on aiheuttanut ja aiheuttaa aina kansannousuja ja vallankumouksia. Kysymys työväenluokan sosialistisen vallankumouksen suhtautumisesta valtioon saa näin ollen ei ainoastaan käytännöllis-poliittisen merkityksen, vaan myös mitä ajankohtaisimman merkityksen siinä mielessä, että on selitettävä työtätekeville, mitä heidän on tehtävä vapautuakseen kapitalismin ikeestä ja sotien kauhusta.
Kommunistit kannattavat demokraattista tasavaltaa työväenluokalle parhaana valtiomuotona kapitalismin vallitessa, mutta meillä ei ole oikeutta unohtaa, että palkkakurjuus ja riisto on kansan kohtalo kaikkein demokraattisimmassakin porvarillisessa tasavallassa.
Leninin mukaan porvarillisen valtion vaihtuminen proletaariseen valtioon on mahdotonta ilman väkivaltaista vallankumousta. Tässä väkivaltainen ei tarkoita kuitenkaan verenvuodatusta, vaan porvarillisen luokkavaltion rakenteiden hävittämistä. Porvarillinen valtio, seuraten vanhanajan valtion ja feodaalisen valtion kohtaloa, kun ei kuoleudu omia aikojaan ajan saatossa.
Vallankumouksellisen ajattelun on lähdettävä päästä, sosialismin vaihtoehtoon uskominen sydämestä.

Työkansan Sanomat julkaisee Leninin kirjan Valtio ja vallankumous I luvun. Tämä johdanto-osa on toimituksen tekemä.

I. Valtio on luokkavastakohtien sovittamattomuuden tuote

Marxin opille tapahtuu nykyään samoin kuin historiassa on monta kertaa tapahtunut vallankumouksellisten ajattelijain ja sorrettujen luokkien vapaustaistelun johtajain opeille. Suurten vallankumousmiesten eläessä sortajaluokat ovat maksaneet heille alituisilla vainoamisilla, ovat ottaneet heidän oppinsa vastaan mitä raivokkaimmalla kiukulla, hurjimmalla vihalla, irvokkaimmalla valhe- ja parjausryöpyllä. Heidän kuoltuaan heistä yritetään tehdä vaarattomia pyhäinkuvia, yritetään niin sanoaksemme julistaa heidät pyhimyksiksi, myöntää heidän nimelleen jonkinlainen kunnia sorrettujen luokkien ”lohdutukseksi” ja petkuttamiseksi, riistäen vallankumoukselliselta opilta sen sisältö, tylsentäen sen vallankumouksellista kärkeä, mataloittaen tätä oppia.

Tällaisessa marxilaisuuden ”muokkauksessa” yhtyvät nykyään porvaristo ja työväenliikkeessä olevat opportunistit. Opin vallankumouksellinen puoli, sen vallankumouksellinen henki unohdetaan, työnnetään syrjään ja väärennetään. Etualalle vedetään ja ylistetään sellaista, mikä on tai näyttää olevan otollista porvaristolle. Kaikki sosialishovinistit ovat nykyään ”marxilaisia”, leikki pois! Ja Saksan porvarilliset oppineet, jotka olivat vielä eilen ammattimiehiä marxilaisuuden hävittämisessä, puhuvat yhä useammin ”kansallisesta saksalaisesta” Marxista, joka muka kasvatti ryöstösodan käymistä varten niin mainiosti järjestettyjä työväenyhdistyksiä!

Tällaisen asiaintilan vallitessa, marxilaisuuden väärentelyn ollessa tavattomasti levinnyt, meidän tehtävänämme on ennen kaikkea palauttaa ennalleen todellinen Marxin oppi valtiosta. Tätä varten täytyy esittää suuri joukko pitkiä lainauksia Marxin ja Engelsin omista teoksista.

Pitkät lainaukset tekevät tietenkin esityksen kankeaksi eivätkä suinkaan edistä sen kansantajuisuutta. Mutta ilman niitä on aivan mahdotonta tulla toimeen. Kaikki kohdat tai ainakin kaikki ratkaisevat kohdat Marxin ja Engelsin teoksista valtiokysymyksen alalta on välttämättä esitettävä mahdollisimman täydellisessä muodossaan, jotta lukija voisi saada omintakeisen käsityksen tieteellisen sosialismin perustanlaskijain katsomuksista kokonaisuudessaan ja näiden katsomusten kehityksestä, ja myöskin siksi, että niiden vääristely, jota nykyisin vallitseva ”kautskylaisuus” harjoittaa, tulisi todistetuksi asiakirjoilla ja näytetyksi havainnollisesti.

Aloitamme Fr. Engelsin laajimmalle levinneestä teoksesta ”Perheen, yksityisomistuksen ja valtion alkuperä”, joka on ilmestynyt vuonna 1894 Stuttgartissa jo kuudentena painoksena. Meidän on käännettävä lainaukset saksalaisista alkulähteistä, sillä venäjännökset, niin monilukuisia kuin ne ovatkin, ovat suurimmalta osaltaan joko epätäydellisiä tai perin epätyydyttävästi tehtyjä.

”Valtio”, Engels sanoo tehdessään yhteenvetoa historiallisesta erittelystään, ”ei ole suinkaan mahti, jonka yhteiskunta olisi ottanut vastaan ulkoisesta pakosta; yhtä vähän se on ”siveellisen idean todellisuutta”, ”järjen kuva ja todellisuus”, kuten Hegel väittää. Se on päinvastoin tietyllä kehitysasteella olevan yhteiskunnan tuote; valtio on sen tunnustamista, että tämä yhteiskunta on joutunut ratkaisemattomaan ristiriitaan itsensä kanssa ja jakautunut sovittamattomiksi vastakohdiksi, joita se ei pysty poistamaan. Mutta jotta nämä vastakohdat, taloudellisilta eduiltaan vastakkaiset luokat, eivät kuluttaisi tuloksettomassa taistelussa loppuun itseään ja yhteiskuntaa, käy tarpeelliseksi mahti, joka olisi näennäisesti yhteiskunnan yläpuolella, lieventäisi konfliktia ja pitäisi sen ”järjestyksen” rajoissa. Ja tänä yhteiskunnasta alkunsa saaneena, mutta sen yläpuolelle asettuvana ja siitä yhä enemmän vieraantuvana mahtina on valtio” (6. saksankielinen painos, ss. 177-178).

Tässä on esitetty aivan selvästi marxilaisuuden perusajatus valtion historiallisesta osuudesta ja merkityksestä. Valtio on luokkavastakohtien sovittamattomuuden tuote ja ilmaus. Valtio syntyy siellä, silloin ja sikäli, missä, milloin ja mikäli luokkavastakohdat objektiivisesti eivät ole sovitettavissa. Ja päinvastoin: valtion olemassaolo todistaa, että luokkavastakohdat ovat sovittamattomia.

Juuri tässä tärkeimmässä ydinkohdassa alkaa kahteen pääsuuntaan kulkeva marxilaisuuden vääristely.

Yhtäältä porvarilliset ja varsinkin pikkuporvarilliset ideologit, joiden täytyy kiistämättömien historiallisten tosiasiain pakottamina myöntää, että valtio on vain siellä, missä on luokkavastakohtia ja luokkataistelua, ”oikovat” Marxia sillä tavoin, että valtiosta tuleekin luokkien sovittamisen elin. Marxin mukaan valtio ei olisi voinut syntyä eikä säilyä, jos luokkien sovittaminen olisi ollut mahdollista. Pikkuporvarillisten ja poroporvarillisten professorien ja publisistien mukaan, – jotka tällöin tavantakaa vetoavat suosiollisesti Marxiin! – asia on niin, että valtio juuri sovittaakin luokat keskenään.

Marxin mukaan valtio on luokkaherruuden elin, jonka avulla toinen luokka sortaa toista luokkaa, se on sellaisen ”järjestyksen” luomista, joka laillistaa ja lujittaa tämän sorron hilliten luokkien yhteentörmäystä. Pikkuporvarillisten poliitikkojen mielestä järjestys on nimenomaan luokkien sovittamista eikä toisen luokan harjoittamaa toisen luokan sortamista; konfliktin lieventäminen merkitsee sovittamista eikä sitä, että sorretuilta luokilta otetaan pois tietyt sortajien kukistamiseksi käytävän taistelun välineet ja keinot.

Esimerkiksi kaikki eserrät (sosialistivallankumoukselliset) ja menshevikit vuoden 1917 vallankumouksessa, – juuri silloin, kun kysymys valtion merkityksestä ja tehtävästä nousi esiin kaikessa suuruudessaan, kun se nousi viivyttelemättömän toiminnan, vieläpä joukkomittaisen toiminnan käytännöllisenä kysymyksenä, – luisuivat heti ja kokonaan sen pikkuporvarillisen teorian kannalle, että ”valtio sovittaa” luokat. Kummankin puolueen poliitikkojen lukemattomat päätöslauselmat ja kirjoitukset ovat kokonaan tämän pikkuporvarillisen ja poroporvarillisen ”sovittamis”-teorian läpitunkemia. Että valtio on tietyn luokan herruuden elin, luokan, jota ei voida sovittaa antipodinsa (sille vastakohtaisen luokan) kanssa, sitä pikkuporvarilliset demokraatit eivät kykene milloinkaan käsittämään. Suhde valtioon on havainnollisimpia ilmauksia siitä, että meidän eserrämme ja menshevikkimme eivät ole lainkaan sosialisteja (mitä me bolshevikit olemme aina todistaneet), vaan pikkuporvarillisia demokraatteja, joilla on miltei-sosialistinen fraseologia.

Toisaalta marxilaisuuden ”kautskylainen” vääristely on paljon hiotumpaa. ”Teoreettisesti” ei kielletä sitä, että valtio on luokkaherruuden elin, eikä sitäkään, että luokkavastakohdat ovat sovittamattomia. Mutta jätetään ottamatta huomioon tai hämätään seuraava seikka: jos valtio on luokkavastakohtien sovittamattomuuden tuote, jos se on yhteiskunnan yläpuolella oleva ja ”yhteiskunnasta yhä enemmän vieraantuva” mahti, niin on selvää, että sorretun luokan vapautuminen on mahdotonta, ei ainoastaan ilman väkivaltaista vallankumousta, vaan myöskin ilman sen valtiovallan koneiston hävittämistä, jonka hallitseva luokka on luonut ja jossa tämä ”vieraantuminen” on olennoitunut.

Kuten tuonnempana näemme, Marx teki tämän teoreettisesti itsestään selvän johtopäätöksen mitä suurimmalla täsmällisyydellä vallankumouksen tehtäväin konkreettisen ja historiallisen erittelyn perusteella. Ja juuri tämän johtopäätöksen on Kautsky… ”unohtanut” ja väärentänyt, kuten osoitamme myöhemmässä esityksessä yksityiskohtaisesti.

2. Erikoiset aseellisten ihmisten joukko-osastot, vankilat y.m.

”…Vanhasta gentililaitoksesta (suku- eli klaanilaitoksesta)”, Engels jatkaa, ”valtio eroaa ensiksikin siinä, että se jakaa valtion alamaiset alueen mukaan…”

Meistä tämä jako näyttää ”luonnolliselta”, mutta se on vaatinut pitkäaikaisen taistelun vanhaa, suvuittain tai heimoittain rakentuvaa järjestöä vastaan.

”…Toisena erottavana piirteenä on se, että asetetaan julkinen valta, joka ei ole enää sama kuin aseelliseksi voimaksi järjestäytynyt väestö itse. Tätä erikoista julkista valtaa tarvitaan siksi, kun väestön omatoiminnallinen aseellinen järjestö on käynyt mahdottomaksi yhteiskunnan jakauduttua luokkiin… Tämä julkinen valta on olemassa jokaisessa valtiossa. Siihen kuuluu, paitsi aseväkeä, myös muita asianmukaisia lisäkkeitä, kuten kaikenlaisia vankiloita ja pakkolaitoksia, joista sukuyhteiskunta (klaanijärjestelmä) ei tiennyt mitään …”

Engels kehittelee sen ”mahdin” käsitettä, jota nimitetään valtioksi, mahdin, joka on yhteiskunnasta lähtöisin, mutta asettuu sen yläpuolelle ja vieraantuu siitä yhä enemmän. Mitä tämä mahti pääasiassa on? Erikoisia aseellisten ihmisten joukko-osastoja, joilla on käytettävänään vankilat y.m.

Meillä on oikeus puhua erikoisista aseellisten ihmisten joukko-osastoista, koska jokaiselle valtiolle ominainen julkinen valta ”ei ole enää sama” kuin aseellinen väestö ja sen ”omatoiminnallinen aseellinen järjestö”.

Kuten kaikki suuret vallankumoukselliset ajattelijat, Engels pyrkii kiinnittämään valveutuneiden työläisten huomiota juuri siihen, mikä vallitsevan poroporvarillisuuden kannalta on vähimmän huomiota ansaitsevaa, kaikkein tavallisinta, sitkeiden, voipa sanoa kivettyneiden ennakkoluulojen pyhittämää. Vakinainen sotaväki ja poliisi ovat valtiovallan mahdin pääaseet, mutta voiko toisin ollakaan?

XIX vuosisadan lopulla eläneiden eurooppalaisten valtaenemmistön näkökannalta, joiden puoleen Engels kääntyi ja jotka eivät olleet kokeneet eivätkä seuranneet läheltä ainoatakaan suurta vallankumousta, se ei voi toisin ollakaan. Heille on aivan käsittämätöntä, mitä ”väestön omatoiminnallinen aseellinen järjestö” on. Kysymykseen, miksi ilmaantui erikoisten yhteiskunnan yläpuolelle asetettujen, yhteiskunnasta vieraantuvien aseellisten ihmisten joukko-osastojen (poliisin, vakinaisen sotaväen) tarve, on länsieurooppalainen ja venäläinen poroporvari taipuvainen vastaamaan parilla Spenceriltä tai Mihailovskilta lainaamallaan fraasilla, vetoamalla siihen, että yhteiskunnallinen elämä on käynyt monimutkaisemmaksi, tehtävät erikoistuneet jne.

Tällainen vetoaminen näyttää ”tieteelliseltä” ja tuudittaa poroporvarin mainiosti uneen hämäämällä tärkeimmän perusseikan: yhteiskunnan jakautumisen sovittamattomasti vihamielisiin luokkiin.

Ellei tätä jakautumista olisi, niin ”väestön omatoiminnallinen aseellinen järjestö” eroaisi kalikkaan tarttuvien apinain lauman, alkuihmisten tai klaaniyhteiskunniksi yhtyneiden ihmisten alkeellisesta järjestöstä monimutkaisuutensa, tekniikkansa korkean tason ym. puolesta, mutta sellainen järjestö olisi mahdollinen.

Se on mahdoton siksi, että sivistysyhteiskunta on jakautunut vihamielisiin ja vieläpä sovittamattomasti vihamielisiin luokkiin, joiden ”omatoiminnallinen” aseistautuminen johtaisi aseelliseen taisteluun niiden kesken. Muodostuu valtio, syntyy erikoinen mahti, erikoiset aseellisten ihmisten joukko-osastot, ja jokainen vallankumous, hajottaessaan valtiokoneiston, osoittaa meille silminnähtävästi, miten hallitseva luokka pyrkii muodostamaan uudelleen sitä palvelevat erikoiset aseellisten ihmisten joukko-osastot, miten sorrettu luokka pyrkii luomaan uuden samanluontoisen järjestön, joka kykenee palvelemaan riistettyjä eikä riistäjiä.

Esittämässämme lausunnossaan Engels asettaa teoreettisesti sen saman kysymyksen, minkä jokainen suuri vallankumous asettaa eteemme käytännöllisesti, havainnollisesti ja lisäksi joukkotoiminnan mittakaavassa, nimittäin kysymyksen ”erikoisten” aseellisten ihmisten joukko-osastojen ja ”väestön omatoiminnallisen aseellisen järjestön” keskinäissuhteesta. Tuonnempana näemme, miten Euroopan ja Venäjän vallankumousten kokemus valaisee tätä kysymystä konkreettisesti.

Mutta palatkaamme Engelsin esitykseen.

Hän osoittaa, että toisinaan, esimerkiksi joillakin paikoin Pohjois-Amerikassa, tämä julkinen valta on heikko (on puhe kapitalistiselle yhteiskunnalle harvinaisesta poikkeuksesta ja niistä Pohjois-Amerikan osista ennen sen imperialistista aikakautta, joissa oli vallitsevana vapaa kolonisti), mutta yleensä puhuen se voimistuu:

”…Julkinen valta vahvistuu sitä mukaa kuin valtion sisäiset luokkaristiriidat kärjistyvät ja sitä mukaa kuin toisiinsa rajautuvat valtiot laajenevat ja niiden väestö kasvaa, Vilkaiskaapa vaikka nykyiseen Eurooppaamme, missä luokkataistelu ja valloituskilpailu ovat paisuttaneet julkisen vallan niin mahtavaksi, että se uhkaa niellä koko yhteiskunnan ja jopa valtionkin…”

Tämä on kirjoitettu viimeistään viime vuosisadan 90-luvun alussa. Engelsin viimeinen esipuhe on päivätty kesäkuun 16. pnä 1891. Käänne imperialismia kohti – sekä trustien täydellisen herruuden että suurimpien pankkien kaikkivallan kuin myös valtavan siirtomaapolitiikan ym. mielessä – oli silloin Ranskassa vasta alkamassa, ja Pohjois-Amerikassa ja Saksassa se oli vieläkin heikompi. Sen jälkeen ”valloituskilpailu” on ottanut jättiläisaskeleen eteenpäin, etenkin kun maapallo osoittautui XX vuosisadan toisen vuosikymmenen alussa lopullisesti jaetuksi näiden ”kilpailevien valloittajien”, s.o. suurten rosvovaltojen kesken. Sota- ja merivarustukset ovat sen jälkeen uskomattomasti kasvaneet, ja vuosien 1914-1917 ryöstösota Englannin ja Saksan välillä maailmanherruudesta ja saaliinjaosta on lähentänyt täydellistä romahdusta, koska saaliinhimoinen valtiovalta ”nielee” yhteiskunnan kaikki voimat.

Engels kykeni jo vuonna 1891 viittaamaan ”valloituskilpailuun” suurvaltojen ulkopolitiikan yhtenä tärkeimpänä ominaispiirteenä, mutta vuosina 1914-1917, jolloin juuri tuo kilpailu monin verroin kärjistyneenä synnytti imperialistisen sodan, sosialishovinismin heittiöt verhoavat ”oman” porvaristonsa ryöstöetujen puolustelua korulauseilla ”isänmaan puolustuksesta”, ”tasavallan ja vallankumouksen suojaamisesta” ym. sellaisesta!

3. Valtio on sorretun luokan riistämisen väline

Erikoisen, yhteiskunnan yläpuolella olevan julkisen vallan ylläpitämiseksi tarvitaan veroja ja valtion lainoja.

”…Julkisen vallan ja veronkanto-oikeuden haltijoina”, Engels kirjoittaa, ”virkamiehet kohoavat siis yhteiskunnan eliminä yhteiskunnan yläpuolelle. Se arvonanto, jota vapaasti ja auliisti osoitettiin suku(klaani-) laitoksen virkaelimille, ei heitä tyydytä, vaikka he voisivatkin sen saavuttaa”… Laaditaan erikoisia lakeja virkamiesten pyhyydestä ja loukkaamattomuudesta, ”Viheliäisimmälläkin poliisipalvelijalla” on enemmän ”arvovaltaa” kuin klaanin edustajilla, mutta vieläpä sivistysvaltion sotilaallisen vallan päämieskin saa olla kateellinen klaanin päämiehelle sen ”pakottoman ja kiistattoman kunnioituksen” vuoksi, jota tämä nautti yhteisössä.

Tässä on asetettu kysymys virkamiesten etuoikeutetusta asemasta valtiovallan eliminä. Perusseikaksi on katsottu: mikä asettaa heidät yhteiskunnan yläpuolelle? Tuonnempana näemme, miten Pariisin Kommuuni ratkaisi käytännössä tämän teoreettisen kysymyksen vuonna 1871 ja miten Kautsky sen hämäsi taantumuksellisesti vuonna 1912.

….”Koska valtio on saanut alkunsa siitä, että on pitänyt hillitä vastakkaisia luokkia, ja koska se on syntynyt samalla kuitenkin näiden luokkien yhteentörmäyksissä, niin se on säännöllisesti mahtavimman, taloudellisesti vallitsevan luokan valtio, jonka avulla tämä luokka muodostuu myös poliittisesti vallitsevaksi luokaksi ja josta se saa uuden välikappaleen sorretun luokan lannistamiseksi ja riistämiseksi”,.. Eivät ainoastaan vanhanajan valtio ja feodaalinen valtio olleet elimiä orjien ja maaorjien riistämistä varten, vaan myöskin ”nykyaikainen parlamentaarinen valtio on pääoman aseena palkkatyön riistämisessä. Poikkeuksena kuitenkin esiintyy aikakausia, jolloin taistelevien luokkien voimat ovat siinä määrin tasoissa, että valtiovalta saa näennäisenä välittäjänä hetkeksi tietynlaisen itsenäisyyden noiden kummankin luokan suhteen”… Tällainen oli XVII ja XVIII vuosisadan absoluuttinen monarkia, ensimmäisen ja toisen keisarikunnan bonapartismi Ranskassa, Bismarck Saksassa.”

Tällainen on – lisäämme puolestamme – Kerenskin hallitus tasavaltaisella Venäjällä sen jälkeen, kun vallankumouksellista proletariaattia on alettu vainota, sellaisella ajankohdalla, jolloin Neuvostot ovat pikkuporvarillisten demokraattien johdon takia jo voimattomia, mutta porvaristo ei ole vielä kyllin voimakas niitä suorastaan hajottamaan.

”Demokraattisessa tasavallassa”, Engels jatkaa, ”rikkaus käyttää valtaansa välillisesti, mutta sitä varmemmin”, nimittäin ensinnäkin ”virkamiesten suoranaisen lahjomisen” avulla (Amerikka) ja toiseksi ”hallituksen ja pörssin liittoutumisen” avulla (Ranska ja Amerikka). Imperialismi ja pankkien herruus ovat nykyään ”kehittäneet” aivan erikoiseksi taidoksi nämä molemmat keinot, joilla voidaan puolustaa ja toteuttaa rikkauden kaikkivaltaa millaisessa demokraattisessa tasavallassa tahansa. Kun esimerkiksi Venäjällä demokraattisen tasavallan ensimmäisinä kuukausina, niin sanoaksemme eserrä- ja menshevikki ”sosialistien” ja porvariston kesken kokoomushallituksessa solmitun avioliiton kuherruskuukausina hra Paltshinski sabotoi kaikkia toimenpiteitä kapitalistien ja heidän sotarosvouksensa, sotatarviketoimituksissa harjoittamansa valtionvarain ryöväyksen hillitsemiseksi ja kun sitten kapitalistit palkitsivat ministeriöstä eronneen Paltshinskin (jonka tilalle pantiin tietenkin toinen, aivan samanlainen Paltshinski) virkapaikalla 120.000 ruplan vuosituloineen, niin mitä se on? Suoranaista vai välillistä lahjomista? Hallituksen liitto syndikaattien kanssa vai ”ainoastaan” ystävällisiä suhteita? Mitä osaa näyttelevät Tshernovit ja Tseretelit, Avksentjevit ja Skobelevit? – Ovatko he kruununvarasmiljonäärien ”suoranaisia” vai ainoastaan välillisiä liittolaisia?

”Rikkauden” kaikkivalta on varmempaa demokraattisen tasavallan aikana sen vuoksi, että se ei ole riippuvainen kapitalismin huonosta poliittisesta ulkokuoresta. Demokraattinen tasavalta on kapitalismin paras mahdollinen poliittinen ulkokuori, ja siksi pääoma, saatuaan (Paltshinskien, Tshernovien, Tseretelien ja kumpp. avulla) itselleen tämän parhaan ulkokuoren, laskee vallalleen niin luotettavan, niin varman perustan, ettei mikään porvarillisen demokraattisen tasavallan henkilövaihdos, mikään sen laitosten tai puolueiden vaihdos horjuta tätä valtaa.

Vielä on merkittävä, että Engels nimittää aivan selvästi yleistä äänioikeutta porvariston herruuden välineeksi. Yleinen äänioikeus, hän sanoo ottaen ilmeisesti huomioon Saksan sosialidemokratian pitkäaikaisen kokemuksen, on ”työväenluokan kypsyyden mittari. Sen enempää se ei voi olla eikä tule koskaan olemaankaan nykyisessä valtiossa”.

Eserriemme ja menshevikkiemme tapaiset pikkuporvarilliset demokraatit ja myös heidän veljensä, Länsi-Euroopan kaikki sosialishovinistit ja opportunistit, odottavat yleiseltä äänioikeudelta nimenomaan ”enemmän”. Heillä itsellään on se väärä käsitys, jota he tyrkyttävät kansallekin, että yleinen äänioikeus ”nykyisessä valtiossa” kykenee muka todella ilmaisemaan työtätekevien enemmistön tahdon ja takaamaan sen toteuttamisen.

Voimme tässä vain todeta tämän väärän käsityksen, vain viitata siihen seikkaan, että Engelsin aivan selvää, täsmällistä ja konkreettista lausuntoa vääristellään ”virallisten” (s.o. opportunististen) sosialististen puolueiden propagandassa ja agitaatiossa joka askeleella. Kuinka täysin väärä on se käsitys, jonka Engels tässä torjuu, se selviää yksityiskohtaisesti tuonnempana esittäessämme Marxin ja Engelsin mielipiteitä ”nykyisestä” valtiosta.

Yleisen yhteenvedon mielipiteistään Engels antaa tunnetuimmassa teoksessaan seuraavin sanoin:

”Valtio ei siis ole ollut olemassa iänikuisesti. On ollut yhteiskuntia, jotka ovat tulleet toimeen ilman sitä ja joilla ei ole ollut aavistustakaan valtiosta eikä valtiovallasta. Taloudellisen kehityksen tietyssä vaiheessa, mihin välttämättömästi liittyy yhteiskunnan jakautuminen luokkiin, valtio kävi tämän jakautumisen vuoksi välttämättömäksi. Nyt lähestymme nopein askelin sellaista tuotannon kehitysastetta, jolloin näiden luokkien olemassaolo ei ainoastaan ole lakannut olemasta välttämättömyys, vaan on muodostumassa tuotannon suoranaiseksi esteeksi. Luokat häviävät yhtä välttämättömästi, kuin ne ennen syntyivätkin. Niiden hävitessä häviää väistämättömästi myös valtio. Yhteiskunta, joka järjestää tuottajien vapaamman ja tasa-arvoisemman assosiaation pohjalla uudelleen tuotannon, siirtää koko valtiokoneiston sinne, minne se silloin on kuuluva: muinaismuistojen museoon, rukin ja pronssikirveen viereen”.

Harvoin tapaa tätä lainausta nykyisen sosialidemokratian propaganda- ja agitaatiokirjallisuudessa. Mutta silloinkin, kun tämän lainauksen tapaa, se on useimmiten esitetty siten, aivan kuin tehtäisiin kumarrus pyhimyskuvan edessä, ts. virallisena kunnianosoituksena Engelsiä kohtaan, yrittämättä ollenkaan syventyä ajattelemaan, miten laajaa ja syvää vallankumouksen kantovoimaa edellytetään tällä ”koko valtiokoneiston siirtämisellä muinaismuistojen museoon”. Useimmiten ei näytetä edes käsitettävän sitä, mitä Engels nimittää valtiokoneistoksi.

4. Valtion ”kuoleutuminen” ja väkivaltainen vallankumous

Engelsin sanat valtion ”kuoleutumisesta” ovat niin laajalti tunnetut, niitä lainataan niin usein ja ne osoittavat niin havainnollisen selvästi, missä on marxilaisuuden tavallisen opportunismiksi väärentämisen ydin, että on pysähdyttävä tarkastelemaan niitä yksityiskohtaisesti. Esitämme kokonaan sen kohdan, josta ne on otettu:

Proletariaatti ottaa käsiinsä valtiovallan ja muuttaa tuotantovälineet ensin valtion omaisuudeksi. Mutta siten se lopettaa itse itsensä proletariaattina, siten se hävittää kaikki luokkaeroavuudet ja luokkavastakohdat ja samalla myös valtion valtiona. Tähänastiselle luokkavastakohdissa liikkuvalle yhteiskunnalle on valtio, s.o. riistävän luokan järjestö, ollut tarpeellinen tuon yhteiskunnan ulkoisten tuotantoehtojen ylläpitämiseksi, siis varsinkin riistetyn luokan pitämiseksi pakolla vallitsevan tuotantotavan määräämien sortamisehtojen alaisena (orjuus, maaorjuus, palkkatyö). Valtio on ollut koko yhteiskunnan virallinen edustaja, sen keskittymä näkyväksi laitokseksi, mutta se on ollut tätä vain sikäli, mikäli se on ollut sen luokan valtio, joka aikakaudellaan on yksin edustanut koko yhteiskuntaa: vanhalla ajalla se oli orjanomistajien – kansalaisten valtio, keskiajalla feodaaliaateliston valtio ja meidän aikanamme porvariston valtio. Kun valtiosta lopultakin tulee todella koko yhteiskunnan edustaja, se tekee itse itsensä tarpeettomaksi. Niin pian kuin ei ole enää yhteiskuntaluokkia, jotka pitää lannistaa niin pian kuin tulevat poistetuiksi luokkaherruus ja siihen saakka vallinneeseen tuotannon anarkiaan perustuva yksilöiden taistelu olemassaolonsa puolesta sekä tästä taistelusta johtuvat yhteentörmäykset ja hillittömyydet, silloin ei enää ole mitään lannistettavaa, mikä tekisi tarpeelliseksi erikoisen lannistamismahdin, valtion. Ensimmäinen toimenpide, jossa valtio esiintyy koko yhteiskunnan todellisena edustajana – tuotantovälineiden haltuun ottaminen yhteiskunnan nimessä – on samalla sen viimeinen itsenäinen teko valtiona. Valtiovallan sekaantuminen yhteiskunnallisiin suhteisiin käy alalla toisensa jälkeen tarpeettomaksi ja loppuu silloin itsestään. Ihmisten hallitsemisen tilalle tulee esineiden hallitseminen ja tuotantoprosessien johtaminen. Valtiota ei ”lakkauteta” se kuoleutuu. Tältä pohjalta on arvioitava fraasia ”vapaasta kansanvaltiosta”, fraasia, jolla oli tilapäisesti agitatorinen oikeus olemassaoloon, mutta joka loppukädessä oli tieteellisesti kestämätön. Tältä pohjalta on arvioitava myös niin sanottujen anarkistien vaatimusta, että valtio on lakkautettava heti paikalla” (”Anti-Duhring” ”Herra Eugen Dühring tieteen mullistajana”, 3. saksank. painos, ss. 301-303.

Tarvitsematta pelätä erehtyvänsä voidaan sanoa, että tästä Engelsin erinomaisen ajatusrikkaasta lausunnosta on sosialistisen ajattelun todelliseksi omaisuudeksi nykyisissä sosialistipuolueissa tullut vain se, että vastoin anarkistista oppia valtion ”lakkauttamisesta” valtio Marxin mukaan ”kuoleutuu”. Tuollainen marxilaisuuden runteleminen merkitsee sen muuttamista opportunismiksi, sillä näin ”selitettynä” siitä jää jäljelle vain hämärä käsitys hitaasta, tasaisesta, vähitellen tapahtuvasta muuttumisesta, jossa ei ole hyppäyksiä eikä myrskyjä, ei ole vallankumousta. Tavallisessa, yleisesti levinneessä käsityksessä, joukkokäsityksessä, jos niin voidaan sanoa, valtion ”kuoleutuminen” merkitsee epäilemättä vallankumouksen hämäämistä, ellei sen kieltämistä. Mutta tuollainen ”selittäminen” on mitä karkeinta, vain porvaristolle edullista marxilaisuuden vääristelyä, joka teoreettisesti perustuu niiden mitä tärkeimpien seikkojen ja näkökohtien unohtamiseen, jotka on mainittu muun muassa edellä kokonaisuudessaan esittämässämme Engelsin yhteenveto-lausunnossakin.

Ensinnäkin. Heti tuon lausuntonsa alussa Engels sanoo, että proletariaatti, ottaessaan valtiovallan, ”hävittää siten valtion valtiona”. Mitä tämä merkitsee, sen ajatteleminen ”ei kuulu tapoihin”. Tavallisesti se joko sivuutetaan kokonaan tai sitä pidetään jonakin Engelsin ”hegeliläisenä heikkoutena”. Tosiasiassa noissa sanoissa on ilmaistu lyhyesti erään suurimman proletaarisen vallankumouksen kokemus, Pariisin Kommuunin kokemus vuodelta 1871 mistä tulee yksityiskohtaisemmin puhe omassa yhteydessään. Itse asiassa Engels puhuu tässä siitä, että proletaarinen vallankumous hävittää porvariston valtion, kun taas sanat kuoleutumisesta tarkoittavat proletaarisen valtiolaitoksen jätteitä sosialistisen vallankumouksen jälkeen. Engelsin mukaan porvarillinen valtio ei ”kuoleudu”, vaan proletariaatti ”hävittää” sen vallankumouksessa. Tämän vallankumouksen jälkeen kuolee proletaarinen valtio eli puolivaltio.

Toiseksi. Valtio on ”erikoinen lannistamismahti”. Tämän erinomaisen ja mitä syvällisimmän määritelmänsä Engels on tässä selittänyt täysin selvästi. Ja siitä seuraa, että sen ”erikoisen lannistamismahdin” tilalle, jota porvaristo käyttää proletariaatin lannistamiseksi, jota kourallinen pohattoja käyttää miljoonien työtätekevien lannistamiseksi, täytyy tulla proletariaatin ”erikoinen lannistamismahti” porvariston lannistamiseksi (proletariaatin diktatuuri). Tämä onkin ”valtion hävittämistä valtiona”. Tämä onkin se ”toimitus”, jolla tuotantovälineet otetaan yhteiskunnan nimessä hallittaviksi. Ja itsestään selvää on, että tällainen toisen (porvarillisen) ”erikoismahdin” vaihtuminen toiseen (proletaariseen) ”erikoismahtiin” ei voi mitenkään tapahtua ”kuoleutumisen” muodossa.

Kolmanneksi. ”Kuoleutumisesta” ja – vieläkin havainnollisemmin ja värikkäämmin – ”nukahtamisesta” Engels puhuu tarkoittaen aivan selvästi ja määrätysti aikakautta, joka tulee sen jälkeen, kun valtio on ”ottanut haltuunsa tuotantovälineet koko yhteiskunnan nimessä”, s.o. sosialistisen vallankumouksen jälkeistä aikakautta. Kaikki me tiedämme, että ”valtion” poliittisena muotona tuona aikana on kaikkein täydellisin demokratia. Mutta kenellekään opportunisteista, jotka vääristelevät häpeämättömästi marxilaisuutta, ei pälkähdä päähän, että Engels näin ollen puhuu tässä demokratian ”nukahtamisesta” ja ”kuoleutumisesta”, Ensi silmäyksellä tämä näyttää perin oudolta. Mutta ”käsittämätöntä” se on vain sille, joka ei ole syventynyt ajattelemaan, että demokratia on myös valtio ja että siis demokratiakin häviää valtion hävitessä. Porvarillisen valtion voi ”hävittää” ainoastaan vallankumous. Valtio yleensä, s.o. kaikkein täydellisin demokratia, voi vain ”kuoleutua”.

Neljänneksi. Esitettyään kuuluisan väitteensä: ”valtio kuoleutuu”, Engels selittää heti konkreettisesti, että tämä väite on suunnattu sekä opportunisteja että anarkisteja vastaan. Tällöin Engels asettaa ensi sijalle opportunisteja vastaan suunnatun johtopäätöksensä väitteestä ”valtio kuoleutuu”.

Voidaan lyödä vetoa, että 10.000 henkilöstä, jotka ovat lukeneet tai kuulleet valtion ”kuoleutumisesta”, 9.990 ei lainkaan tiedä tai muista, että Engels ei suunnannut johtopäätöksiään tästä väitteestä yksistään anarkisteja vastaan. Ja lopuista kymmenestä henkilöstä yhdeksän ei varmaankaan tiedä, mitä on ”vapaa kansanvaltio” ja miksi hyökkäykseen tätä tunnusta vastaan sisältyy hyökkäys opportunisteja vastaan. Näin kirjoitetaan historiaa! Näin tapahtuu suuren vallankumouksellisen opin huomaamaton vääristely vallitsevan poroporvarillisuuden mukaiseksi. Anarkisteja vastaan tehtyä johtopäätöstä on tuhansia kertoja toistettu, mataloitettu, päntätty päähän mahdollisimman yksinkertaistettuna, se on saanut ennakkoluulon sitkeyden. Mutta johtopäätös opportunisteja vastaan on hämätty ja ”unohdettu”!

”Vapaa kansanvaltio” oli 1870-luvulla Saksan sosialidemokraattien ohjelmavaatimus ja käypä tunnus. Demokratiakäsitteen pikkuporvarillisen mahtipontista esittämistä lukuunottamatta ei tässä tunnuksessa ole mitään poliittista sisältöä. Sikäli kuin siinä julkisesti viittailtiin demokraattiseen tasavaltaan, Engels oli valmis ”väliaikaisesti” pitämään tätä tunnusta agitatoriselta näkökannalta ”oikeutettuna”. Mutta tämä tunnus oli opportunistinen, sillä se ilmaisi, paitsi porvarillisen demokratian kaunistelua, myöskin sitä, ettei ymmärretty yleensä jokaiseen valtioon kohdistuvaa sosialistista arvostelua.

Me kannatamme demokraattista tasavaltaa proletariaatille parhaana valtiomuotona kapitalismin vallitessa, mutta meillä ei ole oikeutta unohtaa, että palkkaorjuus on kansan kohtalo kaikkein demokraattisimmassakin porvarillisessa tasavallassa. Edelleen. Jokainen valtio on ”erikoinen lannistamismahti” sorrettua luokkaa vastaan. Sen vuoksi mikään valtio ei ole vapaa eikä kansan valtio. Marx ja Engels selittivät tätä useasti puoluetovereilleen 70-luvulla.

Viidenneksi. Samassa Engelsin teoksessa, josta kaikki muistavat ajatuksen valtion kuoleutumisesta, on ajatus väkivaltaisen vallankumouksen merkityksestä. Sen merkityksen historiallinen arviointi kehittyy Engelsillä todelliseksi väkivaltaisen vallankumouksen ylistyslauluksi. Tätä ”ei kukaan muista”, tämän ajatuksen merkityksestä ei nykyisissä sosialistisissa puolueissa ole tapana puhua, eipä edes miettiä sitä, jokapäiväisessä propagandassa ja agitaatiossa joukkojen keskuudessa näillä ajatuksilla ei ole minkäänlaista osuutta. Mutta ne ovat kuitenkin sidotut valtion ”kuoleutumiseen” erottamattomasti, yhdeksi eheäksi kokonaisuudeksi.

Tässä ovat nämä Engelsin lausumat ajatukset:
”…Että väkivalta esittää historiassa muunlaistakin osaa” (kuin pahantekijän osaa)”, nimittäin vallankumouksellista osaa, että se on, Marxin sanoja käyttäen, jokaisen vanhan yhteiskunnan kätilö, kun se kantaa kohdussaan uutta yhteiskuntaa, että väkivalta on se välikappale, jonka avulla yhteiskunnallinen liike raivaa itselleen tien ja murskaa kivettyneet, kuoleutuneet poliittiset muodot – tästä kaikesta ei herra Dühringillä ole sanottu sanaakaan. Huokaillen ja vaikeroiden hän myöntää mahdolliseksi vain sen, että riistotalouden kukistamiseen kenties tullaan tarvitsemaan väkivaltaa – valitettavasti, nähkääs! – sillä kaikkinainen väkivallan käyttö muka turmelee käyttäjänsä. Ja tällaista puhutaan siitä korkeasta siveellisestä ja henkisestä noususta huolimatta, mikä on ollut jokaisen voitokkaan vallankumouksen seurauksena! Ja tällaista puhutaan Saksassa, missä väkivaltaisella yhteentörmäyksellä, johon kansa voidaan tietenkin pakottaa, olisi ainakin se etu, että se hävittäisi nöyrä-niskaisuuden hengen, minkä kolmikymmenvuotisen sodan nöyryytys on istuttanut kansallistajuntaan. Ja tämä samea, veltto ja voimaton papillinen ajatustapako rohkenee tyrkyttää itseään kaikkein vallankumouksellisimmalle puolueelle, minkä historia tuntee?” (s. 193, kolmas saksank. painos, II osan 4. luvun loppu).

Miten voidaan yhdistää samaan oppiin tämä väkivaltaisen vallankumouksen ylistyslaulu, jota Engels esitti Saksan sosialidemokraateille herkeämättä vuodesta 1878 vuoteen 1894, siis aivan kuolemaansa saakka, ja teoria valtion ”kuoleutumisesta”?

Tavallisesti niitä yhdistetään eklektisismin avulla, ajatuksettomasti tai sofistisesti vetämällä esiin mielivaltaisesti (tai vallanpitäjien mieliksi) milloin mikin näistä ajatuksista, jolloin 99 tapauksessa sadasta, ellei useamminkin, asetetaan etualalle juuri ”kuoleutuminen”. Dialektiikka vaihdetaan eklektisismiin: tämä on nykypäiviemme virallisessa sosialidemokraattisessa kirjallisuudessa kaikkein tavallisin, laajimmalle levinnyt ilmiö suhtautumisessa marxilaisuuteen. Tällainen vaihtaminen ei tietenkään ole uutuus, sitä oli havaittavissa jopa klassillisen kreikkalaisen filosofian historiassa. Marxilaisuutta opportunismiksi väärennettäessä eklektisismin väärentäminen dialektiikaksi pettää helpoimmin joukot, antaa näennäisen tyydytyksen, on ottavinaan huomioon prosessin kaikki puolet, kehityksen kaikki tendenssit, kaikki ristiriitaiset vaikutukset ym., mutta itse asiassa ei annakaan mitään ehjää ja vallankumouksellista käsitystä yhteiskunnallisen kehityksen prosessista.

Ylempänä jo sanoimme ja myöhemmässä esityksessä osoitamme tarkemmin, että Marxin ja Engelsin oppi väkivaltaisen vallankumouksen kiertämättömyydestä koskee porvarillista valtiota. Se ei voi vaihtua proletaariseksi valtioksi (proletariaatin diktatuuriksi) ”kuoleutumisen” kautta, vaan yleisenä sääntönä on, että se voi vaihtua vain väkivaltaisen vallankumouksen kautta. Se ylistys, jota Engels lauloi väkivaltaiselle vallankumoukselle ja joka täysin vastaa Marxin moneen kertaan antamia lausuntoja – (muistakaamme, miten ”Filosofian kurjuus” ja ”Kommunistinen Manifesti” päättyvät ylvääseen, avoimeen lausumaan, että väkivaltainen vallankumous on kiertämätön; muistakaamme, miten Marx on v. 1875 laaditun Gothan ohjelman arvostelussa lähes 30 vuotta myöhemmin ruoskinut armotta tämän ohjelman opportunistisuutta) tämä ylistyslaulu ei ole suinkaan ”intoilua”, se ei ole suinkaan deklamointia eikä mikään polemiikin puuska.

Marxin ja Engelsin koko opin pohjana on se ajatus, että joukkoja on kasvatettava järjestelmällisesti käsittämään väkivaltainen vallankumous näin ja juuri näin. Nykyään vallitsevan sosialishovinistisen suunnan ja kautskylaisen suunnan petos Marxin ja Engelsin oppia kohtaan tulee erittäin selväpiirteisesti ilmi siinä, että kumpikin suunta on unohtanut tällaisen propagandan, tällaisen agitaation.

Porvarillisen valtion vaihtuminen proletaariseen valtioon on mahdotonta ilman väkivaltaista vallankumousta. Proletaarisen valtion hävittäminen, t.s. kaikkinaisen valtion hävittäminen, on mahdotonta muuten kuin ”kuoleutumisen” tietä.

Näitä katsantokantoja ovat Marx ja Engels kehittäneet yksityiskohtaisesti ja konkreettisesti tutkimalla kutakin yksityistä vallankumouksellista tilannetta, erittelemällä kunkin eri vallankumouksen kokemuksista saatuja opetuksia.

Elo-syyskuu 1918.

V.I.Lenin